Nuoruus

Olen sairaana. En kestä oloani. Vasempaan sieraimeen on ryöminyt ampiainen, joka kutittaa ja pistelee. Samasta sieraimesta myös tulee verta, mikä tarkoittaa, että on käyttänyt liikaa nenän valumista ehkäisevää suihketta. Näytän peilissä niin paljon vanhalta kokkelivekkulilta, kalpealta, takkuiselta, omaan maailmaansa eksyneeltä, että suihkaisen verestä huolimatta vielä yhden annoksen. Kiskon sekakäyttäjänä propolista, ketoprofeiinia, d-vitamiinia, c-vitamiinia, sinkkiä, neemiä, inkivääriä ja sitruunaa. Se ei saa oloa yhtään siedettävämmäksi.

Koska en kestä oloani (se on sen verran karsea, että unetkin jäävät lyhyelle ja hortoilen sekopäisenä asuntoa ja ajatuksia ympäri), pakenen. Luen kirjastosta flunssan tulemisen tajutessani mukaan sieppaamaani Coetzeen Nuoruutta. Minua kiinnosti kirjastossa kirjassa ainakin kaksi seikkaa: yksi, se on Coetzeen enkä ole lukenut häneltä vielä mitään puolivillaista, ja kaksi, eräällä kurssilla, jossa käsiteltiin kaunokirjallisuuden luettamista osana teknisempien alojen opettamista, kävi ilmi, että lääkäriksi opiskelevat saivat valtavia vastareaktioita tästä kirjasta. Koska en osannut kuvitella, miten kukaan voisi saada Coetzeesta vastareaktiota, asiaa oli tietysti tutkittava. Tuollainen huomautus muistuttaa liikaa nenäampiaista jotta sen voisi sivuuttaa ikään kuin siitä välittämättä.

(Kuuletko sinäkin muuten Coetzee - Kungfutse -yhteyden? Noin niin kuin soinnillisesti.)

Kirjallisuudellinen nenäampiainen ei päästä sen helpommalla kuin flunssakaan. (Minähän kirjoitin niiden muistuttavan toisiaan.) Opiskelijoiden vastarinnasta kertonut tutkija aprikoi, joska kuvauksessa aiheutti kitkaa se, että vaikka Nuoruus kuvaakin nuoruutta, on se silti kuvattu kokeneemman näkökulmasta. Minä en ole siitä samaa mieltä. Jos katselen sitä, mitä kirjoitin joskus nuorena, nuorempana, eivät nuo ajatukset ole olleet niin kaukana siitä ajasta. Olen jokseenkin varma - täysin varmahan en voi olla - että olisin pitänyt kirjasta ja tunnistanut siitä tuttuutta jo parikymppisenä. Olin kuitenkin silloin oireillut Coetzeen kuvaamaa yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja niin edelleen vuosikausia. Ainakin ala-asteen ensimmäiseltä luokalta saakka. (Kyllä, sen ikäisenä itsemurhan suunnittelu saattaa tuoda lohtua rutiiniin. Ehkä olisi pitänyt jättää aikuisten kirjat myöhempään ikään eikä aloittaa niitä sillä tohinalla? Toisaalta monet edelleen naurattavat jutut ovat peräisin siitä, miten väärin lapsena ymmärsin aikuisten kirjojen juonenkäänteitä. Painajoitsin Humisevasta harjusta vuosikaudet.) Monet kysymykset, joita pyörittelin, olivat aika samantyyppisiä. Kuten että pitääkö kärsiä, jotta osaisi kirjoittaa, oman kokemuksen ja taustan väheksyntä, halu olla joku muu.

