sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Vasen jalkaterä

Sattuneesta syystä vasen jalkaterä on ottanut ohjat elämässäni. Sitä ei saisi edes koskettaa. Etenkin jalkapohjan koskettaminen synnyttää halun kirkua. Tai siis, synnyttäisi kiruntaa, ellen aktiivisesti haluaisi olla huutamatta tuon tuosta. Etenen hiljaisesti ja painoa vasemmalle jalalle laskematta. Se sattuu silti, mutta ei ylivoimaisesti.

Pahinta on kertoa tapahtuneesta toisille ihmisille. Pelottavaa ei ole itse kipu, se on kipua, ei sen kummempaa, ja vielä toistaiseksi en ole suuttunut sille, eikä se, että matka Italiaan alkaa näyttää yhä enemmän perusteettomalta kuvitelmalta - senkin suhteen olen kumman rauhallinen. Olen koko ajan vähän jännitellyt, mitä jos jalat eivät kestäkään Positanoa enää. No, nyt ei tarvitse jännittää sitä. Ne eivät kestäneet edes sinne saakka. Pienet vihlaisut, jotka olen ajatellut kulumista tuleviksi - minulle sanottiin, että totta kai kulumat sattuvat, joten olen ajatellut kulumat kulumat kulumat sen sijaan että olisin kysellyt enempien syiden perään; virhe - johtuivatkin siis jostain muusta, hitaasti etenevästä väsymyksestä. Luen kirjaa pehmytkudosten kivusta ja vammoista ja tiedän, mihin kategoriaan vasen jalkateräni kuuluu sijoittaa. Silloin kun oikea petti, lääkäri ihmetteli ääneen, miksei vasen.

No, nyt se sitten petti jollakin tavalla. Kivuttoman viikon jälkeen. En voi sanoa olevani erityisen yllättynyt. Tyrmistyskään ei kestänyt kauan. Tavallaan olen miltei helpottunut - nyt jalat tutkitaan kunnolla. Ehkä ymmärrän jo pian lisää kivuista, joiden kanssa olen vain koettanut elää. Ehkä niille voidaan jopa tehdä jotain. Tuskin tämä räjähtävä kipu on kulumaperäistä. Eivät kulumat oirehdi näin. Rasitusvamma oirehtii.

Kertominen tuntuu pahimmalta. Se, että tuottaa sellaisen pettymyksen vanhemmille ja matkaseuralle. Kun soitan äidille, en osaa olla itkemättä ja purematta huulta ja on vaikeaa saada mitään sanoja luuriin, mutta on pakko: on pummattava kyyti lääkäriasemalle. En tiedä, miten selviän sinne isän autolla, mutta vielä vähemmän tiedän, miten selviäisin raitiovaunulla. Itkuni itkettyäni rauhoitun kummasti. Aiemmin aamulla olen kirjoittanut lyhyen viestin matkaseuraan kuuluville ystäville (meitä oli lähdössä yhteensä seitsemän) ja koiran ja kissojen hoitajille. Ehkä jalka vielä parantuukin matkalle lähtöä ennen, joku ehdottaa. Niin no, eihän sitä ikinä tiedä. Mutta kun on lepuuttanut jalkaa kaksi vuorokautta ja enimmäkseen jalka koholla ja rouskuttanut kipulääkettä ja pistänyt kipukohtaan kylmää kahden tunnin välein, ja jalka silti huutaa kaikesta tästä huolimatta koko ajan viestiään tietoisuuteen, alan suhtautua epäillen siihen, olenko viikon päästä lähdössä yhtään mihinkään. Sitä kaikki sanovat ensin (paitsi äiti ja lääketieteestä väitellyt ystävä - hekin ymmärtävät, mitä tietty oireisto kaiken järjen mukaan tarkoittaa). Että peukku pystyyn, toivotaan, että parantuu. Pohdin, onko viestinnässä tapahtunut jokin katkos vai onko tämä jokin kohtelias tapa kuitata viesti vastaanotetuksi. Olen kuitenkin kirjoittanut, että pidän hyvin matalana sen todennäköisyyttä, että pääsisin nyt muiden mukaan. (Jos pitäisin tätä ohimenevänä oirehtimisena, en olisi kirjoittanut viestiä vaan odottanut lääkärin näkemystä.)

On jotenkin todella kummallista, että pelottavinta on taas kerran kommunikointi. Näyttää vähän siltä, että se on minulle melkein asiassa kuin asiassa hankalin kohta. Koko pelko on hieman hämärä, kuten pelot tapaavat olla. Mitä tarkalleen pelkään? Kehollisesti pelko tuottaa kuristavan tunteen rintakehän ja kaulan alueelle, kyvyttömyyden asettua lepoon ennen kuin asia on hoidettu, vatsan tyhjentymisen. Mitä ihmettä keho tarkalleen pelkää tapahtuvaksi?

