maanantai 31. lokakuuta 2011

Eronkäyntiä

Ystävät tulevat kutsuttuina kylään. Tuntuu hauskalta istua hujanhajan tuoleilla lattialla, lankoja koukkuja puikkoja, tuntuma istuinluissa ja soittimien äänet. Kelloa on siirretty suuntaan, joka on useimmista ystävistä helpottava ja minusta hankala. Alkaa tuntua yöltä.

Keskustelussa nousee esiin tekijöitä, jotka välittömästi leikkaavat irti seurueesta, sosiaalisesta tilanteesta. Näin käy aina välillä. Sitä on kiinnostavaa tutkia ja käännellä jälkikäteen, vaikka siinä paikassa tunteekin lähinnä pientä pelkoa, kun ei pysty osallistumaan oikein mitenkään tilanteeseen, ei muuten kuin istumalla ja jatkamalla virkkaamista ja miettimällä, mikä halvattu tässä nyt muka on niin vaikeaa.

Puhun suomalaisista sketsisarjoista. Arka aihe. Joku ehkä hämmästyy: Miten niin? Miten ne voisivat olla arka aihe? Mutta ovat ne. En ole koskaan ymmärtänyt niitä. Ehkä se johtuu ajasta ja tilasta, jossa kohtasin ne, paikoista, joissa niihin törmäsin. Moni katselee näitä pätkiä youtubesta ja ne nousevat aina silloin tällöin keskusteluun. Heistä niissä on jotain hauskaa ja kutkuttavaa. En ole ikinä onnistunut pääsemään tuohon pisteeseen, jossa he ovat.

Minulle tulee mieleen lähinnä koti sellaisena kun se lapsena näyttäytyi: myöhään kotiin tulevat vanhemmat, jotka jättävät muovikassit keittiön pöydälle ja kysyvät, voinko purkaa ne koska teeveestä alkaa ohjelma ja en ole ilmeisesti siitä kiinnostunut. Selvä. Haitariovi keittiöstä olohuoneeseen on tiiviinä paakkuna toisessa karmissa, eikä sen sulkeminen auttaisi mitenkään, koska haitariovet eivät pidä ääntä. Nostelen jääkaappiin, leipälaatikkoon ja komeroihin asioita. Sitten ruttaan muovikassit viemärikaappiin. Kaiken aikaa televisio raikaa toisessa huoneessa. Äiti ja isä istuvat eri sohvilla, eivät koskaan osoita toisilleen hellyyttä. He tuijottavat televisiota. Ai kauheeta, jompikumpi sanoo. Hekottavat. Ruudussa suihkii välillä neonvärejä, koomikot hetkuvat naamiaisasuissa. Ahdistaa, keho on raskas, ei jaksaisi ajatella että pitää jaksaa elää vielä monta päivää. Samat vitsit, samat kuin koulutunneilla.

Se on toinen, mikä tulee mieleen: ala-aste, yläaste, ahdistus. Se kuinka yrittää pinnistellä kuullakseen opettajan äänen, koska se on ainoa järjen ääni oman elämän kakofoniassa. Kun kuuntelee ja ihmettelee ja ajattelee ja oppii, voi melkein unohtaa kuvotuksen ja vatsakivun, auki ihottumoineet kämmenet ja taipeet ja kutinan niissä ikään kuin iho kihisisi näkymättömistä ruumismadoista, koska jossain mielessä sitä on kuollut, miettiin kuolemaa enemmän kuin elämää, kaipaa sen hiljaisuutta ja rauhaa. Kaipaa unta. On vaikeaa kuulla opettajaa, koska monta kertaa luokalle jääneet isot pojat ja niiden innostamana pienemmät pojat huutavat Ehe ehe ja autsteksteks. Uudestaan ja uudestaan. Ja mitä näitä muita nyt on. Apuuva.

