Näyttämö/katsomo

Kiirehdimme pimeään, käännymme vasemmalle, kierrämme katsomon reunan ympäri ja varaamme paikat ensimmäiseltä penkkiriviltä. Lattialle näyttää olevan levitetty tanssimattoa, mikä lupaa hyvää näytelmän fyysisyyden kannalta. (Koska teemana on Helvetin ja Kiirastulen kautta Paratiisiin pääsy, en pidä ajatuksesta, että matka kuljettaisiin puhuvina päinä.) Näyttämö on samalla tasolla tuoliemme kanssa ja jatkuu syvälle. Sitä reunustavat suuret, vääristävät peililevyt. Keskellä näyttämöä, tuossa vain muutaman metrin päässä, istuu mies. Hän istuu tuolilla ja lukee kirjaa. Kirja on suuri ja painava ja vanhan oloinen, toisin kuin se Jumalainen näytelmä, jota luin kirjallisuushistorian tenttiin. Se oli monta eriväriskantista paperipokkaria. Välilä mies vilkuilee meitä, jotka olemme valuneet tuoleille ja istuutuneet.

Ensimmäinen rivi on vaikea paikka. Ei siksi, että joutuu kohtaamaan näyttelijöiden katseita heidän rynnätessään tai ryömiessään kohti katsomoa. Ei: pidän siitä, etteivät he tapahdu kaukana, vaan kohtaavat. Mutta se on vaikea, koska minulla on menneisyyteni. Olen katsonut näytelmää, Sokrateen puolustuspuhetta, juuri Apologian tenttiin luettuani, ja koska istuin ensimmäisellä rivillä, unohdin olevani teatterissa ja olin jo ponkaisemassa tennareilleni ja vastaamassa Sokrateen kysymykseen valtavalla paatoksella ja epäilemättä huutaen, kun silloinen poikaystävä veti minut takaisin istumaan paidanliepeestä, pum vaan, ja katsoi niin vihaisesti, että äkisti muistin, kuka ja missä olin. Ei, ei yksi Ateenan vapaista miehistä, sittenkään, vaan filosofian opiskelija, jonka elämä kääntyi, taas kerran, kun sai nähdä ihmisen, joka kulki polkuaan pelolleen kompromissia suomatta. Mutta tuosta teatteriesityksestä lähtien jokin muuttui.

En ollut aiemmin istunut eturivissä. Laupias taivas, kaukana siitä. Kuilu näyttämön ja katsomon välilläkään ei riittänyt. Ei: oli istuttava turvallisesti kauempana, ettei joutuisi tempaistuksi. (Ehkä tämä on jäänne lastenteattereista, joista en pitänyt ja joissa kaikki energia kului sen kauhuamiseen, että jos joutuu poimituksi lavalle; jostain syystä se tuntui kauhealta, vaikka sirkuksessa nousin salamana seisomaan, kun kysyttiin, kuka haluaa ratsastaa norsulla. Loistavaa. Minut saavat liikkeelle norsut ja filosofit, näemmä.)

Mutta Sokrateen puolustuspuheen jälkeen olen aina mennyt teatterissa eturiviin, jos se on mahdollista. Silti useimmissa näytelmissä näyttämön ja katsomon raja pitää, pidättää. Joskus se murtuu. Tuntuu henkeäsalpaavalta, että on ihan realistinen mahdollisuus tempautua näytelmään joutumatta kompuroimaan useiden penkkirivien yli. Mutta kyse ei ole vain tästä heittäytymisestä. Perspektiivi näyttämön tapahtumiin on erilainen, etenkin jos näyttämö ei ole korokkeella. On selvästi jatkumossa sen kanssa. Ei ole mitään puomia tai köyttä, ei edes maahan liidulla piirrettyä viivaa. Tanssimatto jatkuu oman tuolin alle.

Tahtoisin kirjoittaa: niin kuin merkitykset jatkuvat, merkityksellistyminen jatkuu, sanat jatkuvat, fraasit, fragmentit.

Niin kuin tunnelmat jatkuvat.

Sen jälkeen kun opin teatterissa istumaan eturiville, alan kirjoittaa, mutta pysähdyn epäilemään. Menikö se sittenkään niin? Tarinallisesti se sopisi hyvin, ja elämä on tarinaa, muistaminen tarinan kertomista. Mitenkä sitten. Ehkä se alkoikin siitä, miten joku sanoi yliopistolla, että kannattaa mennä istumaan eturiviin. Perustelua en enää muista. Mutta opin sen Sokrateen puolustuspuheesta tai yliopistolta, olen huomannut luennoilla saman tapahtuman. Jos istun takana, katselen takaraivoja ja kauloja (ja nykyään mietin c-rankaa siellä piilossa, sen asentoa) ja tajuan olevani huoneessa, jossa on monta ihmistä, ja en uskalla kommentoida mitään, koska tuntuisi hyvin tilaa ottavalta sanoa jotakin ei-muotoiltua ja ei-perusteltua ja viedä tuollaisen joukon aikaa moiseen - - en löydä sanaa, en tarpeeksi täsmällisesti - - moiseen hubbabubbaan ja ääneen harhailemiseen. On niin paljon ihmisiä, jotka haluavat asiansa säntillisissä haukkupaloissa. Minulla on harvemmin tarjota niitä. (Ja silloinkin kun on, tarjoilen kitsaasti ja valikoiden: ne käsitetään helposti väärin eikä mikään tunnu yhtä ikävältä kuin kuulla kolmannelta sanoneensa toiselle näin ja näin, kun on yrittänyt sanoa jotain ihan muuta. Jos minulla on mieli, jonka haluan ehdottomasti menevän perille, laajasanaistun.) (Kommunikoida mieltä ei tunnu muuten samalta asialta kuin että on yksiääninen mielipide.)

