Yksi valinnoista ja jotain kiinnikasvettua

Viime päivinä olen taas miettinyt yhtä valinnoista. Tavoitetta olla vapaa sellaisessa suhteessa, jonka mieltää itse tärkeäksi. Minulle se tarkoittaa edelleen vapautta rakentaa päiväohjelmani rauhallisesti ja harkiten ja pitäytyä niissä. Sillä tavalla näet pysyn hyväntuulisena enkä saa paniikkeja ja katastrofointikohtauksia. Itse päiväohjelmat saattavat olla hyvinkin pitkällisiä ja detaljoituja ja niihin on yleensä jätetty aikaa kohtaamisille, huudahteluille, halaamisille. Mutta niille on aikansa ja paikkansa. Moni muu tuntisi ehkä itsensä tässä kahlehdituksi, mutta minulle ne tarkoittavat vapautta. Vapautta huolesta, onko tehnyt tarvittavat asiat (tietysti on, niille on varattu kalenterista tietty slotti), muuttuuko sittenkin jonkin palikan paikka, ehtiikö syömään lainkaan, osaako sanoa toiselle ei silloinkin kuin se olisi hyväksi, sen sellaista. Kun kirjoitan haluavani rakentaa päiväohjelman rauhallisesti ja harkiten ja pitäytyä niissä, tiedän kirjoittavani joidenkin ihmisten - joista osa on minulle aika läheisiäkin - mielestä haluavani olla joustamaton. Olkoon niin. Kaikella on hintansa.

Minulle joustavuuden hinta - jatkuva tavoitettavuus, jatkuva puhelimen tarkkailu ja vastaamisvelvoite - on vain liikaa. Muutun sen piiriin ajautuessani (kuten aina välillä joudun ajautumaan, kun vaikkapa jokin iso työjuttu edellyttää tietyn viikon puhelimitse tavoitettavana pysyttelemistä) ihmiseksi, jollaisesta en pidä. Ärryn, ajattelen ikävää soittajasta jo ennen kuin vastaan ja tunnen helposti ihmisten kiusaavan minua, kun he haluavat siirrellä tapaamisia puoli tuntia milloin aiemmas, milloin myöhemmäs. (Se on ihan älytön tunne, mutta minkäs teet. Olen huomauttanut muutamalle moisen tempoilun stressaavan minua kohtuuttomasti; siitä ei ole seurannut mitään avartavaa keskustelua vaan kysymys, miksi minusta pitää tuntua siltä. Kunpa tietäisinkin. Siltä minusta nyt joka tapauksessa tuntuu.) Kaikkein tylsimmältä tuntuvat "myöhästyn vartin" -viestit. Ymmärrän, että ne lähetetään ystävällisessä tarkoituksessa, mutta stressihormonit vaan kohisevat korvissa, kun puhelin piippaa. Ei minusta se myöhästyminen tai vaikka tulematta jääminen ole niin paha juttu kuin tekstari. Olen tottunut semmoiseen ja semmoista välillä käy, joidenkin kohdalla kroonisestikin. Olen valmiimpi sietämään sitä ja sen arvaamattomuutta kuin puhelinta tai sen mukana pitämistä. Joten puhelin on jossain. (Etsin puhelimen lähinnä jos olen sairastunut ja joudun peruuttamaan jonkin tapaamisen. Ajattelen sen jostain syystä korrektiksi, vaikka voihan olla, että muutkin stressaantuvat kännykkäviesteistä ihan yhtä karmeasti.)

Tänä syksynä kun olen ollut tarmokkaampi ja iloisempi ja enemmän jaloillani kuin pitkiin aikoihin, olen jättänyt puhelimen entistä huolettomammin oman onnensa nojaan. Mikä onni! Joitain kaverisuhteita se tuntuu nihkeyttävän. Harmillista. Olen kyllä koettanut kuvata, miten reagoin kännykkään ja että sen mukana kantamisen hinta on minusta liian kova. Olen saanut muutaman moraalimurinan siitä, miten nykyään ihmisten väliset asiat normaalisti hoidetaan. Olen jättänyt vastaamatta, että minua kiehtoo enemmän onnellisuus kuin normaalius. Enkä osaa ajatella muuten kuin että tästä hankaluudesta varmasti joutuu maksamaan. Mutta että kenties se on sen arvoista. Eivät ne muutkaan lounaat nimittäin ilmaisia ole.

