maanantai 23. huhtikuuta 2012

Portaita

Olen luopunut hissistä ja kipitän portaita. Se tekee monta kerrosta päivässä, koska asumme kuudennessa kerroksessa ja asioiden hoitamisen lisäksi on pissitettävä koiraa. Mutta lähtöön on nyt enää pari viikkoa. Se tarkoittaa, että on alettava varautua vuoristopoluille, jotka ovat lähinnä pengerrettyä kiviportaikkoa ylös ja alas vuorenrinnettä. Luettuani jostain positanolaisten jalkojen kipeytyvän tasaisella kävelemisestä ajattelin, että voisin edes vähän koettaa ehdollistaa omia kinttujani portaisiin.

Kaikki juhlat olen jättänyt väliin. En vain jotenkin osaa kuvitella itseäni ihmisten keskelle juuri nyt. Joudun nimittäin lukemaan kasvatusfilosofiaa, ja se saa kaiken oman haavoittuvuuden korostumaan. Enkä edelleenkään osaa luottaa ihmisiin niin kuin soisin luottavani. Etenkään itseeni. Luen, miten lapsia pitäisi kasvattaa ja miten vaarallista on, jos heiltä jäävät puuttumaan nämä ja nämä taidot. Niin no, minulta ne ihan varmasti puuttuivat ja osin puuttuvat edelleen. Kun sen kaiken näkee paperille painettuna, on vaikeaa koota itsensä ja vakuuttua siitä, että totta hitossa sitä jaksaa edelleen elää eteenpäin, kun on tähänkin asti jaksanut. Vaikkei tiedä, osaako rakastaa ja olla ystävä, vaikkei taatusti koskaan tunne itseään erityisen tyytyväisyyttä herättäväksi ja niin edelleen.

Hammaslääkärissä tänään on sentään reikiä nolla, kolmannen kerran elämäni aikana. Kuulostaa masentavalta kuunnella hygienistin sanelua kirjaajalle hänen käydessään hammas hampaalta paikkatilannetta läpi. Vain kahdessa hampaassa ei ole mitään paikkaa. Hampaissa ruumiillistuu paljon kasvatukseni pikku ongelmakohtia. Hammastahna sattui ja kirveli, mutta sen sijaan, että tahna-asiaa olisi alettu pohtia, minua käskettiin olemasta keksimättä tekosyitä. Kieltäydyin pesemästä hampaita. Vanhemmat koettivat uhkailla, kiristää ja lahjoa ja pelottelivat, että kuolen ennen aikojani, kun mädätän hampaani. Mikään ei auttanut - äiti uhkasi taas tappaa itsensä tai karata, isä suuttui ja turvautui fyysiseen kuritukseen, mutta en pessyt hampaita. Aika pian vanhemmat luovuttivat ja siirtyivät vain syyllistämään minua siitä, miten tyhmä olin hampaat laiminlyödessäni. Tämä pesemättömyys paljolti selittää paikat, etenkin yhdistettynä mummon karkkikasvatukseen, niihin synnynnäisiin kiillevaurioihin, jotka lienevät muisto äidin vihurirokosta raskauden aikana, sekä siihen, että yksinkertaisesti kieltäydyin menemästä hammaslääkäriin muutaman vuoden ajan, vaikka vihloi ja särki kammottavasti, koska en halunnut kuulla saarnoja hampaiden laiminlyönnistä. En pessyt hampaita ennen kuin teininä - silloin tajusin, ettei kukaan ikinä suutele minua, puhumattakaan makaa kanssani, jos en pese hampaita. Silti edelleen jätin menemättä hammaslääkäriin ja toivoin, että vihlonta lakkaisi itsestään. Lopulta oli aina pakko mennä paikkauttamaan hammas. Vasta kun aloitin rakkaussuhteet, aloin kunnolla huolehtia hampaistani - en nimittäin halunnut tartuttaa kariesta toiselle. Eihän se voinut olla oikeudenmukaista, että joku toinen joutuisi kärsimään kummallisuuksistani. Hampaiden pesusta opin silti pitämään vasta muutama vuosi sitten, kun löysin vaahtoamattomat hammastahnat, jotka eivät satu suun limakalvoilla ollenkaan. (Tavallinen hammastahna tuntuu vähän samalta kuin raastaisi ikeniä ja etenkin kieltä. Erittäin epämiellyttävä tunne.) Nyt hampaiden sileys tuntuu ihanalta ja tykkään pestä ne, että saan ne sileiksi.

