Käymme isänpäivänä tapaamassa mummua osastolla, jota isä kutsuu säiliöksi. Mummulla alkaa muisti pettää, ajatukset ovat synkeitä ja itsetuhoisia, sitä samaa laatua, jonka onnistuin lapsena saamaan esiin päivä toisensa jälkeen asettuessani vastustamaan, hyväksyessäni oman tottelemattomuuteni ja kysymällä takaisin mummun kauhisteluun siitä, miten hänen sukupolvensa lapset kyllä aina tottelivat ja olivat kilttejä ja kohteliaita: "Entä sitten?" Niin että mummun alavireen paljastuminen ei ole minulle sokki, eikä kyllä enää isällekään, joka ei ennen muistisairautta päässyt näkemään äidistään tätä puolta. Isä hoitaisi mummua kotona, he asuvat samassa taloyhtiössä, mutta mummu on kaatunut kaksi kertaa pahasti yöllä ja löytynyt aamulla ulosteistaan makaamassa ja lääkärit ovat sitä mieltä, että hän tarvitsee jo täystuetun asumisen. Koska vanhainkodeissa ei ole vapaita paikkoja, mummu on suljettu dementiaosastolle.
On muuten täysin käsittämätöntä, miten omaishoitajuudesta kuukaudeksi pääseminen on muuttanut isää. Hän on paljon hyväntuulisempi ja hövelimpi. Sen kuulee joka lausessa. Eikä hän näytä niin väsyneeltä.
Mummu ei katso minua, kun koetan tervehtiä. Hän väistää aktiivisesti katsetta muualle ja sähähtää sitten: "Mitä sinäkin siinä oikein haluat?" Isä kysyy: "Muistatkos sinä, kuka tämä on?" Mutta mummu ei muista. Ei hän isääkään nyt muista. Hänellä on kiire saada meidät pois siitä, ettemme sotke osaston aikataulua. Koska kohta on ruoka. Siihen on vielä puoli tuntia, sanon. Kyllä me keretään tässä hetki jutella. "En minä osaa... osaa jutella", sanoo mummu ja pelkää. "Älä nyt viitsi, osaathan sinä", yrittää isä. "En osaa en osaa en osaa", sanoo mummu ja näyttää entistä pelokkaammalta. "Niin, semmoista se välillä on. En minäkään aina osaa. Ei tarvitse osata. Ei sille aina voi mitään", sanon. Nyt mummu katsoo minua äkisti silmiin.
"Menkää pois", hän pyytää vaisusti. Mutta tiedän hänen tunnistaneen. Mistä sen tietää? Äänensävystä, asennosta. "Kohta mennään. Mutta haluttiin nähdä sinut ensin." Hymyilen, ja äkkiä mummu vastaa hymyyn. "Aijaijaija, sinoot kun pikkulikka. Sin se vaan nuorenet", hän sanoo. "No mutta niinhän sinäkin", sanon takaisin. Mummu hymyilee hilpeästi. "Minen aina muista", hän huokaa sitten. "Niin semmoista se on. Ei voi aina muistaa." Mummu tiirailee minua uteliaana. Mutta eihän minun tarvitse valehdella. En minäkään muista usein asioita, jotka haluaisin muistaa. Ei kukaan muista. Mittakaava on eri, mutta ei siihen tarvitse nyt mennä.
"Millaista täällä on?" kysyn kumartuen mummun puoleen. "Kauheaa", hän vastaa. "Ne kyttää koko aika. Koko aika on... vaarallista. Ne kyttää, haluaa pahaa. Kaikki, ihmiset." Pelko on palannut. "Sitten kai vaan pitää pysyä sinnikkäänä", ehdotan. "Olla ovelampi. Hymyillä vaikka pelottaa kuinka." Mummu virnistää innokkaasti takaisin. "Juujuu", hän sanoo. Isä katselee vieressä sen näköisenä, ettei ymmärrä, mistä puhumme.
"Menkää jo", mummu sanoo sitten. "Menkää jo... tulee hankaluuksia..." Nyökkään. Mitäpä sitä kiistämään ja aiheuttamaan hankaluuksia. Hyvästelemme, vilkutamme, hän melkein nostaa kättä vilkuttaakseen takaisin, mutta silmät seuraavat meitä ulos saakka.