Enkä ymmärrä, mikä niissä asioissa niin tartuttaa. En silloin, en nyt. Vasteeni on ihan väärä: vanhemmat ja luokkalaiset nauravat, minun käy sääliksi karrikoitu roolihahmo. Se on rakennettu niin selvästi naurettavaksi, ihan niin kuin jotkut tuntemani ihmisetkin on rakennettu tahtomattaan ja tietämättään. Joku on tosi lyhyt tai honkkelilla tavalla tosi pitkä, tosi paksu tai änkyttävä, punasteleva, ahdistunut. Harrastaa väärää asiaa. On liian kiinnostunut jostain. Käsi läpyttää pakkoliikettä. Eikä se naurata minua. Ehkä hetkittäin, muttei tällä tavalla tematisoituna. Eikä ole niin, että ajattelisin toisten naurua välttämättä ilkeänä - se voi olla ilkeää tai olla olematta ilkeää ja joskus eroa on vaikeaa kuulla ja on parasta kysyä selkeästi, jos haluaa tietää, mistä oikein on kyse - koska se voi ihan yhtä hyvin olla vain osoitus hämmennyksestä ja jopa myötätunnosta. On asioita, joille nauran kyynelet silmissä, koska olen elänyt noita asioita ja kärsinyt niistä ja tunnen myötätuntoa ja huvitusta niitä eksemplifioivan hahmon kohdatessani. Mutta ei, en osaa nauraa niin suomalaisille sketsisarjoille. Ne herättävät minussa säälin, ja en ole varma, tarvitaanko sääliä mihinkään. Myötätunto ja sääli ovat eri asioita. Sääli katsoo ylhäältäpäin. En pidä säälistä. Koen, että näytetty kuva pakottaa katsomaan ylhäältäpäin ja en halua mukaan siihen leikkiin.

Miksi osaamattomuus sitten on vaarallista tai arkaluontoista? Yksi syy siihen on maku ja makuarvostelmien tietty hiearkisoiminen tiettyjen kulttuuristen pääomien mukaisesti. (No huh huh mikä lause. Aukikirjoitan.) Tietynlaiseen makuun liitetään tietynlaisen statuksen hakeminen. Monet tuntuvat ajattelevan, että makuun päädytään laskelmoiden, miltä maku toisista näyttää. Tai maku peritään. (Mutta keneltä, sitä kannattaa kysyä.) Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Olen kohdannut monia asioita, joista en osaa pitää. En yksinkertaisesti pääse niihin sisään vaikka minua on ystävällisesti kutsuttu ja olen yrittänyt vaikka edes päistikkaa kompastua kynnyksen yli. Sen sijaan saatan osata pitää toisista asioista, jotka jossain pirkaleen yleisessä tietoisuudessa ajatellaan ikään kuin snobbailevammiksi vaihtoehdoiksi näille asioille joista en osaa pitää. Esimerkiksi osaan pitää runoudesta mutten rakkausromaaneista, skumpasta mutten oluesta (poikkeuksena kirsikkaolut) tai siideristä ja monista taide-elokuvista mutten suomalaisista sketsisarjoista. Olen piru vie koettanut opetella nuorempana tykkäämään oluesta ja siideristä, mutta ei siitä mitään tule. Sen lisäksi, että suuni ei pidä niiden mausta, myös vatsani menee niistä sekaisin. Enää en edes yritä. En jaksa. Koska miksi jaksaisin? Siksi ettei joku voisi niin jostain syystä halutessaan leimata minua jotenkin yläluokkaista statusta hakevaksi? Huhhahhei. (Ei minua erityisemmin kiinnosta yläluokka, enemmän rohkeus ja kokemuksen tarkka kuunteleminen. Jonka ajattelen sitä tärkeämmäksi, mitä alemmalla hiearkioissa ihminen on toisten silmissä. Ilman noita kahta tavoitetta on nimittäin aika helposti pyöritettävissä.) Ja sitten vielä sekin, että musiikin, kuvataiteen ja sisustuksen suhteen suuntaudun aika nostalgisesti. Täysin epäsopivasti mihinkään kulturelliin makuun nähden. Niissä en nimittäin niin pääse sisään arvostetumpiin kategorioihin... ja olen ollut laiska maun avartamisessa. En jotenkin hahmota sitä mielekkääksi työsaraksi, kun perusasioidenkin kanssa on niin paljon tekemistä.