Tällaisia pohdin suu auki, kun ultraääni vinkuu hammasrajoissa. Että kuinkahan monta kertaa vielä alkaa itkettää kasvatustieteen luennoilla tai tenttikirjoja lukiessa, koska kaikki olisi voinut mennä niin pieleen. Toisaalta tajuan ehkä korostetummin kuin monet muut, miten hatarista ja kummallisista, kriisiytyneistä olosuhteistakin voi kasvaa ihmisiä, jotka eivät kaikesta huolimatta heitä hanskoja tiskiin. Korjausliikkeet ovat mahdollisia, vaikka tietenkään helmihampaita ei voi enää saada. Eikä sellaista kasvatusta, josta kirjoissa puhutaan. Kasvattaako niin kukaan? Kyllä kai. Ainakin on lapsia, jotka saadaan pesemään hampaansa eikä asia veny viidentoista vuoden kiistaksi.

Muistelen tässä yhtä keskustelua opiskelutoverien kanssa. Hän on opiskellut lastentarhanopettajaksi aiemmin. Mietimme ryhmäesseetä varten, voidaanko sanoa, että lapsia voi kasvattaa ilman pätevyyttäkin. Ei, hän sanoi varmasti, ei voi. Lapsia voi hoitaa ja heidän vanhempansa voi olla, mutta se on eri asia kuin varhaiskasvatus. Se kuulosti aika hurjalta - eli voi olla, että joitakuita meistä ei ole käytännössä juurikaan kasvatettu, kun menemme oppivelvollisuuskouluun. (Itseni kohdalla varmasti asia olikin juuri näin.) Meidän kanssamme on oltu, on leikitty ja syöty ja nukutettu, mutta ei ole ollut tavoitteita ja ongelmilta on yleensä suljettu silmät, koska se on helpompaa, tai vieritetty kasvatusvastuu lapsen itsensä niskoille. Sitten aikuisena, yliopistossa, joutuu opettelmaan näitä aivan perustaitoja. Kuten että missä rajat menevät, että rajoja voi asettaa itselle ja toisille. Että voi olla tavoitteita. Että saa olla eri mieltä ja että silti yhteistyö ja hyväksyntä on mahdollista.

Ja sitten: niin, miten nämä asiat olisi voitu opettaa, kun eivät ne itseä vahtineet ihmiset itsekään niitä oikein osaa? Ei ole heidän syytään, etteivät he niitä osanneet opettaa. Onneksi nykyään päivähoitolaki takaa lapsille oikeuden varhaiskasvatukseen vanhempien tuloista ja kotonaolemisista riippumatta. (Jos tuntee selviävänsä ilman asiantuntija-apua, mikäs siinä, mutta ainakin omat vanhempani ja mummu olisivat suoneet minun pääsevän tarhaan. Silloin vain ei vielä ollut yhtäläistä päivähoidon oikeutta ja niin sitten asiat sujuivat kuten sujuivat ja mummu vahti minua vastahankaisesti palkkatyönä. Ilman isoäitiä ja tämän pohdintoja asiat olisivat varmasti menneet paljon hullummin. Paha kyllä isoäiti asui niin kaukana ja oli niin sairas. Mutta hänen luonaan kesäisin oli turvallista olla.)

Nyt kun alan taas tunnistaa kehoni vahvistuvan esiin kaiken väsymyksen alta, on vaikeaa jaksaa keskittyä jäljellä oleviin opintoasioihin. Viimeinen kirja esseetä varten on osin kiinnostava joskin (minun kannaltani) provosoivan kristillinen, mutta yhtäkaikkisesti haluaisin olla ulkona tai nukkua. Se johtuu keväistymisestä, luulen, ja tunteesta, että kaikki on taas pian ohi ja on aika astua uuteen vaiheeseen. Kesään.

7 kommenttia:

Hoo Moilanen kirjoitti...

Opiskelukaverisi kommentti siitä, että vain ammattilainen voi kasvattaa lapsia, kertoo surullista kieltään vieraantuneisuudesta.

