Putteilua ja sopeutumista

Tuntuu keväiseltä, vaikkei sitä olekaan helppoa uskoa Karnatakan kevään jälkeen. (Siellä sanoinkin Faunille, etten oikeastaan osaa murehtia sitä, ettemme päässeet viime keväänä Ruissalon metsään, josta olin niin kovasti haaveillut - koin nimittäin ihan hyvät ruissalofiilarit Karnatakassa. Mikä ei tietenkään tarkoita, ettenkö tänä keväänä voisi haluta Ruissaloon...) Mutta kevät taitaa olla enemmän kuin lämpötila tai silmut tai linnut. Sillä on jotakin tekemistä taivaan kirkkaan huikaisevuuden kanssa. Sellainen taivas siintää toisinaan marraskuussakin, ja silloin on vain sanottava, että näyttää aivan keväältä.

Putte, kuten olemme päättäneet ristiä siskolta tulleen koiran uudestaan, alkaa hitaasti sopeutua. Se paljastuu aivan erilaiseksi kuin sisko on kuvannut. Erilainen ympäristö, erilainen minä, näinhän se menee. Täällä Putte saa juosta vapaana jäätä umpihankea, sen ei tarvitse tapella ruoastaan toisten kanssa ja se saa nukkua rauhassa vaikka suljetun ovenkin takana, jos haluaa. Sen kanssa jaksetaan harjoitella temppuja jonkin verran, mistä se selvästi nauttii. Sen on kunnioitettava toisten eläinten rauhaa ja toiset eläimet tarpeen tulleen laitetaan kunnioittamaan sen rauhaa. Jotkut ihmiset uskovat siihen, että muiden eläinten tulee itse saada ratkaista arvojärjestyksensä ja päivärytminsä, itse olen enemmän sovittelun ja hiljakseen totuttelun kannalla. Jos eläinten päätettäväksi jättää kaiken, tulos voi olla rähinää ja pitkällistä kyräilyä. Usein jo hyvin minimalistinen interventio (tarvittaessa tilanne rauhoitetaan hetkeksi) takaa sen, että ensimmäiset kokemukset toisesta jäävätkin myönteisiksi, mistä on hyvä kehittää ystävyyttä ja kiintymystä eteenpäin.

(Ei se niin erilaista ole kuin ihmisten kesken. Mekin välillä tarvitsemme interventioita ja omaa tilaa rauhoittua. Rauhallisena on sitten taas hyvä kohdata toiset.)

Käyn vanhassa koulussani, sen klinikalla. Huomenna menen sinne valvomaan opiskelijoita sijaisena. Hauska keikkatyö, vaikken koe oikeastaan osaavani paljonkaan sen enempää kuin vuosi sitten itse klinikalla opiskellessani. Mutta kaipa entinen opettaja tietää paremmin, mihin valmiuteni riittävät. Eikä kai kukaan voi kaikkea tietääkään... ainakin minusta pesti tuntuu hauskalta ja opiskelijat vaikuttivat eilen oikein mukavilta, uteliailta ja toiveikkailta samaan tapaan kuin taisin itsekin siinä vaiheessa olla. (Hassua miten aina välillä tuntuu siltä, että kaikki järjestyy ja all-in-one -ratkaisu on keksitty. Vaikka sitä on kaikennähneen vanha ja naureskelee moiselle ajatukselle, jokin osa itsestä vakuuttuu ja pettyy hölmösti kerta toisensa jälkeen.)

Tänään on vapaapäivä. Tai no, kodinhoitopäivä. Koska yksi meistä on allerginen, imuroimme ja nihkeäpyyhimme kahdesti viikossa. Tänään on toinen noista kerroista. Heti ennen aamiaista hoidan velvollisuuden pois alta. Se tuntuu oikeastaan ihan hauskalta täällä, missä lattiaa riittää eikä tavaraa ole niin kaoottisen paljon. Muutenkin täällä isossa asunnossa huomaa, miten paljon esimerkiksi siisteys on piirteenä ympäristösidonnainen. Täällä on riittävästi kaappeja ja tiskikone sekä talon pesutupa. Ei ole vaikeaa pitää kämppää siistinä tällaisissa puitteissa. Mutta annas, kun on pieni yksiö... kuvittelisi sen menevän toisinpäin, mutta ehei.