Hän asuu osastolla, tai säiliössä, tai unikaupungissa.
Tekstit
気になる
7 tuntia sitten
3 kommenttia:
Mielenkiintoinen tarina.. tuli mieleen kaikenlaista, sellaisia ajatuksia, jotka eivät varsinaisesti liity tähän kirjoittamaasi..
Suomessa suhtaudutaan aika kiihkeästi vanhustenhoitoon. Yllätyin [kielteisesti] siitä kun Tarja Tallqvistinkin ylistetyssä 'Kuka vierelles jää'-jutussa suomittiin niitä omaisia, jotka eivät käy tarpeeksi usein [mitähän se muuten tarkoittaa?] katsomassa dementoituneita omaisia. Sellaisille lusmuille ei tarjota henkilökunnan puolesta kahvia! Kun se on ainoa tapa, jolla voi osoittaa paheksunnan.
Aloin vain miettiä tuota Tallqvistia lukiessani - ja tätä sinun tarinaasi - että pitäisi myös ymmärtää niitä ihmisiä, joille syystä tai toisesta on hyvin vaikeaa nähdä läheisiä tuossa tilassa. Kaikki eivät pysty sellaiseen luontevaan kohtaamiseen. Sinä osasit hyvin jutustella - kaikki eivät osaa tai pysty.
Varsinkin juhlapäivinä sitä miettii, että mikä on tarpeeksi. Mitä meidän voi sanoa olevan kohtuudella 'velkaa' meidät synnyttäneille. Joskus mietin sitäkin, että jos ihminen ON esim. Alzheimer-potilas, niin luulisi ettei se HÄNESTÄ tunnu pahalta, vaikka kukaan ei kävisikään katsomassa - silloinhan eletään niin hetkessä, eikä välttämättä edes tajuta eroa sen välillä onko edellinen sukulaisvisiitti ollut viikko vai vuosi sitten. Pahalta taitaa tuntua meistä sivullisista, joistain hoitajista, yms.
Mietimme kai alitajuisesti ITSEÄMME kun tuomitsemme harvoin käyvät. Ihan kuin varmistelisimme itsellemme vieraita sitten tulevaisuudessa, kun teemme selväksi kuinka törkeää on olla käymättä.. Eli MINUA ei sitten ainakaan saa jättää yksin jne.
Tuli mieleen tuo kun isäsi sanoo mummusi asuinpaikkaa 'säiliöksi'. Kuulin joskus jossain keskustelussa jonkun toisenkin ihmisen käyttävän tätä samaa ilmausta! Säiliö, jossa ihmistä säilytetään, kunnes hän ymmärtää kuolla. Rajua. Minun Äetmuorini aina kauhistelee kaikkia palvelu- ja vanhainkoteja. Koska niistä ihmiset eivät koskaan MUUTA minnekään. Ne ovat usein se toiseksi viimeinen osoite - viimeinen on hautausmaa.
No, kyllähän kouluista ja päiväkodeistakin on (ihan järkeenkäypä, historiallisista muutoksista ammentava) säiliöteoria. Että johonkin ne lapset piti saada tungettua sen jälkeen kun lastensuojelulait kielsivät niiden töissä pitämisen. Suosittelen Antikainen ym. kirjaa Kasvatussosiologia, jos tuo alkaa enemmän kiinnostaa. Pistää kyllä miettimään.
Niin, mummua katsomaan mennessä sitä jää miettimään, että mitä se näkeminen ja vieraileminen oikein on, kenen kantilta sitä pitäisi ajatella ja niin edelleen. Että ehkä näkemisiä olisi hyvä maksimoida niihin aikoihin, kun toinen tietää, ketä tapaa, ja kokee sen myönteisesti. Ei musta silleen tunnu vaikealta ymmärtää sitä tilaa, jos ajattelee vaikka omien painajaisten mielenmaisemaa: että on vaikka jossain jossa ei saisi tuntea ketään ja pitäisi vain olla erottumatta, koska se on ainoa suojaväri, ja sitten tulee joku ystävä siihen, ja koko olemus täyttyy kauhusta, että eikö se nyt tajua mennä, tuskastuu, ärtyy.
