Metallia ja aurinkoa

Kipulääke, jota syön ja jota määrätään vastaavassa annoksessa myös nivel- ja selkärankareumaan, aiheuttaa kiinnostavan ilmiön: kaikki maistuu rekkitangolta. Tai metallilta, mutta minulle metallinmaku tuo mieleen erityisesti sen, miltä kädet haisivat ala-asteen telinevoimistelutunnin jälkeen. Erityisen vaikeaa on veden juominen pelkiltään, koska silloin metallinmakuun ei sekoitu mitään etovaa mielikuvaa pehmentävää aromia.

Keitän suuria pannullisia rooibosta ja juon sitä jäähdytettynä.

Makuvääristymä kiinnostaa minua. Johtuuko se siitä, että hermostoa on peukaloitu ja jostain syystä makuhermot antavat palautetta tästä peukaloinnista metallinmakuna? Vai siitä, että lääke puskee läpi sylkeen samalla tavalla kuin alkoholi puskee läpi ihohuokosista yhdenkin viinilasillisen jälkeen? Teen empiirisen kokeen: siirrän sylkeäni toisen ihmisen suuhun ja kysyn, maistuuko sylki metalliselta, rekkitangolta. Ei se kuulemma maistu. Olen tyytyväinen, sillä mieluummin vain maistan kaiken rekkitankomaustettuna kuin haisen rekkitangolta metrien päähän.

Rekkitanko ei tunnu ollenkaan huonommalta jutulta, koska kipu osoittaa laantumisen merkkejä. Vaikka istuminen ja jalat koukussa selin makaaminen ovat edelleen jomottava mahdottomuus, pystyn muuten makoilemaan, kävelemään pikku matkoja ja jopa kyykistymään ja ponnistamaan seisaalle kivuitta. Eilen illalla en myöskään suistunut epätoivoon, koska karmea iltajomotus jäi tulematta.

Luen uudestaan kudoksen parantumisprosessista ja sitä tukevasta harjoittelusta:

Tulehdusvaihe kestää ensimmäiset 1-5 vuorokautta trauman syntymisestä. ... Arpeutumisvaihe kestää noin kahteenkymmeneen vuorokauteen asti loukkaantumisesta. Tällöin vaurioalue rakennetaan uudelleen kestämään tulevaa kuormitusta. Arven muodostumisvaiheeseen kuuluu vaurion vahvistaminen ja rikkoutuneiden solujen päällystäminen kolmen yhtäaikaisen prosessin muodossa, jotka ovat: epitelisaatio eli nesteen poistuminen vamma-alueelta, kuroutuminen arven muodostuessa sekä sidekudoksen muodostuminen vamma-alueelle. Sidekudoksen määrä ei ratkaise arven lujuutta, vaan säikeiden väliset "hitsaukset". Siksi kevyt venyttäminen ja dynaaminen pumppaava liikuttaminen ovat kuntouttavassa harjoittelussa avainasemassa. Tällöin arven muodostus tapahtuu lihassäikeiden suuntaisesti ja lihaksen kimmoisuus ja venyvyys säilyvät parhaiten. Arvella on kutistumistaipumus noin puoleen vuoteen saakka vammautumisesta, joten kuntouttavaa harjoittelua on perusteltua jatkaa ainakin tämän verran. ... Arvenmuodostusvaiheessa liikelaajuutta voidaan kasvattaa kontrolloidusti ja varovaisesti. Varsinainen kuntoutus käynnistyy vasta arvenmuokkausvaiheessa ... jolloin kipua saa tuntua liikkeen ääriasennossa tai lihaksen sen hetkisessä maksimisupistuksessa, mutta se ei saa jäädä päälle. Kuntoutettava kudos ei saa tuntua harjoittelun jälkeen (n. 2 h) kipeämmältä kuin ennen harjoittelua eivätkä seuraava yö ja aamu saa olla aikaisempaa pahempia. Jos kipu jää päälle, herättää yöllä tai vamma-alue on aamulla kipeämpi kuin edellisenä aamuna, on harjoittelu ollut liian rajua. Liian tehokas harjoittelu voi aiheuttaa arven repeämistä uudelleen, josta seuraa tulehdus ja jomottava kipu. Kivun ilmestyessä harjoittelu rauhoitetaan pariksi päiväksi ja vamma-aluetta hoidetaan kuten tulehdusvaiheessa. Tämän jälkeen harjoittelua jatketaan kipua aiheuttanutta tasoa alempaa ja harjoittelua tehostetaan hiljalleen kipua kuunnellen.
(Lähde; on muuten erinomainen opus, suosittelen lainaamaan kirjastosta ja lukaisemaan läpi, jos koskaan onnistuu jumiuttamaan lihaksensa treenillä tai ihan muuten vain jos on kiinnostunut uusimmasta tiedosta siitä, miten tuommoinen ihan normaalitason kuntoilu rasittaa ja kehittää lihaksia ja miten on mahdollista välttää pahimmat vammautumisriskit.)

