Opettajuus

Puolimatkan kirjassa on epätoivon parahduksien aiheuttajien lisäksi myös paljon timangeja. Yksi näistä kohdista kiteyttää sen, mitä olen monesti ajatellut epämääräisesti haahuten, mutta jonka sanallistamiseen minussa ei ole ollut ytyä. Siteeraan:

Tiedon viestimiseen tarvitaan monia älyllisiä hyveitä kuten oivalluskykyä, kykyä ilmaista ajatuksensa hyvin ja tehdä täsmällisiä erotteluja. Tähän ryhmään kuuluvat myös älylliset hyveet, joita voidaan kutsua pedagogisiksi hyveiksi. Tällaisia ovat kyky esittää asioita selkeästi ja ymmärrettävästi, kyky sopeuttaa opetus luovasti opittavan asian vaatimuksiin ja oppilaiden kehitystasoon, kyky suhtautua empaattisesti oppilaisiin ja ymmärtää heidän erilaisia tarpeitaan ja lähtökohtiaan, vilpittömyys ja oppilaiden kunnioittaminen, nöyryys ja valmius oppia oppilailtaan ja kuunnella heitä. Eivät kaikki, jotka ovat taitavia urheilussa, musiikissa, shakissa tai jollain muulla alalla, pysty välttämättä opettamaan toisille osaamistaan. Toisaalta taas taitava opettaja ei välttämättä ole itse huipputason osaaja. Dorothy Delay on yksi maailman kuuluisimmista viulunsoiton opettajista. Hänellä itsellään ei koskaan ollut konserttiuraa. Hänen oppilaansa ihailivat hänen kykyään kommunikoida, auttaa heitä kypsymään taidoissaan ja itsenäisessä arvostelukyvyssään, tunteissaan ja tyylissään, auttaa heitä ymmärtämään yleisöään ja tietyn esityksen vaatimuksia. Erään hänen oppilaansa kuvauksen mukaan Delaylla on "hyvin terävä analyyttinen mieli ja verraton kyky diagnosoida ja ratkaista mikä tahansa soittotekninen ongelma". (Tapio Puolimatka, Kasvatus, arvot ja tunteet, s. 133.)

 Kuka tahansa yliopistossa opiskellut tietää, että lausunto pitää paikkansa. Ja oikeastaan ei tarvitse kuin analyyttisella mielellä mennä tanssitunneille, kun jo pian törmää samaan seikkaan. Kaikki huippuosaajat eivät tosiaankaan osaa kommunikoida oivalluksiaan eteenpäin eli ymmärrä, että toisille pitäisi saada opetustilanteessa pedattua tilanne, jossa he saavat itse oivaltaa. Ja sitten on opettajia, joita ei pidetä huippuosaajina, koska heidän huippuosaamisensa on juuri opettamisessa, ei välttämättä taidossa itsessään. He seuraavat oppilaan tekemisiä tarkkasilmäisesti, keskeyttävät, hakevat metaforia ja esimerkkejä toisenlaiseen tekemisen tapaan, korostavat, mitä pitäisi priorisoida minkä edelle. Välttämättä he eivät osu heti oikeaan (ei kai kukaan osu), mutta vähitellen he oppivat hahmottamaan, mikä mättää.

Úsein tuntuu jopa siltä, että jos jollekulle jokin seikka on aina ollut helposti aukeava, hän on (ainakin aluksi) huono opettamaan sitä. Muistan joitain saamiani kommentteja: "Yritä vaan, kyllä se sieltä tulee." - Vastaus teknisen neuvon kysymiseen. Tai: "Kun sä käyt täällä pari vuotta lisää, homma alkaa vähitellen aueta sulle." Tai: "Ei se VOI olla noin vaikeaa." Tietysti voi olla, etten ole onnistunut kysymään tarpeeksi selkeästi, mutta mielestäni siitä ei ole ollut kyse. Jos oppilas ei osaa kysyä tarpeeksi selkeästi, eikö olisi tavallaan opettajan tehtävä auttaa kysymyksen sanallistamisessa? Todennäköisesti opettajalla on siihen paremmat valmiudet. Tai no, ainakin opettajalla ja oppilaalla on yhdessä kahden ihmisen valmiudet: toinen tuntee ongelman nahoissaan ja toinen on hankkinut osaamista juuri ongelman alueelta.