Ehkä kyseessä on myös jonkinlainen visuaalinen hierarkian esitys. Jos näen, että se, jolle voisin sanoa jotain, on suurille joukoille puhuva opettaja, minun voi olla vaikeaa mieltä meitä vertaisiksi. Ja sitten tuntuu siltä, että eihän minulla voi olla tähän mitään sanottavaa: jos hän puhuu hyvin ja haluaisin puhua kanssa, tunnen itseni pieneksi ja hölmöksi ja ajattelen, että tottahan hän nyt nämä asiat oivaltaa minun niistä mainitsemattanikin, ja jos hän puhuu huonosti, ajattelen että voi ei, mitä tauhkaa, mutta että näköjään häntä nyt kuitenkin arvostetaan eikä hänellä varmasti ole syytä siis kuunnella yhtä soraääntä yleisöstään. Vaikka nykyään tiedän tällaisen kuvitelman hupsuuden, se nousee helposti esiin. Ehkä taustalla on koulukin, jossa sielläkin jako näyttämöön ja katsomoon saattaa olla hyvin ehdoton, ja jotakin sopimattomalla tavalla ehdottava katsoja saa aika helposti kurinpalautuksen katsojan rooliinsa.

Asettuminen samalle tasolle, asettuminen keskusteluun, asettuminen alttiiksi. Asettuminen näyttämön reunalle, jalat jo tanssimaton päällä.

Mutta nyt en nouse. Ei ole mitään parahdettavaa. Ei ole, toisin kuin työssä oppimisen kurssilla, jolla kommenttini siitä, kenen tarpeista työssä oppimisessa puhutaan, tulkittiin päin prinkkalaa (enkä jaksanut oikaista) siten, että työntekijän tarpeet työssä oppimiseen liittyisivät aina työn hallintaan ja tehostamiseen. Kun minä tietysti koin puhuneeni aivan muusta: kasvusta ihmisenä, tilasta hengittää ja seurata tärkeäksi kokemiaan eettisiä ohjenuoria, toisten kohtaamisesta tasavertaisena, byrokratian taakse piiloutumatta. (Ensi kerralla on kommentoitava siis tarkemmin ja piru vie laajasanaisemmin!) Ei, nyt ei esitetä mitään yhtä pöyristyttävää tai muutettavaa, ja olen lukenut Danteni ja tiedän, että eteneminenhän sujuu.

Paratiisikohtauksessa lintujen äänet valtaavat salin. Meinaan kirjoittaa näyttämön, mutta eihän se voi pitää paikkaansa. Vaikka näyttelijöiden kehot ja meidän kehomme kunnioittavat näkymätöntä rajaa, äänet ja tuoksut ja tuntemukset matkaavat rajan yli siitä mitenkään piittaamatta. Keltainen läikkävalo, metsävalo. Kesän ikävä lävistää kaiken. Näyttelijä puhuu linnuista, ja ajattelen Vompsun kertomaa hänen improryhmänsä harjoituksista: sitä miten joku otti esitettäväksi eläinluonteekseen linnun sen kummemmin tarkentamatta. Ja ajattelen Ranganathittua, krokotiilia joka makasi haikaroiden pesimäpuun alla paistattamassa päivää suu auki lonksottaen, jos vaikka joku poikasista sattuisi suoraan putoamaan suuhun. Ja kun ajattelen Ranganathittua, mieleeni tulee myös paluumatka sieltä. Ja tuijotan paratiisiin loppuunkuluneen raivon ja epätoivon takaa, annan niiden tulla uudestaan, pyyhkäistä, kauhtua.

Ja mietin, ohimenevästi ja keveästi, kuinka monta kertaa vielä on käveltävä Helvetin ja Kiirastulen läpi. Muistan sen talven, kun olin eronnut ja satoi lunta sisäpihalle, pyörä talvirenkaineen oli kaivettava kinoksesta ja tajusin matkaavani, mutten vielä tiennyt missä, ja nyt tiedän - muodostumassa, kokoontumassa, kiinteytymässä, käymässä ihmiseksi jälleen mykän ahdistuksen ja epätoivon jälkeen - ja miten siihen kaikkeen liittyi valtava määrä toivoa ja sen ailahtelua, yrittämistä ja haparointia, täyttä keskeneräisyyttä niin pelkistettynä, että hampaat miltei kalkattivat.

Ja muistan sen päivän, kun tajusin luovineeni surun läpi. Seuraavana iltana tapasin Vompsun ensimmäistä kertaa muutenkin kuin vanhana ystävänä ja toisen vielä vanhemman ystävän veljenä.

Ja ajattelen sitä, mitä en osannut ajatella Jumalaista näytelmää tenttiin lukiessani, koska olin silloin vielä liian nuori ja kulkematon. Ajattelen sitä, mitä monet matkat tapahtuvat näennäisesti paikallaan. Että paikkana ja tilana kuvatut olot kuvittavatkin jotain sisäistä ja osittain päätäntävallan alaista: suuntaa, asennetta, kurkottumista, sitkeyttä harjoitella ja harjoittaa, armoa ja sellaisenaan hyväksymistä. Ja sitä, miten erilaiselta jokin liikkeiden, sanojen ja eleiden kokoelma, jatkumo, voi näyttää ja kuulostaa ja tuntua. Että Helvetistä tekee Helvetin usein juuri näkymätön rajalinja näyttämön ja katsomon välillä.