Niin, kai tässä nyt sitten ollaan tulehdus- ja arvenmuodostusvaiheen rajamailla. Minkä tulehduksen, minkä arven? Jaa-a, paha sanoa.

Mutta eilen oli monin tavoin mukava päivä. Makasin vanhempien terassilla patjalla ja kohdistin huomioni vielä vähän talvenpöppöröiseen kimalaiseen, joka ei jaksanut oikein lentää vaan möyri ruohikkoa pitkin krookuksenkukasta toiseen. Krookuksen siitepöly värjäsi kimalaisen kirkkaanoranssiksi. Lopulta kimalainen oli tarpeeksi voimaantunut kaikesta nauttimastaan medestä ja pöristeli orapihlaja-aidan yli naapurin scilloja rassaamaan. Kun kimalainen oli mennyt, huomasin taas lehdettömän pensasaidan takana seisovat autot, rivitolkulla henkilöautoja aurinkokylpemässä. Sitten suljin silmät ja hyväntuulisuus palasi.

Äidillä oli pussillinen kaakaorouhetta, voi luoja, miten ihanan makuista se on. Kyllä se pieksää rasvaisen ja makean makuiset suklaat mennen tullen! Nyt taidan etenkin kaivata noita rouheita, kun ne eivät maistu metallille kuten kaikki vähänkin miedompi tuppaa maistumaan. Ehkei tässä auta muu kuin vaappua omin jaloin ekokauppaan ostamaan pussi tuota herkkua...

Toiveikkuutta ilmassa, siis! Täytyy ehkä muutenkin lähteä varovaiselle kävelyretkelle, jotta saan kuvan siitä, onko toipuminen edistymässä. Olen edelleen kahden vaiheilla tyyriin magneettikuvan suhteen, mutta ajattelin soittaa asiantuntijalle eli hoitavalle lääkärille ja kysyä hänen mielipidettään siitä, onko sen ottaminen hyödyllistä, kun oireiden taso on nyt tämä ja tämä. Selväähän nimittäin on ainakin se, etten enää tänä keväänä joudu yhtä suurelle hierontakuormalle kuin olen joutunut työssäoppimisessa. Ja etten sellaiselle kuormalle joudu todennäköisesti myöhemminkään, koska en ole missään vaiheessa vakavissani ajatellut hieromista ainoana tulonlähteenä. Sellaiseksi hierominen on ihan liian raskasta ja riskialtista hommaa. En halua kulumia joka ikiseen sormeen, ja tiedän senkin, että jo päivän neljännen asiakkaan kohdalla hierontatyön laatu on heikentynyt armotta. (Ja olen melkoinen laatufriikki.) Puhumattakaan oman vapaa-ajan laadun heikkenemisestä... siitäkin huolehtiminen kuuluu mielestäni ammatilliseen suhtautumistapaan: on pidettävä huolta siitä, että itse pysyy kunnossa ja jaksaa.

Kaikin puolin valoisampi päivä tänään, siis.