Mitä muuta se on kuin kasvatusta, kun vanhemmat elävät lapsensa kanssa päivä kerrallaan, kertovat elämästä, vastaavat kysymyksiin, ottavat vastaan kaikkia tunteita ja antavat valmiuksia pärjätä maailmassa.

Elämää ei opi kasvatustieteen kirjoista ja sääliksi käy lapsia, jotka joutuvat opiskelukaverisi kasvatuksen kohteiksi.

Jaguaari höyhenpuvussa kirjoitti...

Meillä on kyllä traumoja aika monista samantyylisistä asioista. :-O Mullakin on ollut rutkasti hammasahdistusta. Kun olin alle kouluikäinen, meillä mun hampaidenpesua "vahti" isäni, jota ei todellakaan napannut huolehtia lapsenkasvatusvelvollisuuksistaan. Ja koska olin lapsi, niin minua ei napannut harjata hampaita. Mulla siihen ei liittynyt herkkyyttä hammastahnalle, kai se oli vain tylsää minusta, eikä isäni tosiaankaan selittänyt, miksi niitä hampaita pitäisi pestä. Hampaiden "pesuni" oli lopulta sellaista, että laiton hammasharjan suuhun, pidin sitä siellä muutaman sekunnin paikoillaan ja sitten otin pois - ja sanoin isälleni, että nyt pesin hampaat. Ja tämä sanoi että OK. Jälkeenpäin kyllä ihmetyttää, että millä tasolla hän oli tässä tilanteessa läsnä - eipä kai oikein millään.

No, ekaluokan hammastarkastuksessa mulla oli 16 (!) reikää! Kenelläkään muulla ei ollut yhtä paljoa! Se hävetti ihan sairaasti. Ja kuinka sitten kävikään? Mun äiti ja sisko syyllistivät mua todella rankasti siitä, kuinka mulla voi olla niin paljon reikiä, kuinka se on inhottavaa, kuinka mulla on ihan varmasti tekarit 16-vuotiaana, jne. Jokaisesta herkusta tuli sen jälkeen samaa syyllistystä, että eipä kannata sun mitään karkkia syödä kun et osaa hampaitasi pestä, tosi inhottavaa kun sulla on niin paljon reikiä, jne. Reilua tämäkin, syyllistää lapsi omasta hammashygieniastaan ajalta ennen koulun alkua... Ja siitä jäi tietysti hammaslääkärikammo, ja sellainen itseinho, että olen kaikin puolin huono ihminen kun mulla on niin HUONOT HAMPAAT.

...tosin nykyään hampaat ovat ihan OK ja hammaslääkärikammo häipynyt. Mutta aikansa se otti. Vanhemmat ovat mänttejä!

Veloena kirjoitti...

Hoo, kaikki vanhemmat eivät taida vain tehdä noin. Ei ehkä ole aikaa, jaksua, voimia. Eikä tietoa lapsen kehitysvaiheista eikä siitä, miten voi tukea kehitystä. Ehkä vain intuitio siitä, että näinhän minutkin kasvatettiin joten sen täytyy olla okei.

Mutta joo, olihan se aika rankka kommentti. :) Silti kuitenkin ajattelen, että lastentarhanopettajan koulutuksen läpikäynyt taatusti tietää jotain alan tutkimuksesta ja osaa ehkä tarkemmin arvioida kriittisesti heittoja, joihin lapsiin tutustumattomampi voisi tarttua kritiikittömämmin. Tai ainakaan en itse tiedä lapsista paljon mitään; minulle tulee tutkimustieto, johon törmään opinnoissa (hyvin pienissä määrin toki, koska varhaiskasvatus on oma oppiaineensa eikä meillä juuri ole yhteisiä opintoja) usein ihan uutena. TOIVOA ainakin sopii, että tutkimukset on tehty riittävän kriittisesti... luulisi alan kaitsemisen yliopistoihin ainakin parantaneen edellytyksiä. Vaikea sanoa. Vai onko se vain lisännyt äänen painokkuutta, ei tietopohjan laveutta ja kriittisyyttä...

Jaguaari: Joo-o. Mullekin kommentoitiin, että siisti suu. :) Sellaisen kun olisi joskus saanut lapsena kuulla!

Hoo Moilanen kirjoitti...

Minusta on surullista, jos esim. lapsenkasvatus koetaan ongelmaksi mikä pitää ratkaista ammattilaisten ja vähintäänkin tutkimustulosten perusteella.

