tiistai 24. huhtikuuta 2012

Opettajuus

Puolimatkan kirjassa on epätoivon parahduksien aiheuttajien lisäksi myös paljon timangeja. Yksi näistä kohdista kiteyttää sen, mitä olen monesti ajatellut epämääräisesti haahuten, mutta jonka sanallistamiseen minussa ei ole ollut ytyä. Siteeraan:
Tiedon viestimiseen tarvitaan monia älyllisiä hyveitä kuten oivalluskykyä, kykyä ilmaista ajatuksensa hyvin ja tehdä täsmällisiä erotteluja. Tähän ryhmään kuuluvat myös älylliset hyveet, joita voidaan kutsua pedagogisiksi hyveiksi. Tällaisia ovat kyky esittää asioita selkeästi ja ymmärrettävästi, kyky sopeuttaa opetus luovasti opittavan asian vaatimuksiin ja oppilaiden kehitystasoon, kyky suhtautua empaattisesti oppilaisiin ja ymmärtää heidän erilaisia tarpeitaan ja lähtökohtiaan, vilpittömyys ja oppilaiden kunnioittaminen, nöyryys ja valmius oppia oppilailtaan ja kuunnella heitä. Eivät kaikki, jotka ovat taitavia urheilussa, musiikissa, shakissa tai jollain muulla alalla, pysty välttämättä opettamaan toisille osaamistaan. Toisaalta taas taitava opettaja ei välttämättä ole itse huipputason osaaja. Dorothy Delay on yksi maailman kuuluisimmista viulunsoiton opettajista. Hänellä itsellään ei koskaan ollut konserttiuraa. Hänen oppilaansa ihailivat hänen kykyään kommunikoida, auttaa heitä kypsymään taidoissaan ja itsenäisessä arvostelukyvyssään, tunteissaan ja tyylissään, auttaa heitä ymmärtämään yleisöään ja tietyn esityksen vaatimuksia. Erään hänen oppilaansa kuvauksen mukaan Delaylla on "hyvin terävä analyyttinen mieli ja verraton kyky diagnosoida ja ratkaista mikä tahansa soittotekninen ongelma". (Tapio Puolimatka, Kasvatus, arvot ja tunteet, s. 133.)
 Kuka tahansa yliopistossa opiskellut tietää, että lausunto pitää paikkansa. Ja oikeastaan ei tarvitse kuin analyyttisella mielellä mennä tanssitunneille, kun jo pian törmää samaan seikkaan. Kaikki huippuosaajat eivät tosiaankaan osaa kommunikoida oivalluksiaan eteenpäin eli ymmärrä, että toisille pitäisi saada opetustilanteessa pedattua tilanne, jossa he saavat itse oivaltaa. Ja sitten on opettajia, joita ei pidetä huippuosaajina, koska heidän huippuosaamisensa on juuri opettamisessa, ei välttämättä taidossa itsessään. He seuraavat oppilaan tekemisiä tarkkasilmäisesti, keskeyttävät, hakevat metaforia ja esimerkkejä toisenlaiseen tekemisen tapaan, korostavat, mitä pitäisi priorisoida minkä edelle. Välttämättä he eivät osu heti oikeaan (ei kai kukaan osu), mutta vähitellen he oppivat hahmottamaan, mikä mättää.

Úsein tuntuu jopa siltä, että jos jollekulle jokin seikka on aina ollut helposti aukeava, hän on (ainakin aluksi) huono opettamaan sitä. Muistan joitain saamiani kommentteja: "Yritä vaan, kyllä se sieltä tulee." - Vastaus teknisen neuvon kysymiseen. Tai: "Kun sä käyt täällä pari vuotta lisää, homma alkaa vähitellen aueta sulle." Tai: "Ei se VOI olla noin vaikeaa." Tietysti voi olla, etten ole onnistunut kysymään tarpeeksi selkeästi, mutta mielestäni siitä ei ole ollut kyse. Jos oppilas ei osaa kysyä tarpeeksi selkeästi, eikö olisi tavallaan opettajan tehtävä auttaa kysymyksen sanallistamisessa? Todennäköisesti opettajalla on siihen paremmat valmiudet. Tai no, ainakin opettajalla ja oppilaalla on yhdessä kahden ihmisen valmiudet: toinen tuntee ongelman nahoissaan ja toinen on hankkinut osaamista juuri ongelman alueelta.

