Portaita

Olen luopunut hissistä ja kipitän portaita. Se tekee monta kerrosta päivässä, koska asumme kuudennessa kerroksessa ja asioiden hoitamisen lisäksi on pissitettävä koiraa. Mutta lähtöön on nyt enää pari viikkoa. Se tarkoittaa, että on alettava varautua vuoristopoluille, jotka ovat lähinnä pengerrettyä kiviportaikkoa ylös ja alas vuorenrinnettä. Luettuani jostain positanolaisten jalkojen kipeytyvän tasaisella kävelemisestä ajattelin, että voisin edes vähän koettaa ehdollistaa omia kinttujani portaisiin.

Kaikki juhlat olen jättänyt väliin. En vain jotenkin osaa kuvitella itseäni ihmisten keskelle juuri nyt. Joudun nimittäin lukemaan kasvatusfilosofiaa, ja se saa kaiken oman haavoittuvuuden korostumaan. Enkä edelleenkään osaa luottaa ihmisiin niin kuin soisin luottavani. Etenkään itseeni. Luen, miten lapsia pitäisi kasvattaa ja miten vaarallista on, jos heiltä jäävät puuttumaan nämä ja nämä taidot. Niin no, minulta ne ihan varmasti puuttuivat ja osin puuttuvat edelleen. Kun sen kaiken näkee paperille painettuna, on vaikeaa koota itsensä ja vakuuttua siitä, että totta hitossa sitä jaksaa edelleen elää eteenpäin, kun on tähänkin asti jaksanut. Vaikkei tiedä, osaako rakastaa ja olla ystävä, vaikkei taatusti koskaan tunne itseään erityisen tyytyväisyyttä herättäväksi ja niin edelleen.

Hammaslääkärissä tänään on sentään reikiä nolla, kolmannen kerran elämäni aikana. Kuulostaa masentavalta kuunnella hygienistin sanelua kirjaajalle hänen käydessään hammas hampaalta paikkatilannetta läpi. Vain kahdessa hampaassa ei ole mitään paikkaa. Hampaissa ruumiillistuu paljon kasvatukseni pikku ongelmakohtia. Hammastahna sattui ja kirveli, mutta sen sijaan, että tahna-asiaa olisi alettu pohtia, minua käskettiin olemasta keksimättä tekosyitä. Kieltäydyin pesemästä hampaita. Vanhemmat koettivat uhkailla, kiristää ja lahjoa ja pelottelivat, että kuolen ennen aikojani, kun mädätän hampaani. Mikään ei auttanut - äiti uhkasi taas tappaa itsensä tai karata, isä suuttui ja turvautui fyysiseen kuritukseen, mutta en pessyt hampaita. Aika pian vanhemmat luovuttivat ja siirtyivät vain syyllistämään minua siitä, miten tyhmä olin hampaat laiminlyödessäni. Tämä pesemättömyys paljolti selittää paikat, etenkin yhdistettynä mummon karkkikasvatukseen, niihin synnynnäisiin kiillevaurioihin, jotka lienevät muisto äidin vihurirokosta raskauden aikana, sekä siihen, että yksinkertaisesti kieltäydyin menemästä hammaslääkäriin muutaman vuoden ajan, vaikka vihloi ja särki kammottavasti, koska en halunnut kuulla saarnoja hampaiden laiminlyönnistä. En pessyt hampaita ennen kuin teininä - silloin tajusin, ettei kukaan ikinä suutele minua, puhumattakaan makaa kanssani, jos en pese hampaita. Silti edelleen jätin menemättä hammaslääkäriin ja toivoin, että vihlonta lakkaisi itsestään. Lopulta oli aina pakko mennä paikkauttamaan hammas. Vasta kun aloitin rakkaussuhteet, aloin kunnolla huolehtia hampaistani - en nimittäin halunnut tartuttaa kariesta toiselle. Eihän se voinut olla oikeudenmukaista, että joku toinen joutuisi kärsimään kummallisuuksistani. Hampaiden pesusta opin silti pitämään vasta muutama vuosi sitten, kun löysin vaahtoamattomat hammastahnat, jotka eivät satu suun limakalvoilla ollenkaan. (Tavallinen hammastahna tuntuu vähän samalta kuin raastaisi ikeniä ja etenkin kieltä. Erittäin epämiellyttävä tunne.) Nyt hampaiden sileys tuntuu ihanalta ja tykkään pestä ne, että saan ne sileiksi.

