Temperamenttiarkeologiaa

Äiti sanoo viikonloppuna jotain kiinnostavaa. Hän vastaa kertomukseeni eräästä seuraamastani oppimista käsittelevästä tutkimuksesta, jossa tutkitaan, miten vanhempien sosioekonominen asema vaikuttaa lapseen koulun ulkopuolella. "Ei siinä ole vain noita eroja vanhemmissa, kyllä myös lapsissa on eroja." "Totta kai", sanon. "En mä oletakaan, että me saatais vaan ympäristöstä, ei kai kukaan enää sellaista oleta. Lapsilla on tosi erilaiset temperamentit vauvasta asti." (Vaikka tässä kohden tietysti mieleeni nousee se tutkimustulos, jonka muistan joskus nähneeni: että äidin arvio vauvan temperamentista ennusti varhaista kehitystä ja sen suuntaa tarkemmin kuin puolueettoman tutkijan tarkasti operationalisoitu arvio vauvan temperamentista.) Tässä vaiheessa tullaan kiinnostavaan juttuun. Äiti nimittäin väittää, että olen lapsesta lähtien halunnut tietää kaikesta yhä tarkemmin ja tarkemmin, kerätä nimiä ja detaljeja. Että se oli innostanut heitä nimeämään ja käymään oppimisdiskurssia kanssani, ja että olin aika aktiivisesti painostanut heitä sellaiseen rooliin.

Se on jotenkin kiinnostavaa ja hämmentävää. Mistä sellainen taipumus tai tarve tulee? Tiedän kyllä, että pidän oppimista ja oivaltamista jotenkin enemmän itsessään palkitsevina kuin useimmat tuntemani ihmiset. Mutta miksi? Miten ihmeessä?

Vaikuttaa, että tällä temperamentilla eivät kysymykset ihan heti lopu...