Eikö jo sillä pääse aika pitkälle, jos vanhemmilla on aito halu ja jonkinmoiset eväät nähdä ja hyväksyä lapsi sellaisena kuin tämä on? Siitä syntyy vuorovaikutus.

Kehittäviä virikkeitä ei varmaankaan tarvitse keksimällä keksiä, jotta lapsi saisi tarvittavat valmiudet pärjätä elämässä.

Muistan kuulleeni Liisa Keltikangas-Järvisen suusta, että ongelma on pikemminkin kaikkinaisten virikkeiden yltäkylläisyys.

Surullinen on maailma, jossa lapseen suhtaudutaan kilpahevosena, joka pitää pienestä piltistä pitäen kasvattaa suorittamaan ja suoriutumaan ja ahtaa kasvatusihmisten opiskelemien tavoitteiden laatikkoon.

Mihin siihen mahtuu elämä ja ilo?

Jaguaari höyhenpuvussa kirjoitti...

Mä olen lukenut paljon Keltikangas-Järvistä viime aikoina ja hänellä on tosiaan se pointti, että vain ihan tietynlaiset lapset tarvitsevat erikseen "virikkeitä". Jos lapsi on synnynnäiseltä temperamentiltaan passiivinen ja hitaasti lämpiävä, niin sellainen lapsi tarvitsee erikseen vanhempien (tai jonkun muun) järjestämiä virikkeitä, jotta hänen kognitiivinen kehityksensä olisi optimaalista. (Toki voidaan kyseenalaistaa sekin, tarvitseeko optimaalisen kognitiivisen kehityksen olla kasvatuksen tavoite, mutta kyllä se varmaan aika monelle on.) Sen sijaan temperamentiltaan aktiivisemmat lapset tarvitsisivat nimenomaan elinympäristönsä rauhoittamista "virikkeiltä", jotta heidän kognitiivinen kehityksensä olisi puolestaan optimaalista. Passiivinen lapsi ei välttämättä tule aktivoineeksi itse itseään sopivalla tavalla virikkeiden puutteessa, ja samoin aktiivinen lapsi ei välttämättä osaa itse aktivoida itseään liiallisten virikkeiden keskellä, vaan seuraa vain viriketulvan mukana eli tavallaan passivoituu itsekin.

Mä yritän kovasti muistaa tämän, kun mun lapsi (tosin vasta 3 kk vanha) tuntuisi kaipaavan virikkeitä, tai nän itse tämän tulkitsen... mutta koska tuo vaikuttaisi temperamentiltaan hyvinkin aktiiviselta, niin ilmeisesti hänen elinympäristöään tulisi pikemminkin rauhoittaa. Mutta vauvauintiin me mennään, muuten mulla hajoaa pää. :-)

Veloena kirjoitti...

Mä en osaa arvioida tarpeeksi tuota, voisivatko vanhemmatkin osata kasvattaa. Se johtuu siitä, että mulla on ollut vain yhdet vanhemmat, ja heillä kyllä ainakin oli suuria ongelmia hyväksyä se tosiseikka, ettei minusta inttämälläkään tullut ihan sellaista kuin he kuvittelivat että lasten kuuluu olla. :P

Isoäiti kyllä osasi siinä suhteessa kasvattaa. Mutta vain meitä lapsenlapsia - äidille ja tämän siskolle hän oli ollut tosi ilkeä.

Kaipa varhaiskasvattajien tärkein tehtävä on paikata kasvatusaukkoa niiden lasten kohdalla, joiden vanhemmat eivät jostain syystä ota kasvattajan roolia. Ts. eivät erityisemmin kiinnostu lapsen kohtaamisesta.

Jaguaari - onhan vedellä paljon tyynnyttäviä ominaisuuksia! Sehän silittää kehoa lempeästi ja kannattelee sitä. Tietty vauvauinnissa varmaan on kaikkea hässäkkää, mutta eiköhän P siihen totu joidenkin kertojen jälkeen. :) Ja jos sun pää hajoaa, se ei kyllä ainakaan ole hyvä minkään suhteen. :D

Rajankävijä kirjoitti...

Moj

Kiinnostava aihe. Kommentoin tuota isovanhempiulottuvuutta seuraavassa tekstissä, kun olen muutenkin vanhemmuudesta kirjoittamassa.