Pahimpia ovat opettajat, jotka haluavat itse loistaa ja keskittyvät siihen. Sitä lajia en katsele kovinkaan montaa kertaa, en missään ympäristössä. Aikuisena on onneksi varaa valita. Kauhistuin jokin aika sitten, kun eräs opetustyötä tekevä tuttavani korosti juuri tätä puolta - että on oltava taitavampi kuin muut, ja että jos joku muu tekee paremmin, sitten on opettamassa todistetusti väärä ihminen. (Samassa yhteydessä kävi ilmi, miten tämä ihminen panostaa täysillä siihen, että myös pysyy parhaana opetustilanteessa.) Ei välttämättä, ajattelin, mutta en osannut sanallistaa asiaa niin että olisin ollut ilmaisuihini tyytyväinen. Kas, minä kun en usko, että kukaan olisi valmis tai ainakaan että se olisi opettajan tehtävä. Tai että opettajan tulisi olla parhaiten perillä kaikesta johonkin asiaan liittyvästä. Joskus esimerkiksi jollain alueella, jota on työstänyt pitkän aikaa, hionut taitojaan ja tullut kohtalaisen varmaksi omasta osaamisestaan (ahhahhaa, näitä alueita saa kyllä suurennuslasilla hakea...), saan oikein hyödyllisen huomautuksen ihmiseltä, joka katselee tekemisiä aivan toisenlaisesta näkökulmasta. Silloin hänestä tulee hetkeksi opettaja. Samalla tavalla oppii siitä, että toinen ei osaa jotakin. Mikä siinä tarkalleen niihkaa, kysyy. Toinen selvittää. Usein juuri tässä vaiheessa huomaa suhtautuneensa yksilöityyn vaiheeseen aiemmin itse ylimalkaisesti, jättäneensä kokonaan huomiotta tiettyjä pieniä päätelmiä tai vartalon liikkeitä. On edennyt tottumuksenvaraisesti ja onnen kaupalla se on sujunut suotuisasti. Omaan taitavuuteensa takertunut opettaja ei osaisi kysyä tuota kysymystä. Hän vain katsoisi päältä, että okei, jees, oikein menee.

Se, mikä on automaattista, tiedostamatonta, ei myöskään ole korjattavissa eikä kehitettävissä. Ei ennen kuin sen tiedostaa. Usein toisten kysymykset avaavat mahdollisuuden tiedostaa. Usein kyllä menee aika tavalla aikaa ennen kuin alkaa hahmottaa, mihin vaikeuksiin tai hämmennyksen aiheisiin ne tarkalleen liittyvät. Ei tietenkään kohdasta, jonka tiedostaa, välttämättä löydy korjattavaa. Mutta niin kauan kuin tuo kohta on sokea piste, siitä ei ainakaan voi löytää korjattavaa.

Esimerkiksi tanssiesitysten suhteen olen saanut parhaat kommentit yllättäen äidiltä, joka suorasukaisesti luonnehti tyyliäni tavalla, jonka tunnistin välittömästi osuvan oikeaan. Kukaan huippuopettajista ei ollut sanonut noista piirteistä mitään. Äiti ne sen sijaan näki ja hänen huomautuksensa avulla opin säätelemään itseäni tarkemmin huomautetun asian suhteen. (No, äidillä tietysti oli kotikenttäetu, onhan hän tarkkaillut minua kauan; ehkä hän oli pannut saman asian merkille aiemminkin ja nyt vain sanoi sen.) Samalla tavalla, paras venyttelyopettajani ei ollut kovin venyvä itse, saati sporttisen oloinen. Itse asiassa hän oli niin keskivartalolihava, että hänen näyttäessään liikkeet niiden nyansseista oli vaikeaa saada tolkkua. Hän kuitenkin osasi sanallistaa hyvin, eriyttää venytyksen syventämisen vaiheen vaiheelta ja perustella vaiheet. (Ainakin minun on helpompi kestää venytyskipua, kun tekeminen tuntuu perustellulta.) Enhän minä sinne mennyt häntä ja hänen venymistään tai kuuluisuuttaan fanittamaan vaan ymmärtämään, miten lihaksia on lähestyttävä niiden rentouttamiseksi ja liikkuvuuden ylläpitämiseksi. (Onkohan muuten ihmisiä, jotka käyvät fanittamassa sitä tosiseikkaa, että ovat huipun tunnilla? Riittääkö se heille, vaikkeivät he sillä lailla huomaisikaan saavansa huipulta mitään uusia kysymyksiä tai fokuksia omaan tekemiseensä?)

Pedagogiset hyveet - niin. Sitä olisin halunnut sanoa ystävälle siinä tilanteessa. Että pedagogiset hyveet ovat tärkeämpiä kuin se, onko opettaja paras opetettavan asian suorittaja opetustilanteessa. Ehkä käymme keskustelun uudelleen myöhemmin. Sitten voin aloittaa keskustelun jäsennellymmin.