Hiekkapohja

Mistä tietyt kuvat tulevat? Menneisyydestä, tietysti, mutta miksi juuri ne?

Viime päivinä minua on kiusannut kuva ensimmäisen ja toisen luokan välisestä kesästä (muistoni tapaavat olla kesiltä, koska talvisin olen ollut niin surullinen, vihainen ja itsetuhoinen, että se kaikki on kadonnut jonnekin mustaan aukkoon). Menemme uimarannalle äidin ja isän kanssa. Kaislamatot levitetään. Olemme Varkaudessa, muillla on pyyhkeitä, ei kaislamattoja. Vesi maistuu väärältä, koska siinä ei ole suolaa. Kyykin vesirajassa, työnnän käsillä pohjan hiekkaa keoiksi, jotka vajuvat vajumistaan. A jat te len vuo ri jo no ja.

Vanhemmat kauempana, hietikolla. Äidin vatsa on vielä litteä. (Asiaankuulumaton kommentti: en tiedä siskosta vielä mitään eivätkä vanhemmatkaan.) Kasaan vuorijonoja. Näen veden sameuden läpi sormessa kimmeltävän ohuen hopeasormuksen, jossa on kaunis vihreä kivi. Työnnän työnnän. Veden alla hiekka tuntuu kummalta, melkein mudalta, auringon edessä ei mitään. Lapset kirkuvat savvoo. Katselen heitä ja vanhempia ja sitten taas käsiä sameudessa tekemässä työtään. Sormusta ei ole enää.

Nousen seisomaan, potkin jaloilla hiekkaa, vesi sameutuu entisestään. En hätäänny tai masennu, alistun jotenkin itsestäänselvään kohtaloon, että vasta viikko sitten saatu sormus, joka voisi tarkoittaa jotain uutta, jännittävää, tyttömäistä, jotakin sellaista jota en osaa ja johon kuuluu ruokasututon paita ja sileästi letille kampautuvat hiukset, on kadonnut. Katson epäuskoisena sormea ja pohjaa ja alan epäillä, oliko sormusta koskaan olemassakaan. Jospa kuvittelin sen kaiken. Sormuksen kanssa on käsketty olemaan varovainen, se on aitoa hopeaa. Vilkuilen hiusten takaa vanhempia hiekalla. Ovatko he käskeneet olemaan varovainen, vai kuvittelenko senkin?

Laskeudun uudestaan kyykkyyn, haron pohjaa harasormin. Hiekka kierii raoista. Ei. Varmasti olen vain kuvitellut kaiken. Nousen seisomaan, työnnän molemmin käsin hiukset korvien taakse ja kävelen vanhempien luokse. Ilmoitan haluavani pois. Vastahan me tultiin, mankuu äiti. Äiti haluaisi ruskettua lisää. Isä haluaa lähteä. Isä ei pidä rannoista auringosta lapsista ruskettamisesta ja sen sellaisesta. Isästä on mukavampi mennä autoon. Auto on isän valtakuntaa. Vanhemmat torailevat, seison hiekalla, valun siihen tummempaa paakkua. Isä voittaa, kuten aina.

Menemme autolle, autoon. Sisällä autossa haisee kuumalle kokolattiamatolle. Tukehdututtaa. Ei saa imeksiä sormia, koska järvivesi on merivettä likaisempaa. Voi tulla vatsatauti. Sitten äiti huomaa: "Missä sormus on?" Mulkoilen sormet suussa takapenkiltä. "Et kai sinä vaan pudottanut sitä?" Lisää vaitonaista mulkoilua. Selvä, se ei ollut kuvitelmaa. Ellei tämä kaikki sitten ole kuvitelmaa. Vanhempien äänenvoimakkuus nousee. Auto käännetään takaisin. Mennään yhdessä etsimään hiekkapohjasta. Ei se löydy, tiedän. Haron pohjaa näön vuoksi. Lopulta vanhemmat suostuvat luovuttamaan. En kyllä yritäkään suostutella heitä. Isä marisee marisemistaan siitä, ettei minulle kannata antaa mitään, kun en osaa mitään arvostaakaan. Äiti kieltää leimaamasta negatiivisin ajatuksin. Isä kiroilee, äiti vaikenee.

Jos en olisi kadottanut sitä, ajattelen takapenkillä, te ette olisi alkaneet riidellä. Me olisimme olleet perhe. Olisitte hymyilleet, oltaisiin menty yhdessä syömään ja näytetty mainosten perheiltä. On nel li sil ta. Meillä olisi omakotitalo ja koira ja te tulisitte kotiin ennen iltakahdeksaa. Balettitunnilla jaksaisin muistaa vatsasisäänpeppusisään. Liian myöhäistä. Sormus on nyt hiekkapohjan. Ties kuinka syvälle sinne on mahdollista vajota.