Joka tapauksessa, olen oppinut monissa seurueissa, että on vaarallista avata suunsa ja sanoa, ettei pidä tästä-ja-tästä. Niinpä istun hiljaa ja virkkaan ja totean vain lyhyesti jossain vaiheessa, että koulussa oli välillä vaikeaa keskittyä opetukseen, kun ehe ehe täytti luokkatilan. Toisaalta, ajattelen heti sanottuani, jos se ei olisi täyttänyt, eikö tilan olisi täyttänyt jokin muu vastarinnan muoto? Ehkä sellainen, jota itse harjoitin - salaa ikkunasta ulos katseleminen, kun pää on suunnattu opettajan suuntaan mutta silmät vinkaavat kohti kirkasta ja avointa, pilvenmuotoja, lehmusten oksia. Enhän minäkään suinkaan kaikkea hyväksynyt tai uskonut, vaikken osannutkaan vielä silloin perustella, mikä siinä oli mielestäni väärin, ja uskoin opettajien vihaavan itseäni henkilökohtaisesti silloin kun en vain sopinut heidän kategorioihinsa vaivattomasti. Kuten kun sai kokeesta hyvät pisteet mutta oli kummannut epäsiististi paperiin reiän. Tai kun nenästä tuli verta ja vuosi sitä koko pulpetinkannen ja hihat täyteen eikä sanonut mitään. Eivät aikuiset halunneet kuulla, miten kovasti heitä pelkäsi. He suuttuivat säännönmukaisesti tällaisissa tilanteissa. Miksi kukaan haluaisi antaa oppimisensa ja elämänsä tavoitteita tällälailla reagoivien ihmisten käsiin?

Sitä kai pelkään vieläkin - että suututaan, koska en sovi kategoriaan mukavasti. Ja ehkä siihen palautuu sekin, miten päättäväisesti pidän kiinni kokemuksen kuuntelemisesta ja rohkeudesta pitäytyä siinä (liitettynä toki toisten kokemuksiin). Aikuiset eivät tunnu yhtä vaarallisilta kuin lapset, ainakaan silloin kun sattuu itse olemaan aikuinen. Mutta lapsena oppi laajan oppimäärän siitä, miten aikuiset kohtelevat sellaista olentoa, jonka ajattelevat olevan jotenkin itseään tietämättömämpi, tiedostamattomampi, jotenkin aikuista vallattomampi ja aikuisen vallassa. Jotkut aikuiset kohtelevat kernaasti myös toisia aikuisia niin. Kuin ei vertaisiaan. Ja ei, en usko, että ystäväni tekisivät niin.

Mutta meidän välillämme on tässäkin kohdin ero, ja erojen huomaaminen saa levottomaksi, koska erot saattavat jossain vaiheessa alkaa merkitä eriarvoisuutta tai taistelua merkityksistä. Ja tunnen pientä surua tästä erosta ja siitä, ettei missään ja koskaan ole seuruetta, johon voisi solahtaa tuosta noin vain, ei ainakaan niin kauan, kun puhutaan. Mutta tässäkin on ongelma. Koska jos ajattelee seuruetta, jossa ilo on jakamaton, erottamaton, haluaisi ajatella delfiinien tai koirien leikkiä, pääskysiä, rakastelevia ihmisiä. Mutta ilo jakautuu, sirpaloituu tässäkin. Olen lukenut viime päivinä Jollienin kirjan Heikkouden ylistys. On niitä, jotka eivät tanssi. Haluan selvästi liikaa, jotakin pelotonta ja selkeää yhteyttä. Eikä elämä ole pelotonta tai selkeää yhteyttä.

Joten istun ja virkkaan ja kuuntelen toisten yhteisyyttä ja vähitellen palaan tilaan, yhteisöön, tilanteeseen keittiöstä ja muovikasseista ja koulusta ja omista näkymättömistä uhkistani, jotka eivät lopulta liene kovin erilaisia kuin muidenkaan uhkat, vaikka sanallistan ja käsitteellistän ne eri tavalla, vaikka ne saavat erilaisia ratkaisuja eri ihmisillä, vaikka ne tuntuvat eri kohdissa ja kysymyksissä. Ehkä kelpaan näin ystävänä. Vielä hetki kilahteluja ja laulua ja joulutorttuja, sitten eteisessä hyvää yötä, nähdään, törmäillään.