Tiedän kyllä, mitä pelkään mielen tasolla. Pelkään, että jotenkin alan pitää tapahtunutta epäoikeudenmukaisena. Pelkään, että minulle tulee toisten iloisesta matkasta niin vaikea olo, että alan vältellä heidän tapaamistaan. (Mikä voi olla hieman hankalaa, jos asuu joidenkin kanssa.) Pelkään, että alan rankaista itseäni tapahtuneesta jollain tavalla ja selittää, että niin kuuluikin käydä ja ettei minunkaltaisiani ole tarkoitettu vaeltamaan keväisillä vuorilla. Tai että alan syyllistää itseäni siitä, että kuvittelin etukäteen matkan ihanuuksia ja pidin itseäni koossa noilla kuvitelmilla esseiden pusertamisen putkissa. Pelkään, etten halua kuulla sanaakaan koko matkasta toisten palattua. Pelkään menettäväni ystävät jonkin näin tyhmän ja vähäpätöisen takia. (Minun on vaikeaa hahmottaa, missä määrin edellinen pitkä suhteeni purkautui kaiken sen takia, mitä koin jalan hajottua. Jotain se hämmensi liikkeelle. Se, ja valmistuminen, ja ammatinvalintapsykologilla ramppaaminen. Kuinka paljon mikin, jää arvoitukseksi.) Pelkään, etten enää uskalla suunnitella yhtään matkaa, koska koskaan ei voi mennä täyteen varmuuteen, ja jos ei odota, ei petykään. Pelkään, etten hallitse mieltäni, ettei minulla ole keinoja eikä viisautta, ei riittävästi huumoria omille pöljyyksilleni nauramiseen, ei riittävästi rohkeutta katsoa vaikeita tuntemuksia silmiin ja argumentoida niille vastaan kohta kohdalta. Pelkään vajoavani itsesääliin ja sairastamisrooliin. Pelkään laiminlyöväni terveellisesti syömisen ja kuntoilemisen ja ihmisten näkemisen. Pelkään muuttuvani joksikuksi toiseksi, joksikin sellaiseksi ihmiseksi, josta en enää osaa pitää sitten mitenkään. (Nytkin on välillä vähän vaikeaa pitää itsestään, ja jos alan möykytä kunnolla, luvassa lienee ongelmia.) Pelkään kajahtavani, tuosta noin vain.

Onpa pitkä lista. Mutta en luota itseeni näissä asioissa himpun vertaa. Olen halunnut Italiaan kovasti ja vaikka nyt suhtaudunkin jotenkin oudon rauhallisesti kaikkeen tapahtuneeseen, saattaa hyvinkin olla, että jossain vaiheessa alkaa jurppia pahasti.

Eipä silti, että aika täälläkään hullummin kuluisi. Jos etenen suunnitelmien mukaan, ja miksen etenisi, nyt kun vappumenotkin on pyyhitty pois allakasta, kasvatusfilosofian essee on valmis perjantaina. Lauantaina oikoluen vielä kvantitatiivisen aineiston keruun ja analyysin harjoitustyön (kotoisemmin kvantturan) ja sitten alkaa loma. Olen joka tapauksessa siinä paikassa, missä olen. Vaikka jäisin kotiin, on parveke, kasvit, kissat ja uimahalli, jossa voi vesijuosta. Voin pyytää jotakuta ystävää tuomaan ruokaa kaupasta ja kirjoja kirjastosta. Eikä minun tarvitse liikkua mihinkään ennen kuin oikeasti pystyn siihen. Voin vaikka ostaa maksullisen spotify-palvelun ja kuunnella musiikkia matolla maaten ja jumpaten. Ei se tietysti ole niin ihmeellistä kuin matkustaminen, mutta luultavasti kuitenkin paljon mukavampaa kuin koettaa raahautua maailmalla turpoilevan  ja repivästi kipuilevan koiven kanssa. Tärkeintä on, että jalka parantuu. Ettei satu tähän malliin. Voinhan minä matkustaa Positanoon toiste. Tuskin nämä ihmiset sinne enää tahtovat lähteä uudestaan, mutta varmasti joku muu voisi lähteä sinne kanssani vaeltamaan ja jakamaan taloa - olen haaveillut siitä pitkään, joten epäilemättä tulen tekemään sen ennemmin tai myöhemmin, kunhan löydän uudestaan tarpeeksi montaa soveltuvaa matkakumppania talon vuokraamiseen enkä sitten, sillä kertaa, mene rikki.