Pahimpia ovat opettajat, jotka haluavat itse loistaa ja keskittyvät siihen. Sitä lajia en katsele kovinkaan montaa kertaa, en missään ympäristössä. Aikuisena on onneksi varaa valita. Kauhistuin jokin aika sitten, kun eräs opetustyötä tekevä tuttavani korosti juuri tätä puolta - että on oltava taitavampi kuin muut, ja että jos joku muu tekee paremmin, sitten on opettamassa todistetusti väärä ihminen. (Samassa yhteydessä kävi ilmi, miten tämä ihminen panostaa täysillä siihen, että myös pysyy parhaana opetustilanteessa.) Ei välttämättä, ajattelin, mutta en osannut sanallistaa asiaa niin että olisin ollut ilmaisuihini tyytyväinen. Kas, minä kun en usko, että kukaan olisi valmis tai ainakaan että se olisi opettajan tehtävä. Tai että opettajan tulisi olla parhaiten perillä kaikesta johonkin asiaan liittyvästä. Joskus esimerkiksi jollain alueella, jota on työstänyt pitkän aikaa, hionut taitojaan ja tullut kohtalaisen varmaksi omasta osaamisestaan (ahhahhaa, näitä alueita saa kyllä suurennuslasilla hakea...), saan oikein hyödyllisen huomautuksen ihmiseltä, joka katselee tekemisiä aivan toisenlaisesta näkökulmasta. Silloin hänestä tulee hetkeksi opettaja. Samalla tavalla oppii siitä, että toinen ei osaa jotakin. Mikä siinä tarkalleen niihkaa, kysyy. Toinen selvittää. Usein juuri tässä vaiheessa huomaa suhtautuneensa yksilöityyn vaiheeseen aiemmin itse ylimalkaisesti, jättäneensä kokonaan huomiotta tiettyjä pieniä päätelmiä tai vartalon liikkeitä. On edennyt tottumuksenvaraisesti ja onnen kaupalla se on sujunut suotuisasti. Omaan taitavuuteensa takertunut opettaja ei osaisi kysyä tuota kysymystä. Hän vain katsoisi päältä, että okei, jees, oikein menee.

Se, mikä on automaattista, tiedostamatonta, ei myöskään ole korjattavissa eikä kehitettävissä. Ei ennen kuin sen tiedostaa. Usein toisten kysymykset avaavat mahdollisuuden tiedostaa. Usein kyllä menee aika tavalla aikaa ennen kuin alkaa hahmottaa, mihin vaikeuksiin tai hämmennyksen aiheisiin ne tarkalleen liittyvät. Ei tietenkään kohdasta, jonka tiedostaa, välttämättä löydy korjattavaa. Mutta niin kauan kuin tuo kohta on sokea piste, siitä ei ainakaan voi löytää korjattavaa.

Esimerkiksi tanssiesitysten suhteen olen saanut parhaat kommentit yllättäen äidiltä, joka suorasukaisesti luonnehti tyyliäni tavalla, jonka tunnistin välittömästi osuvan oikeaan. Kukaan huippuopettajista ei ollut sanonut noista piirteistä mitään. Äiti ne sen sijaan näki ja hänen huomautuksensa avulla opin säätelemään itseäni tarkemmin huomautetun asian suhteen. (No, äidillä tietysti oli kotikenttäetu, onhan hän tarkkaillut minua kauan; ehkä hän oli pannut saman asian merkille aiemminkin ja nyt vain sanoi sen.) Samalla tavalla, paras venyttelyopettajani ei ollut kovin venyvä itse, saati sporttisen oloinen. Itse asiassa hän oli niin keskivartalolihava, että hänen näyttäessään liikkeet niiden nyansseista oli vaikeaa saada tolkkua. Hän kuitenkin osasi sanallistaa hyvin, eriyttää venytyksen syventämisen vaiheen vaiheelta ja perustella vaiheet. (Ainakin minun on helpompi kestää venytyskipua, kun tekeminen tuntuu perustellulta.) Enhän minä sinne mennyt häntä ja hänen venymistään tai kuuluisuuttaan fanittamaan vaan ymmärtämään, miten lihaksia on lähestyttävä niiden rentouttamiseksi ja liikkuvuuden ylläpitämiseksi. (Onkohan muuten ihmisiä, jotka käyvät fanittamassa sitä tosiseikkaa, että ovat huipun tunnilla? Riittääkö se heille, vaikkeivät he sillä lailla huomaisikaan saavansa huipulta mitään uusia kysymyksiä tai fokuksia omaan tekemiseensä?)

Pedagogiset hyveet - niin. Sitä olisin halunnut sanoa ystävälle siinä tilanteessa. Että pedagogiset hyveet ovat tärkeämpiä kuin se, onko opettaja paras opetettavan asian suorittaja opetustilanteessa. Ehkä käymme keskustelun uudelleen myöhemmin. Sitten voin aloittaa keskustelun jäsennellymmin. 

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tämä oli tosi hyvä kirjoitus. Ihan samoihin ajatuksiin on itsekin törmännyt tanssia harjoitellessa.

