Väsymyksen ilmenemisestä

Viimeisten viikkojen aikana olen seurannut metatasolla vierestä, miten väsymys etenee kehossani. Nyt kun tekemiset alkavat olla loppusuoralla eikä pakollisia luentoja (joissa on sentään se turvallinen puoli, että riittää kun kuuntelee toisen ajatuksia ja koettaa liikahdella niiden mukana) enää juuri ole ja on vain ryhmätöitä ja töitä ja strukturoimatonta kirjoitusta ja yritystä ymmärtää - nyt sen väsymyksen huomaa paljon selkeämmin. Enää kolme viikkoa. Se menee nopeasti, kun on tekemistä. Mutta huomaan väsymyksen etenevän. Sillä on serauksensa.

Huomaan, miten väsyneenä ihmiset alkavat helposti vaikuttaa todella pelottavilta. Sellaiset sanavalinnat, jotka olisivat jossain toisessa mielentilassa vain läppää, kuulostavat yhtäkkiä hyvin tuomitsevilta. Kun on hyvissä kantimissa, on helppoa ajatella, että hän ei varmasti tarkoita minun kuulevan sitä näin, silloinkin jos sen sattuu kuulemaan niin. Tai ajattelee vain: oho, onpa kova asenne, siloittaakohan maailma tuon vai tarpookohan tyyppi laput silmillään loppuun saakka tajuamatta ikinä, miten erilainen monen muun tyypin todellisuus on ja miten etuoikeutettu hän itse on. Tai oikein hyvän sään aikana saattaa jopa huomauttaa: No jaa, jos joku on kasvatettu näin ja näin, eihän se sen oma syy ole. Ja voi mennä kauankin ennen kuin niistä luontumuksista poisoppii.

Väsyneenä maailma muistuttaa enemmän sitä, jonka tunsin nuorempana. Missä ihmiset ja heidän seuransa tarkoitti lähtökohtaisesti ahdistusta ja kelpaamattomuudesta ruodittavaksi joutumista. Huomaan vastaavani tuohon maailmaan edelleen samalla tavalla - vetäytymällä turvalliseen, kotiin, pesään, eläinten kanssa kerälle, syöväni aavistuksen verran liikaa. Säikähtäväni ihmisten sanomisia silloin kun on liikuttava heidän ilmoillaan. Miettiväni tuon tuosta, vihaavatko he jollain tavalla minua ja pitäisikö minun jotenkin varoa ja typistää itseäni rajusti, salata toiveeni ja tunteeni ja tapani tehdä asioita, teeskennellä normaalia ja intressitöntä, tehokasta ja strategista, neuroositonta ja huikentelematonta. Niin ja ehkä hitusen kovaa, yrittää vähäsen päteä ja halveksua. Mutta kun en minä halua sellainen olla enkä tehdä niin, se on minusta vahingollista enkä halua pelottaa ketään. (No ei tehokkuus olisi vahingollista eikä strategisuuskaan. Niissä olen muuten vaan huono. Mutta nuo muut.)

Niin että sitten olen vain vaitonainen ja surullinen. Ja ajattelen, että kesäloma on hyvä asia, koska silloin minun ei tarvitse ärsyttää muita omituisuudellani.

Olisin huolestuneempi tästä, jos en olisi ollut sairaana ja jos flunssa ei edelleen röhättäisi minua ja estäisi liikuntaa. Sillä tuollainenhan juuri helposti olen ilman liikuntaa. Tai jos en olisi painanut niin kovaa tahtia. Sillä eivät nämä oireet ole vieraita vaan tuttuja - juuri näin on ennenkin käynyt väsähtäessäni kesken kaiken. Melkein mikä hyvänsä voi alkaa tuntua uhkaavalta. Esimerkiksi kun asiakas aloittaa läppänsä sanoen: "Kestäthän sinä huumoria, ajattelin sanoa sinulle...", tekisi mieli kirkua ja juosta pois paikalta. Mutta sanon vain surullisesti, että kyllähän sitä huumoria pitää kestää. Jälkikäteen kiroilen itselleni sitä, että ihan hyvin olisin voinut sanoa ei kiitos, ei juuri tänään, jooko pliis. Ei se olisi mitenkään epäammattimaista, ei lainkaan. Sitten illalla, kun olen saanut päivän aikana monta kertaa tällä tavalla lievästi mutta kovantuntuisesti turpiin (ja toiset ovat varmasti vain ajatelleet bondaavansa eivätkä ole lainkaan tajunneet, miten kauhuissani olen), ja saan viestin, josta selviää, ettei yksi vähän pelottava mutta kiinnostava juttu olekaan toteutunut, kuvittelen ensin, että olen menettänyt järjenrippeetkin ja kuvitellut koko jutun. Kun tajuan, ettei siitä ole kyse, että tosiaan tuotostani arvostettiin jollain tavalla, vaikkei sitä hyödynnettykään, häpeän sitä, että ajattelin hetken aikaa menettäneeni järkeni, että minun on niin vaikeaa uskoa siihen, että jokin tekemäni kelpaisi. Ei auta kuin päästää irti kaikista näistä tuntemuksista ja jatkaa eteenpäin...

Mutta epävarmuudesta on vaikeaa päästä irti. Saa ponnistella tosissaan ja silti meinaa halvaantua paikoilleen mykkänä.

Kaiken huipuksi keuhkot honisevat ja toisen jalan pohjaan sattuu kävellessä. Joku on käyttänyt vissiin liikaa nättejä punaisia kevätkenkiään. Ei auta kuin nyörittää mustat kohlerot taas jalkaan. Parempi niin kuin ontuen. Mietin vielä töissä tänään, lähdenkö Turkuun muiden kanssa juhlimaan, mutta sitten päätän, ettei siitä kyllä nyt tule yhtään mitään. Jos on tällainen olo, että haluaa vain nukkua ja lepuutella ja jokainen kommentti tuntuu jollakin tavalla uhkaavalta, on parempi yksinkertaisesti antaa itselleen lempeästi aikalisä.

Heti kun annan itselleni luvan aikalisään, juhlissa potentiaalisesti tavattavat ihmiset lakkaavat vaikuttamasta mielikuvissa vihamielisiltä tai ivallisilta. Kumma mieli, kumma keho. Joskus se tuntee itsensä uhatuksi niin pienistä asioista, jopa sellaisista, joita se ensin itse kovasti odotti. Ehkei sitä voi ymmärtää. Ehkä riittää, että sen hyväksyy tällaisenaan.