Tietysti toivon eniten, että kipu katoaisi simsalabim. Eikä enää koskaan palaisi. Mutta olen perehtynyt siinä määrin tuki- ja liikuntaelinten häiriöihin, sairauksiin ja kiputiloihin hierojakoulussa (TULES oli yksi aineemme), etten usko kivun noin vain häviävän, kun ei se kerran lepoonkaan näytä reagoivan mitenkään. Jotain jalassa on rikki, siellä jyllää selkeä ja ärhäkkä inflammaatio.

Tällä kertaa toimin toisin kuin viimeksi jalkaterän hajotessa. En leiki urheaa enkä onnu. Napsin kuuliaisesti särkylääkettä. Onhan menossa tulehdusvaihe, jonka lyhentäminen helpottaa kuntoutusta. Käytän kylmää ja pidän jalkaa koholla. En koeta ajatella, että juttu paranee jotenkin maagisesti tai ettei se olisi jotain aika pitkällistä. En kauhistu sitä, miten kehoni pettää minut. En ajattele nuoruuden olevan nyt tässä enkä mieti, millaista on, jos onnun loppuikäni. Kipu tulee ja menee. Kudokset parantuvat, muuntuvat, sopeutuvat. Kehostani on tullut vähemmän maaginen, vähemmän kokonainen, kykenen jakamaan sen analyyttisesti osiin ja tarkastelemaan sen kudosten mekaniikkaa kohta kohdalta. En tunne siitä erityistä ylpeyttä tai häpeää. Se on vain keho toisten joukossa. Joissain suhteissa omanlaisensa, mutta monissa muissa suhteissa - ja ehdottomasti enimmäkseen - perin arvattava ja mekaaninen elimistöjen kimppu.

Ja tulen ajatelleeksi, mitä Mead kirjoittaa omasta kehosta ja itsestä, ja maailman tuntemisesta kämmenin, ja mietin, miten Mead on voinut tietää, että oman kehon voi objektina saavuttaa vasta kun on saavuttanut ensin toisten kehot objektina, miten hän on sen voinut tietää, eihän hän ole opiskellut hierojaksi. Sitten sanon itselleni: roskaa, tyttö, roskaa, Meadilla ei varmasti ollut aavistustakaan siitä, miten sinä kehon tunnet, hän ei ajatellut vipuvarsia eikä saranoita eikä tulehdusta, ei kivun ja kärsimyksen erottelua (mitä hyödyllisin), ei hän ajatellut SI-niveltä eikä ligamentteja, ei luukalvon tulehdusta. Mutta minä ajattelen niitä, koska ajattelen niitä asiakkaideni kanssa ja vähitellen niistä on tullut asioita omassa kehossanikin. Käyköhän jossain vaiheessa niin, että keho ja sen prosessit on objektivoitu niin puhki monelta suunnelta että lakkaa muistamasta, miltä tuntui nuoren ihmisen eheä, mystinen keho, pelkkää piiloa sileän ihon alla?

On vielä päätettävä, koetanko vaatia, ei kun siis vaadinko, hoitavalta lääkäriltä huomenna vaivoihini Arcoxiaa. (Nyt tiedän, että pääsen lääkäriin. Tämä katsotaan akuuttitarpeeksi, ettei jalalle voi astua.) En pidä sen mausta, mutta jos kyseessä on ärtynyt luukalvo, muilla tulehduskipulääkkeillä ei välttämättä tee mitään.

2 kommenttia:

Vanha profiili kirjoitti...

Miten mahdollisena asteikolla 1-10 pitäisit, että kipusi olisi psykosomaattista? Jos olet vain liian huolestunut omasta kehostasi ja sen pärjäämisestä? Tai jos sinua huolestuttaa jokin muu asia?

Veloena kirjoitti...

No jaa, aika tehokas psykosomaattiseksi tulehdukseksi, sanoisin... Kipu toki ilmiönä on psykosomaattista. Kuten kaikki muukin ihmisen kokema. Sitä tuskin kuitenkaan tarkoitit vaan somatisaatiota? Torstaina näen jalkaspesialistin, ehkäpä hänellä on jokin näkemys asiasta. Sinänsä tuon tyylin ajattelu on yleensä lähinnä mun kohdalla aiheuttanut sen, että on tullut huutoa, miksi tulen lääkäriin niin myöhään, ei päinvastoin. Eli taidan olla lopulta ollut herkempi psykologisoimaan kipuani kuin somatisoimaan huoliani. Mutta mistäs se koskaan tietää. Haluaisin kyllä pystyä nukkumaan tältä jomotukselta. Pian pää pieni pimahtaa, jos en pysty.