(Ja tietysti olen vähän hämmentynyt siitä, miten muuten niin fiksut ihmiset perustelevat minuun kohdistuvia vaatimuksiaan jollain hiton normaaliudella. Onko mitään tympeämpää perustetta? Koetan pitää itseäni lieassa sen suhteen, etten heijastaisi tällaista yhtään eteenpäin. Se, että minulta koetetaan vaatia moisia älyttömyyksiä, ei oikeuta mitenkään minua vaatimaan tai koettamaan vaatia niitä muilta. Jos saat minut kiinni jupisemassa jotain jonkin käytännön normaaliudesta, ole ystävällinen ja osoita minulle, mitä olen tekemässä.)

Yhtäkaikkisesti puhelinjuttu ja aikataulujuttu saavat jotenkin pienellä, epämääräisellä tavalla surulliseksi. Ihmisillä on niin erilaisia intuitioita siitä, miten asiat on helpoin järjestää. Toisten luontevan ymmärtäminen voi tuntua hyvin vaikealta. Joidenkin ystävien kanssa puhelinasia on keskusteltu ja ymmärretty ja he ovat ymmärtäneet, että mieleeni ei tosiaan juolahda suuttua siitä, jos he myöhästyvät siitä ilmoittamatta. Toisten kohdalla asiaa ei saada keskusteltua ja saa tehdä töitä sen eteen, että onnistuu vakuuttamaan itsensä siitä, että ei, eivät he varmasti toisissa konteksteissa kokisi näitä ymmärtämättömyyksiä ja että tämä nyt jostain syystä on vain heille (ja minulle) kipeä asia, ehkä koska he kokevat asioiden ja näkemisten viikkoa ennen sopimisen yhtä vangitsevana kuin itse koen sopimisen viime tinkaan jättämisen tai jo sovitun viime tinkaan asti venkslaamisen. Me vain elämme erilaista aikaa, erilaista kulttuuria.

Kuinka vaikeaa ymmärtäminen usein onkaan.

Edes omien tuntemusten ymmärtäminen. Ne tuntee, ne ravisuttavat, estävät nukahtamasta, ovat niin kipeitä että unohtuisivat mieluiten tuossa tuokiossa... ne kiihdyttävät sykettä tai pudottavat verenpaineen äkisti niin että meinaa vajota kasaan. Ne tulevat... menevät... Niin, en ymmärrä itseänikään. Mutta olen muotoillut koko joukon itsen käyttöohjeita, jotka ovat osoittautuneet hyviksi ohjenuoriksi.

Kesken pohdintojen kirjastoon saapuu äiti poikineen. He ovat etsimässä pojan lukioesitelmään materiaalia, ovat ajelleet kaiken päivää ympäri pääkaupunkiseudun kirjastoja. Äiti selittää ylpeyttä uhkuen, että nuorellamiehellä on jo yliopistonkin kirjastokortti ja että pian aineisto on koossa, että hän tekee kaikkensa sen eteen, että esitelmää varten haalitaan parhaat kirjat. Poika hymyilee ujosti. Kesken kirjojen etsinnän äiti alkaa puhua meidän kanssamme älyllisistä ongelmista. Kirjastosta ei löydy pojan esitelmään soveltuvaa materiaalia, mutta äiti ei kiukuttele eikä väsähdä, vaan toteaa, että onpahan tämäkin kirjasto nyt sitten tullut tutuksi, ja että se on hyvä tietää jatkoa ajatellessa, millaisia tiloja ja missäpäin milläkin koulutusaloilla ja tiedekunnilla on. "Ettei tarvitse ihan tyhjän päältä valita", hän virnistää. Molemmat kiittävät kohteliaasti ja valuvat ulko-oville.

Katselen hämmentyneenä heidän etenemistään ja mietin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani. Miten televisio pauhasi kaiken aikaa vanhempien ollessa kotona. (Ei ihme, ettei minulla ole televisiota.) Miten suhtauduttiin, jos koetin pyytää sen volyymin hiljentämistä jonkin tärkeän esitelmän kyhäämisen tai kokeeseen luvun ajaksi. No etkö sä ole jo tarpeeksi lukenut, tule nyt katsomaan Napakymppiä meidän kanssa. Ei hitto, en osannut kuvitella, että joku vanhempi voisi suhtautua noin lapsensa esitelmäntekoon. Nuo vanhemmat eivät varmasti sano lapselleen sitten myöhemminkään, että miksi sinä semmoista juttua opiskelet, onko se mistään kotoisin, eikö tuo ole ihan paskaa eikä mitään oikeaa työtä. Pääsin kerran lukioikäisenä Kansalliskirjastoon, koska ystävän äiti oli heittämässä meitä jonnekin ja hänen piti hakea sieltä jokin omiin opintoihinsa liittyvä kirja, ja olisin kernaasti jäänyt sinne loppupäiväksi tai vaikka loppuiäkseni, mutten uskaltautunut sinne uudestaan ennen kuin pääsin sisään yliopistoon, koska minusta tuntui jotenkin, että se on jotakuta muuta varten.