Viime viikon tunne kaiken romahtamisesta on kadonnut. Ehkä se tosiaan oli paljolti kulttuurishokkia. Nyt olen kerinnyt tanssitunnille ja juttelemaan ystävien kanssa ja aloittanut työt ja äkkiä koenkin toiveikkuutta, vaikka viime viikolla ajatus ryhmäliikunnasta, ihmisten näkemisestä ja etenkin töistä herätti lähinnä spontaanin halun kirkua epätoivosta ja väsymyksestä.

Olen ehtinyt katsella myös asuntoja. Vaikka miten paljon kivoja kimppakämppiä. (Sekin on ratkennut, Faunikin on suostuvainen asumaan kommuunissa, eikä ymmärtänyt ollenkaan, mistä sain sellaisen käsityksen, ettei hän olisi... onnekkaita väärinkäsityksiä.) Ainoa vaan, ettei tietysti vielä ole tarjolla mitään, mihin voisi muuttaa vasta vappuna. Ei auta siis kuin odottaa ja uskoa, että silloinkin löytyy isohko keskustainen kämppä, joka on kohtuuhintainen ja jonne saa ottaa lemmikkejä. (Isoissa vuokrakämpissä näkyy olevan tämän suhteen enemmän sovitteluvaraa kuin yksiöissä tai kaksioissa.) Ja että kämppiksiäkin löytyy hulluun eläinkommuuniin...

Eilen hieroessa sattui hassu juttu. Tilan edellinen käyttäjä jätti päälle rentoutusceedeen kysyttyään ensin, haittaako se hierottavaa tai minua. Ei ollenkaan, vastasimme molemmat. Niin sitten hieronta sujui vaikertavien panhuilujen ja vaimeasti rauhoittavaan rytmiin helkähtelevien tamburiinien tahtiin. Siitä kaikesta tuli mieleen intiaaniviisauksiin hurahtanut kansanosa, mutta kun kerran musiikki ei pahemmin keskittymistä häirinnyt ja hierottavaa se tuntui tosiaan jopa rentouttavan ennestään, naureskelin sille mielessäni ihan leppoisasti. Sitten huilut ja tamburiinit sammuivat ja kuului enää epämääräistä surinaa. Välillä voimakkaammin, välillä keveämmin, välillä kuin kahta eri säveltä samaan aikaan. Ajattelin levyn kenties olevankin jonkinlainen kokoelma, jossa on erilaisia rentoutussäveliä, ja että tämä kyllä iskee minuun rentouttavampana kuin edelliset kappaleet. Soitin näytti kappaleen numeroa viisitoista.

"No nyt meillä on sitten rentoutuksena vain porien äänet kellarista", totesi hierottava. Hätkähdin vähän ja kuulostelin, mutta eivät ne minusta tuntuneet porien ääneltä. En tiennyt sitäkään, oliko huomautus sarkastinen toteamus kappaleen viisitoista laadusta vai luuliko hierottava tosiaan ääntä porista lähteväksi. Tai oliko ääni lopulta porista kumpuavaa. Kuulostelin tilannetta ja sen epävarmuutta ja minua alkoi hurjasti kikatuttaa, mutta pian se kupli tiehensä ja kuuntelin vain tuota salaperäistä ääntä ja annoin mieleni levätä siinä ja sormien, kämmenpohjan ja kyynärvarren tuntemuksissa. Sillä eikö ole aika hassua, että poria voi luulla rentoutuslevyksi tai rentoutuslevyä poriksi.

Kun hierottava nousi ylös ja pukeutui, paljastui äänen alkuperäkin - poriahan ne tosiaan olivat. Soitin näytti punaisin numeroin viimeisen raidan numeroa, mutta play-nuoli oli sammunut ajat sitten. Remontti oli kuulemma jatkunut jo viikkokaupalla ja oli tehdä kaikista talossa hulluja.

Mitähän he sanoisivat kuullessaan minun kuvitelleen heitä raivostuttavaa ääntä rentoutusmusiikiksi?

Näin päivät kulkevat, arvaamattomina.