Samalla lukiessa huoahdan helpotuksesta siitä syystä, että naisena taitelijamyyttiä vastaan saa sentään vähän paremmin eväitä. Ei tarvitse kuin tarkastella miestaiteilijan ja naismuusan suhdetta, kun jokin alkaa hiertää ikävästi. Tarkoitan: niin, en minä ainakaan muusaksi halua. Ja sitten myöhemmin: niin, en minä kyllä tuossa myöskään taiteilija suostuisi olemaan, en tuolla tavalla, tuo tuntuu jotenkin aika ikävältä käyttäytymismallilta toisia ihmisiä kohtaan, ja sitäkin enemmän itseä kohtaan. En ole halunnut ajatella kärsimyksen kirkastavan tai sillä tavalla. Kolmenkymmenen tietämillä sain lopullisesti päätettyä, että asia on niin, että minusta on kuitenkin aina ja kaikissa tapauksissa tärkeämpää, että voi elää suhtkoht onnellisesti ja itseään mihinkään käärmepulloihin (ampiaisneniin) ahtamatta. Jos se tarkoittaa, ettei maalaa tai kirjoita, olkoon niin. Voihan sitä katsoa, tapahtuuko jotain sellaista. Välillä tapahtuu. Sitten tapahtukoon. Mutta ei sitä pidä kaivaa verta nenästään sen takia. Tai pidä ja pidä. Mutta minä en halua tehdä niin. Niin kovasti kuin arvostankin luovaa työskentelyä ja etenkin toisten siinä aikaan saamia asioita, en halua itsearvostukseni riippuvan siitä, onnistunko sullomaan itseni tiettyyn muottiin.

Coetzeen päähenkilö näivehtii IBM:llä töissä ja tuntee onnettomuutta kun ei voi flirttailla sihteerienkään kanssa; nämä nauraisivat, jos heille sanoisi tekevänsä runoa. No niin. Kuulostaa tutulta! (Ei minun maailmastani, mutta muistan erään ystävän synkistelleen tätä aihetta. Enkä minäkään kyllä ensimmäiseksi ihmisille esittele, että teen sitten tämmöisiä kummia juttuja. En halua olla riesa: minusta sillä tavalla väljähtäneitä taiteellisia ambitioitaan esiin tuovat ihmiset tuntuvat riesoilta ja sillä siisti. En sano, etteivät he saisi tehdä niin, ei. Mutta he tuntuvat minusta riesoilta enkä haluaisi itse tuntua kenestäkään riesalta sillä tavalla. Minulla on ihan riittävästi riesaepäilyksiä ilman tuotakin, että alkaisin puhua ihmisille jostain hämäristä lukoistani ja luomisprosesseistani, kun kuitenkin se, mitä saan aikaiseksi, ei taida erityisesti jalostaa kenenkään näkemystä, kunhan ehkä kiteyttää jotain omaa kokemustani vähän eteenpäin. Ja sekin on ehkä, mutta menköön niin kauan kuin minua huvittaa tehdä näitä kokeiluja ja saan niistä iloa. Minulle oli jo aikamoinen riesuus linkata tähän blogiin yhden kurssin moodlessa; se vain sopi teemaan ja tein niin mutta olen kyllä tuntenut itseni sen jälkeen pseudotaiteelliseksi ah ah ah -liehuvaksi keski-ikäiseksi riesaksi, joten olen päättänyt olla vähään aikaan sekoittamatta tätä ja sitten sitä persoonaa, joka käy luennoilla ja koettaa tutustua toisiin ihmisiin jotenkin silmäkkäisellä tavalla, kasaamatta siihen eteen liikaa tämmöistä hämmentävää kuonaa. Oho, pistinpäs pahan. Niin, no, kuonaapa hyvinkin. Kuonalta se tuntuu, sekä itsen että toisten kohdalla. Että keskitytään johonkin muuhun kuin hetkeen tässä ja nyt, toiseen ihmiseen siinä hetkessä. Se jotenkin pitkästyttää.) Ja sitten toisaalta. Ei hän runoilloissakaan osaa olla. Nauran hereästi flunssasta huolimatta. Tuo on niin tuttua! Hupsuilla omilla valinnoilla tulee sijoittaneeksi itsensä ulkopuoliseksi vähän kaikkeen. Tai ei sittenkään. Onhan eläimet. Ja oppineita ystäviä, jotka eivät odota mitään taiteellisia pyrintöjä. (Minulla on viime aikoina alkanut vähän keittää - ei vaarallisesti, mutta kuitenkin - , jos niitä odotetaan minulta tai minua aletaan määritellä jotenkin sillä tavalla, syvähenkiseksi tai sielukkaaksi tai taiteilijaksi, aargh.) Ja onko ulkopuolisuus valittua? Ehkä ei sittenkään. Jotenkin niin vain käy.