Tietysti on kurjaa, että vanha ihminen kokee elävänsä vihamielisessä kyttääjien yhteisössä. (No, mummu kyllä on kokenut niin kotonaankin.) (Ja silloin tällöin silloinkin kun vielä ei ollut niin vanha, esimerkiksi minua hoitaessaan, kun olin lapsi.) Mitä sille voisi tehdä? Voiko sille tehdä enää mitään siinä vaiheessa? Vaikea sanoa.
En tiedä, kuulostaako tämä kovin väärältä (toivottavasti ei), mutta minusta sinulla ja mummullasi oli kaunis kohtaaminen. Kaunis juuri siksi, että se oli kohtaaminen.
Minustakin varsinaiseen seurusteluun ihmisten kanssa kannattaa panostaa ennen kaikkea siinä vaiheessa, kun nämä ovat vielä halukkaita / kyvykkäitä seurustelemaan. Kun äitini isä pari vuotta sitten kuoli, oli äidilleni todella tärkeää se, että hän ehti vielä nähdä isänsä terveyskeskuksessa ihan viimeisinä päivinä. Ja ennen kaikkea se oli äidistäni selvästi tosi hienoa, että kun hän oli ottanut (käytännössä tajutonta) isoisää kädestä kiinni, tämä oli vielä reagoinut hiukan. Äitini puhui tästä monta kertaa jälkikäteen: "Ajatella, hän reagoi vielä minun kosketukseeni! Että ehdinkin!"
En halua vähätellä sitä, mikä äidilleni oli tässä tilanteessa lohdullista, mutta itse en kyennyt millään tavalla samastumaan äitini fiiliksiin tässä asiassa. Meidän perheessämme ei juurikaan kosketella. Olisiko äitinikin ehkä kannattanut koskettaa isäänsä useammin silloin, kun tämä oli vielä tajuissaan ja jopa järjissäänkin? Eiköhän tämä olisi reagoinut kosketukseen silloinkin... Ainakaan en lähtisi lukemaan mitään kovin syvällisiä merkityksiä tähän viimeiseen kosketukseen sen kuolemassa olevan vanhuksen puolelta: mistä sen tietää, mitä siinä tilassa oleva ihminen tuntee ja kokee ja mikä reaktio on vain jotain automatiikkaa, vailla sen kummempaa sisältöä.
Itselleni on vain niin vieras ajatus, että se viimeinen visiitti jonkun kuolinvuoteella olisi niin keskeinen, ainakin tällaisissa tapauksissa joissa kuoleva on dementoitunut tai tajuton. Merkitystä asialla voi toki olla eloon ja kaipaamaan jääville läheisille, mutta se on ihan eri juttu se. Jos nyt itse ajattelen, että olisin kuolemassa jossain dementoituneena, niin en kyllä pidä millään tavalla merkityksellisenä sitä, istuisiko siinä vuoteen äärellä nimenomaan joku perheenjäsen vaiko ei ja jaksaisinko vielä puristaa kättä vai enkö jaksaisi.
Kosketellaan, kun ollaan vielä toimintakykyisiä, se on minun kantani asiaan. Siitä jää sitten hyviä muistoja vanhuuden varalle. Ja jos ne muistotkin häipyvät, niin sitten on vaikeaa sanoa (näin nykyisyyden perspektiivistä), mitä jää, mutta eiköhän jotain. Ja jos pelkkä läsnäolo vanhusta rauhoittaa, niin hyvä juttu, mutta en lukisi siihen ehkä niin hirveän paljon merkityksiä ulkoapäin, kun ei sitä voi tietää, mitä toisen sisäisessä maailmassa tapahtuu. Ainakaan siinä vaiheessa, kun kohtaaminen ei enää onnistu.
Kun kohtaaminen vielä onnistuu, kuten sinulla ja mummullasi, niin siitä kannattanee iloita mahdollisuuksien mukaan ihan jokaisen uuden (ja erilaisen, ja yllättävän!) kohtaamisen osalta, eikä säästellä paukkuja mihinkään suureen Viimeiseen Kohtaamiseen (kuten minun perheessäni).
Lähetä kommentti