Olen ehkä taipuvainen ajattelemaan, että on erilaisia persoonallisuuksia: jotkut ovat tekijöitä, toiset analyyttisiä, kolmannet suuntautuvat enemmän tunteisiin. Nämä kertovat paitsi vahvuuksista, myös heikkouksista: vahvuuksillaan oppii paikkaamaan heikkouksiaan. Eli oppii analysoimaan kun pitäisi tehdä, tai analysoimaan kun pitäisi tuntea jne.

Ja jos kehityn ihmisenä, niin vahvistan heikompia piirteitäni, tulen tasapainoisemmaksi. Parhailla tapaamillani opettajilla nämä kolme puolta ovat paremmin tasapainossa, tekemisen kautta tullut osaaminen, oman tekemisen analysointi ja rakkaus siihen mitä tekee.

Ja myös tuo on tuttua mitä sanot, että mitä pidemmälle etenee, sitä laajemmalti on haettava vaikutteita. Parhaat vaikutteet tulevat jossain vaiheessa aina oman alan ulkopuolelta.

Harrastamassani tanssissa näkee varsin paljon sitä, että halutaan kuuluisien tanssijoiden workshoppeihin ja olen itsekin niitä harrastanut melko paljon. Ja on sanottava, että kyllä maailman huipputanssijat ovat usein myös käsittämättömän hyviä pedagogeja. He ovat viettäneet niin paljon aikaa treenaten ja opettaen muita, että se kaikki kokemus yksinkertaisesti näkyy.

Mutta kaikesta siitä seuraa helposti eräänlainen hybris, jolloin opettaja ei välttämättä ole kiinnostunut jokaisesta oppilaasta jokaisessa workshopissa. Oppilaan on itse osoitettava että on huomion arvoinen, eli kehityskelpoinen ja halukas oppimaan.

सारी kirjoitti...

Ammatillisen osaamisen ja asiantuntemuksen pitäisi jäädä melkein näkymättömiin, luonnolliseksi osaksi roolia, jonka opettaessa omaksuu. Oma tavoitteeni on, että opiskelijani eivät ensisijaisesti ajattele "onpas hyvä ope" vaan "olenpas minä hyvä oppija".
(ei tosin ole aina helppoa)
Allekirjoitan siis täysin kirjoituksesi; kielten oppiminen on aika lähellä tanssia!

Veloena kirjoitti...

Joo, tuo ajatus pedagogin näkymättömyydestä on oikein osuva! Vaikeaa touhua, ei voi muuta sanoa... Ja Mikko, joo, mäkin olen paljon käynyt master classeilla (en tosin enää koipien heittäydyttyä hankaliksi, mutta aiemmin) ja useimmat kyllä tosiaan ovatkin hyviä pedagogeja. Kaikki eivät. Jotkut sanovat sellaista kuin "you need to practice more" oppilaalle, joka ei ole ymmärtänyt tekniikan perusjujua edes sillä tasolla, että se lisää vanhalla tyylillä paukuttaminen auttaisi yhtään mihinkään (paitsi rasitusvammojen kehittymiseen). Joo, ja näinhän se on: vahvuudet ja heikkoudet kulkevat käsi kädessä. Olennaista pedagogiikassa tai missä tahansa muutoksen tukemisessa lienee ymmärtää, miten monesta eri asiasta jumittuminen voi johtua.

Mikko Saxberg kirjoitti...

Kiva lukea sinun kokemuksiasi tuosta kirjasta. Se oli itselle eräänlainen tienristeys, jonka luin melko vaikutusalttiina hetkenä. Voit uskoa, että arvohierarkia kolahti aika kovasti. Vaikken ole taustaltani kovin kristillinen, niin tuo realistinen näkökulma tarjosi minulle ajattelun viitekehyksen sellaiseen tyhjiöön,jossa kyseenalaistin jokseenkin kaiken. Nyt se on ehkä saanut vähän muitakin värejä, mutta edelleen minun ajatusmaailmassani on tärkeää, että asioista voi sanoa jotakin, pyrkiä eteenpäin. Vaikkakin se luokittelu, kategorisointi ja dualismi kaikenkaikkiaan ovatkin pahuuden lähde. ;P Huonoa huumoria.

Omassa pedagogisessa kasvussa avoimeen virheiden tekemiseen pyrkiminen ja epäonnistumisten haaliminen ovat ainakin vieneet hedelmällisempään suuntaan kuin suvereniteetti ja muiden kyykyttäminen omalla paremmuudella.

Oppiminen on mahtava tilanne, varsinkin silloin kun se on samalla välittämisen ilmaus. "Pedagoginen rakkaus" on myös hyvä kirja.