Että tuntee itsensä vähän riesaksi kaikkialla.

Joitain vuosia sitten olin vielä surullinen, koska ajattelin, etten voi kirjoittaa mitään arvokasta, koska en pääse mihinkään oikeisiin töihin ja niin ollen en pysty tuottamaan kuvausta sellaisesta arjesta. Mutta hitto vie, Coetzeea lukiessa tulee mieleen, onhan niitä kiirastulia muunkinlaisia. Kuten vaikka työpaikkailmoituksiin vastailu. Sen teeskenteleminen, tai ainakin sen teeskentelemisen yrittäminen, että jotenkin jaksaisi olla kovin jipoissa jostain jonkun yrityksen visiosta ja missiosta. Voi apua. Teeskentelyni ei ole mennyt hyvin läpi. Ehkä se johtuu siitä, etten osaa edes kuvitella, miltä tuntuisi solahtaa jonkun yrityksen maailmaan, ohjata kiinnostuksensa sen polveilujen mukaisesti. Että lakkaisi ajattelemasta kommunikaatiota ylipäänsä, ihmisten sisäisiä syvyyksiä ja tuntemattomuuksia.... heidän ajatusmaailmojaan, jotka tikittävät ilahduttavan epäsynkassa siihen, mitä tapahtuu heidän ympärillään. Että pelkistäisi havaintonsa jonkun toisen määrittämän tutkimusohjelmansa käsitteisiin behavioristin innolla, väliä hällä sillä, vaikka tilanteet muuttuisivat sarjaksi tietyssä ennaltamäärätyssä järjestyksessä suoritettavia operaatioita. Ajattelen ystävääni, joka on ollut vuosikaudet työttömänä luovasta ammatistaan, mitä kaikkea se tarkoittaa, mitä kaikkea se tarkoittaa, mitä kirjoitan kai itsekin osaksi portfoliotani aikanaan päätyvään tekstiin, että olen valmistunut ja identifioitunut alunperin sellaiseen tutkimukseen, jolla ei juuri ole työelämäsovelluksia. Niin ja tuota että siitä on aika vaikeaa taipua ajattelemaan, että tässä olisi joku pakko tai hoppu sopeutua. Että onhan sitä porskutettu tännekin saakka. Mitenkuten.

Hämmentää, miten joku ahdistuisi Coetzeesta. Mitähän noille poloille kävisi, jos he saisivat käsiinsä Pessoan Levottomuuden kirjan? Coetzee on kuitenkin varsin hauska. Hänen törmäilyssään on vähemmän eksyneen yökön (nenään eksyneen ampiaisen) epätoivoa. Ja hänen kokemuksensa tuntuu niin tutulta, kotoisalta, verrattuna sellaisiin kirjailijoihin, joiden henkilöt jotenkin ovat edenneet ja eläneet johdonmukaisesti eli jääneet litteiksi henkilöhahmoiksi.

Ah, nyt Fauni tuli takaisin apteekista, jonne lähetin hänet ostamaan Histeciä. (Saattaahan kyseessä olla rhinovirus. Mitä vaan, etten ota fiskarseja ja koeta turiloida klyyvaria irti juuriaan myöten ampiaisineen päivineen.)

Peruutan menoja ja kiroilen sitä huomista menoa, jolle en voi mitään: yhteen kurssiin liittyvää haastattelua, jonne huojun doupattuna, ellei kuume lähde raketoimaan aivan ylettömiin.