On vaikeaa nukahtaa, kun mieli kysyy, uudestaan ja uudestaan, miksi tietyt asiat tunnistaa omikseen heti ja toisiin ei opi. Vaikka usein elää ympäristössä, jossa ei-opituista voisi olla enemmän hyötyä ja välitöntä helpotusta kuin niistä, jotka on tunnistanut omikseen, vaikka muut pitäisivät niitä aivan triviaaleina tai jopa haitallisina. Jos ajattelee, että identifikaatio vaikkapa kulttuurituotteisiin solmiutuu jonkin ryhmäjäsenyyden kautta, mikä on silloin se ryhmä, johon ei tiedä kuuluvan ketään muuta? Fiktiivinen ryhmä? Jokin millä ei ole mitään tekemistä tavattujen ihmisten kanssa vaan jonkin muun... minkä? Ei, ei se ideaalikaan ole. Suunta? Niin paljon kysymyksiä.

4 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Minäkin olen usein ihmetellyt ja miettinyt sitä, että miksi en osaa innostua suomalaisista sketsisarjoista. tai oikeastaan, että miksi otan ne niin tosissaan. Kyllä niitä meilläkin katsottiin (no oikeastaan televisio oli koko ajan auki). Tosin vielä silloin kun olin lapsi ja nuori ne taisivat kuitenkin olla suhteellisen "järkeviä" verrattuna myöhempien aikojen trendeihin. Itse katsoin niitä, joista kykeni hahmottamaan jonkinlaisen juonen ja erottamaan henkilöhahmoja, joihin pystyin samaistumaan tai ainakin joista pystyin pitämään.

Uskoisin osasyynä olevan sosiaalisen kontekstin. Kun lapset/nuoret kouluissa hokevat sarjojen kummallisia sanontoja, he hakevat yhtenäisyyttä muiden kanssa. Kaikki katsovat samaa sarjaa, kaikki tietävät sen rituaalit, riitit. Se kasvattaa yhteishenkeä, he tuntevat olevansa samanlaisia, kuuluvansa johonkin. Samoin lienee aikuisten laita. Yhteinen kokemus ja sen jakaminen on tärkeää, joskus minusta se tuntuu useimmille olevan jopa tärkeämpää kuin se, mistä itse oikeasti pitää.

Tästä tuli joksu vuosia sitten, 90-luvun alussa tai ehkä jopa 80-luvulla, televisiosta tanskalainen elokuva. Se kertoi pojasta, jota oikeasti kiinnostivat taiteet ja filosofia enemmän kuin toisten poikien koirankujeet ja kiusanteko, ja joka joutui valitsemaan yhteisöllisyyden ja oman mieltymyksensä välillä. Jos hän olisi valinnut omat mieltymyksensä, hänen olisi heitetty syrjään joukosta, hänestä olisi tullut hylkiö, ja hän olisi jäänyt yksin. Lopulta hän siis valitis joukkoon kuulumisen, koska oli mieluummin osa sitä kuin yksinäinen sellaisten asioiden parissa, joista itse olisi pitänyt. Elokuvassa ratkaisua ei oltu tehty helpoksi, oli selvää ettei poika pitänyt siitä mitä joutui tekemään, mutta kaverit hurrasivat.

suklaahirviö kirjoitti...

Muistan hyvin kun telkusta tuli 90-luvulla Kummeli-sarja. Olin kai outolintu, kun mua tavallaan p e l o t t i se, että jotkut 4 v ja 40 v syttyivät niin täysin siitä samasta sarjasta! Ihan joka paikassa ihmiset toistelivat niitä vitsejä ja imitoivat hahmoja. En tiedä mikä tarkalleen siinä pelotti, mutta joku.. kai se yhdenmukaisuus? Kuin maailma olisi täynnä Kummeli-zombieita?

Mutta näistä jutuista ei oikeastaan VOI puhua.. siis leimautumatta omituiseksi.. ja sitten saa kohdata sellaista verhottua vihamielisyyttä. Ihmiset ottavat herkästi itseensä; kokevat, että heidän hupiaan pidetään 'tyhmänä', tai sille nauretaan. Vaikkei kyse olisi ollenkaan siitä.