Tällaisia pohdin suu auki, kun ultraääni vinkuu hammasrajoissa. Että kuinkahan monta kertaa vielä alkaa itkettää kasvatustieteen luennoilla tai tenttikirjoja lukiessa, koska kaikki olisi voinut mennä niin pieleen. Toisaalta tajuan ehkä korostetummin kuin monet muut, miten hatarista ja kummallisista, kriisiytyneistä olosuhteistakin voi kasvaa ihmisiä, jotka eivät kaikesta huolimatta heitä hanskoja tiskiin. Korjausliikkeet ovat mahdollisia, vaikka tietenkään helmihampaita ei voi enää saada. Eikä sellaista kasvatusta, josta kirjoissa puhutaan. Kasvattaako niin kukaan? Kyllä kai. Ainakin on lapsia, jotka saadaan pesemään hampaansa eikä asia veny viidentoista vuoden kiistaksi.

Muistelen tässä yhtä keskustelua opiskelutoverien kanssa. Hän on opiskellut lastentarhanopettajaksi aiemmin. Mietimme ryhmäesseetä varten, voidaanko sanoa, että lapsia voi kasvattaa ilman pätevyyttäkin. Ei, hän sanoi varmasti, ei voi. Lapsia voi hoitaa ja heidän vanhempansa voi olla, mutta se on eri asia kuin varhaiskasvatus. Se kuulosti aika hurjalta - eli voi olla, että joitakuita meistä ei ole käytännössä juurikaan kasvatettu, kun menemme oppivelvollisuuskouluun. (Itseni kohdalla varmasti asia olikin juuri näin.) Meidän kanssamme on oltu, on leikitty ja syöty ja nukutettu, mutta ei ole ollut tavoitteita ja ongelmilta on yleensä suljettu silmät, koska se on helpompaa, tai vieritetty kasvatusvastuu lapsen itsensä niskoille. Sitten aikuisena, yliopistossa, joutuu opettelmaan näitä aivan perustaitoja. Kuten että missä rajat menevät, että rajoja voi asettaa itselle ja toisille. Että voi olla tavoitteita. Että saa olla eri mieltä ja että silti yhteistyö ja hyväksyntä on mahdollista.

Ja sitten: niin, miten nämä asiat olisi voitu opettaa, kun eivät ne itseä vahtineet ihmiset itsekään niitä oikein osaa? Ei ole heidän syytään, etteivät he niitä osanneet opettaa. Onneksi nykyään päivähoitolaki takaa lapsille oikeuden varhaiskasvatukseen vanhempien tuloista ja kotonaolemisista riippumatta. (Jos tuntee selviävänsä ilman asiantuntija-apua, mikäs siinä, mutta ainakin omat vanhempani ja mummu olisivat suoneet minun pääsevän tarhaan. Silloin vain ei vielä ollut yhtäläistä päivähoidon oikeutta ja niin sitten asiat sujuivat kuten sujuivat ja mummu vahti minua vastahankaisesti palkkatyönä. Ilman isoäitiä ja tämän pohdintoja asiat olisivat varmasti menneet paljon hullummin. Paha kyllä isoäiti asui niin kaukana ja oli niin sairas. Mutta hänen luonaan kesäisin oli turvallista olla.)

Nyt kun alan taas tunnistaa kehoni vahvistuvan esiin kaiken väsymyksen alta, on vaikeaa jaksaa keskittyä jäljellä oleviin opintoasioihin. Viimeinen kirja esseetä varten on osin kiinnostava joskin (minun kannaltani) provosoivan kristillinen, mutta yhtäkaikkisesti haluaisin olla ulkona tai nukkua. Se johtuu keväistymisestä, luulen, ja tunteesta, että kaikki on taas pian ohi ja on aika astua uuteen vaiheeseen. Kesään.