Silloin kauan sitten ihmettelin niitä samoja asioita kuin nytkin. Kuten että miten joidenkin ihmisten hiukset menevät siististi ponnareille. Miten on mahdollista syödä ryönäämättä paidanetumusta. Millaista olisi elää elämää jossa ei unohdeta avaimia kotiin. Toki nyt ihmettely on monipuolistunut ja näen monen aiemmin valtavan ihailtavalta ja saavuttamattomalta tuntuneen piirteen taakse: Miltä tuntuisi jos ei voisi lähteä ihmisten ilmoille kuin huoliteltuna. Mitä tarkoittaisi ettei sietäisi vyötärörasvaa itsessään. Mitä tarkoittaisi potea jatkuvaa syyllisyyttä siitä, ettei tee enemmän töitä. Olisiko rasittavaa sietää toisten irrationaalisuutta, jos asettaisi itselleen tiukan rationaaliset tavoitteet.

Koska puhelimeni on ollut hävöksissä jo useamman päivän ajan, en ole voinut sopia isänpäivästä huomenna. Koetan soittaa täältä kirjastosta, työpuhelimesta. Mutta ei siellä ole kukaan vielä vastannut. Ja jos he koettavat soittaa minulle, ääni kertoo vain, ettei numeroon juuri nyt saada yhteyttä. (Eivätkä he varmaan arvaa, että tuntemattomasta numerosta soittaja saattaisin olla minä, eivät he tiedä, millä numeroilla yliopiston lankanumerot alkavat.) Olen joka tapauksessa jättänyt kalenteriin suuren valkoisen aukon isänpäivän kohdalle. Ja ajattelen, että jollain maagisella tavalla he varmasti tietävät minun olevan tulossa. Olenhan tullut aina ennenkin. Omilla ehdoillani. Paitsi sinä yhtenä syksynä, kun he eivät vielä olleet ostaneet minulle puhelinta lahjaksi ja en halunnut kuulla heistä pihaustakaan. Mutta sen jälkeen olen aina tullut. Pelokkaana, epävarmana. Tietäen, että jos ei vie lahjaa, se ei ole hyvä ja osoittaa kiittämättömyyttä. Mutta että suurin osa ostamistani lahjoista on niinikään ollut jotenkin vääränlaisia ja huonoja. Enkä ole vielä lainkaan keksinyt, mitä veisin.

Koetan muistuttaa itseäni siitä, ettei isä ole enää se sama isä kuin aiemmin, että me osaamme jo luovia monien karikoiden ympäri eikä häntä satu eikä väsytä aiempaan malliin, työelämämalliin. Sitä on niin pirun vaikeaa muistaa. On vaikeaa muistaa, miten paljon päättäväisemmin osaa nykyään sanoa ei ja kyllä, miten paljon vähemmän on riippuvainen, miten usein siellä käydessä yli tulvahtaa vain suru siitä, miten emme voi koskaan kohdata samalta tasolta - miten joko he ajavat minua takaa tai jos otan paikkani riittävän napakasti, ryhtyvät pyytelemään anteeksi ja osoittamaan nöyryyttä. Jotta me voisimme kohdata ihmisinä, meidän pitäisi pystyä puhumaan toisillemme kuten aikuiset puhuvat keskenään. Jos emme voi kohdata ihmisinä, leikimme jotain hemmetin performanssia, jossa ei koskaan tunnu löytyvän tilaa empatialle ja ihmetykselle, eikä tasavertaisuudelle. Mutta eivät vanhempani halua oikeasti kuulla, mitä ajattelen, puuhaan ja arvostan. Aina välillä tätä keskustelua on avattu mutta se päättyy kerta toisensa jälkeen samaan: kavahtamiseen kauemmas, varovaisuuteen, ja usein suoraan syyllistymiseen siitä, mikä kasvatuksessani on mennyt pieleen, kun olen kasvanut näin hirviömäiseksi. Tai sitten olen itse paennut, kun olen kertonut jotain ja minulle on sanottu, ettei niin saa ajatella. (Niin että epäilen kyllä thoughtcrimen olevan ihan relevantti rikos siellä missä on perheitä. Ainakin semmoisia perheitä, jotka osaan kuvitella. Olen elänyt vain yhdenlaisessa ja nähnyt aika vähän mistään muunlaisesta.)

Helvetti että pelottaa huominen. Sanoin tuossa eilen Faunillekin, että onkohan minusta puhelin niin ahdistava juuri sen takia, että useimmiten siihen kuitenkin soittavat vanhemmat.