Yksi syytös, jota olen aina inhonnut on se 'sinulla ei ole yhtään HUUMORINTAJUA!' Sellaisen sanoo ihminen, joka haluaa itse määritellä huumorintajun, omia sen itselleen. Määritellä minkä KUULUU olla hauskaa. Mä olen kuullut tuota huumorintajun puute-syytöstä esim. Äetmuorilta [kun loukkaannuin jostain hänen pilkanteostaan.. kätevää sanoa sitten, ettei kohteella ole huumorintajua] ja joskus mieheltä, koska hän tykkää katsoa YouTubesta juuri noita huumoripätkiä, eikä ne taas mun miekestä ole hauskoja. :)

Kumma miten monta vuotta oikeasti menee, ennen kuin kokee että OMA käsitys siitä mikä on hauskaa on ihan yhtä arvokas ja TOSI kuin jonkun muun!

Punainen Nörtti kirjoitti...

Suomalaisia sketsisarjojakin on moneen lähtöön. Peteliuksella huumori perustui hassunkurisuuteen, enkä oikein osaa arvostaa sellaista. Spedellä oli yritystä gageihinkin, mutta ne olivat sen verran yksinkertaisia, etteivät ne aikuisen silmiin tunnu erikoisen hauskoilta. Poikkeus oli Kummeli, jonka huumori tuntui hyvin pitkälle perustuvan hahmojen sympaattisuuteen, ja sitä jaksan katsoa vielä aikuisenakin.

Paula S. kirjoitti...

Mäkin koin peruskouluaikoina lähinnä täydellistä ulkopuolisuutta suhteessa kotimaisiin sketsisarjoihin. En koskaan ymmärtänyt, miksi tunnilla joka kysymykseen piti vastata: "Kanada!" Sitten lukiossa ja yliopistossa ei koko asiaa tarvinnut miettiä, koska eivät muutkaan kai niitä sarjoja enää niin katsoneet, tai ainakaan niistä ei suuremmin puhuttu omassa lähipiirissä.

Tämä ulkopuolisuuden tunne heräsi kuitenkin uudestaan henkiin, kun opiskelin vuoden verran ulkomailla (perusopintovaiheessa). Meitä taisi olla noin seitsemän suomalaista samassa koulussa, kaikki kotoisin ihan eri puolilta Suomea. Jotenkin niillä muilla syntyi sellainen yhteinen sävel, joka perustui kai ennen kaikkea suomalaisuuteen (mitä se ikinä heille tarkoittikaan), mutta myös siihen, että tyypit olivat katsoneet telkkarista samat jutut ja muistivat niistä samat vitsit jne.

Tuon vuoden aikana kuulin taas Kummeli-vitsejä ihan samaan malliin kuin yläasteaikoina ja olin ihan yhtä ulkopuolinen suhteessa koko juttuun ja sen luomaan yhteishenkeen. Kyllähän sen toisista huomasi, että selvästi kyseessä oli heille iloinen ja oikeasti hauska tapa bondata: vaikka olivat eri taustoista ja eri seuduilta, niin telkkarista muistettiin kuitenkin ne samat asiat, joille oltiin naurettu silloin ja voitiin nauraa yhdessä taas.

Mä en muutenkaan ymmärrä, miksi ulkomailla pitäisi tuntea tarvetta hakeutua nimenomaan toisten suomalaisten seuraan, joten epäilemättä olisin jäänyt tuosta kuviosta aika ulkopuoliseksi muutenkin. Joten ei tää mitään pahoja fiiliksiä herättänyt, sellaisen ihmetyksen vain, että onko telkkari nyt sitten ihan oikeasti niin tärkeä yhdistävä juttu about kaikkien muiden ihmisten elämässä. Itse bondasin esimerkiksi niiden pohjoismaalaisten kanssa, jotka olivat lukeneet samoja Astrid Lindgrenin tai Tove Janssonin kirjoja.

Aikuisena olen muuten peräti nauttinut yhden kotimaisen sketsisarjan katsomisesta. Se oli Pulkkinen.