Tuivertavassa ajassa

On se kohta, jolloin kasvoihin alkaa sattua silloin tällöin. Tietää kävelleensä pitkälle syksyyn. Kun tulee kotiin, siellä ei ole muita. Tai siis muita ihmisiä. Hämärästä tihentyvät kissa ja koira. Mau, sanoo harmaa.

Asiakkaiden kaulat, hartiat ja takaraivot kertovat omaa kieltään vuodenajasta. Ystävän kissa, ystävä sekin kaukaa, on kuolemassa. Huomenna, todennäköisesti, se saa eutanasian. Keskustelemme kaiken aikaa. Niin, useimmat eläinlääkärit tarjoavat tuhkauspalvelun. Se on aika kätevää jos maa on jo roudassa. Tuntuu ilkeältä astua ruumista kuoppaan sopivaksi, vaikka eihän ruumiista tietysti enää miltään tunnu.

Ihanaa että sentään harmaa voi hyvin, sanoo ystävä. Meinasihan sekin kuolla, vastaan. Mutta nyt se tietysti voi hyvin, onneksi.

Havaintokentän laitamilla tehdään kauaskantoisia, arkaluontoisia päätöksiä. Siinä vaiheessa kun kuulen niistä, on tietysti liian myöhäistä olla käymättä päiväsajan keskusteluita.

Yöllä herään tuntuun paitsi sanojen ja lukujen, myös kiinteiden keskikokoisten objektien liukuvuudesta, muuntuvuudesta. Ja vaikka nyt tiedän, mistä se horjunta johtuu, mistä se on vuotanut sinne, mikä on täysin syytön tähän epävarmuuteen ja ei se näin voi mennä -tuntuun, en saa nukahdettua uudestaan. Harmaa tulee luokse, puskee, kehrää.

Muistan, miltä tuntui saada se luokseen Tähtitorninmäellä tauon jälkeen.

Jostain syystä olen puhunut eläimistä jokaisen asiakkaan kanssa. Unelmoinut niitä esiin yhdessä. Ne eivät epäröi vaan tekevät. Ja muita arvioita. Muiden eläinten eduksi on sanottava sekin, etteivät ne epäile lukujärjestelmän horjuvan. Tietääksemme.

Ketkä ovat ne me, jotka tietävät tai ovat tietävinään vaikka missä kirjoissa ja kansissa?