torstai 9. kesäkuuta 2011

Helkkyvä ja raskas

Pääsykokeen jälkimainingit ovat ravistelleet kehoa armotta. Pää ja kädet sinkoutuvat tahdotta ja jäävät makaamaan lihaan hitaina ja aikaansaamattomina. Mutta vähitellen kankea epäluulo lauhtuu ja on jälleen mahdollista herätä muutenkin kuin jonkun ravistelemana (mistä tietää, ettei kaikki voi olla kunnossa). Herätä niin, ettei ensimmäinen ajatus jankuta eitä.

Tähän kohtaan vuotta paakkuuntuu niin paljon kaikkea helkkyvää. Vielä kirkkaat, vaikka jo syvät lehdet metsissä ja puistoissa, satakielet ja kultarinta kallion päällä, illan kuparinen kajo putkilokasvien valkoisissa kuohuissa. Pienten taimien sitkeys ja päättäväisyys keskellä kuivuneen mudan erämaata. Yön tuoksu kortteleissa ja rannassa. Läkähdyttävä kuuma, joka tuo lievitystä särkeviin nivelrikkoihin. Vieraista tuttaviksi käyvät kasvot ja työasennot. Huone, joka lakkaa olemasta kulissi. Usein hieroessani katselen riikinkukkoja seinäkankaassa. Mikä sattuma. Kankaan tuonut ystävä ei voi tietää Wallace Stevensin runosta, jota parempaa tahdon kuvausta on vaikeaa keksiä.

Yksi ilta ajaudun keikalle puolisattumalta. Se ilta on enemmän raskas kuin helkkyvä. Olen hieronut kaksi pitkää hierontaa ja väsynyt, tehnyt puutarhatöitä ja ollut siitäkin uuvas, ei ole ollut hetkeä, jona olisin voinut vain istahtaa alas ja ummistaa silmät tai pysähtyä kesken pyöräilyn pohtimaan kuvakulmia. Olen ahtanut pyöräillen suuhuni sämpylää, koska ei ole ollut aikaa pysähtyä syömisen hetkeksi ja olen tiennyt, että ilman välipalaa en ehkä jaksa nousta altaasta. Sitten kaiken, altaan ja saunan ja keskustelujen jälkeen, on tullut tekstiviesti keikasta, jossa soittaa Suo-bändi, joka kuulostaa ehkä Kirjavalta Linnulta.

Päätän mennä.

Kuunnellessani musiikkia en osaa olla ihmettelemättä, miten ihmeessä niin suuri osa musiikista ei helky tällä tavalla. Jos olisin tiennyt tällaista musiikkia olevan olemassa aiemmin! No, tiedän sitä nyt. Kummallista, miten kaihoisaa ja onnellista ja hupsua musiikki saattaakaan olla, heleää ja kevyttä kuin käen kukahtelu. Ja on vaikeaa ymmärtää, miten sitä voidaan kutsua nykykansanmusiikiksi, koska siinä nimessä on kaksi vähän inhottavalta ja hankalalta ja sikäli huonosti heleään sopivalta kuulostavaa sanaa, nimittäin nykyisyys ja kansa.

Ehkä tämä tästä, ajattelen kuunnellessani. Ehkä tämä ratkeaa, vaikka työt jakautuvat epätasaisesti ja vaikka ei ole mitään, mihin voisin kuvitella voivani takertua. Suren keveästi musiikin siivellä menetettyjä ystäviä, elämän puhaltamista, tahdon itsepäisyyttä, kesän valtavaa hyökyä ja sen lyhyyttä, sitä miten tyhjästä taas kuihtuu tyhjää, sitä miten vaikeaa on äkkiä koettaa välittää ihmisestä, joka tuntuu tehneen välillä parhaansa riitauttaakseen toisten välit, suren sitä ikään kuin voisin kesken elämääni painaa delete-nappia ja ryhtyä tasapainoiseksi tasapaksun tyytyväiseksi aikuiseksi, jonka elämä järjestyy ja joka ongelmitta rakastaa lähimmäisiään ja joka ei osaa kuvitella turvatonta maailmaa. Sitä, josta yksi ilta sanon Faunille, että kaikin mokomin, minut tekee onnelliseksi se, että on edes toisia ihmisiä, jotka eivät osaa kuvitella, eivät tosissaan, että juuri heidän lapsensa voitaisiin raiskata päivä mikä hyvänsä tai että heidän puolisonsa löisi heitä. Tai osaavat kuvitella olevansa rakastettuja, tasaisesti ja varmasti. Tietysti tämä on olkinukke, mutta turvallisuuden tunteita on eritasoisia. En esimerkiksi ymmärrä, miten ihmiset päätyvät uskaltautumaan hankkimaan lapsia. Jokin usko heillä on jatkuvuuteen ja asioiden soljumiseen, jokin sellainen, jota en osaa edes kuvitella. Hetkittäin, mutta vain hetkittäin, saatan unohtaa varovaisuuden ja jännityksen, pelot ja jähmettyneen kauhun. Ei minun tarvitse kuitenkaan kuin lukea uutisia tai kävellä kadulla, kun jo näen ja kuulen kaikkea sitä, minkä jotkut onnistuvat jollain oudolla taikatempulla ulkoistamaan "toisten" osaksi, jonnekin oman ahdistuksen ulkopuolelle.

Nyt juuri kun kaikki on helkkyvimmillään, raskaskin saa uida, ajelehtia luo. Mitä uskomattomampi, kauniimpi ja heleämpi ilta on, sitä selkeämmin kykenen muistamaan, uskallan muistaa epätoivon ja turvattomuuden.

Joskus, ohimennen, kun on oikein heleää, huomaan pohtivani kiinnostuneena, kuin hieman etäämmältä, millaista olisi elää elämää, jossa menneisyydestä tuttu, pitkästä aikaa puhutteleva ystävä toisi mieleen jotakin keveää ja helkkyvää. Näitä ihmisiä on oltava, koska miksi muuten nuoruutta ihannoitaisiin vaiheena? Itse ainakin otan sadasti, tuhannesti mieluummin tämän kohdan, särkyisemmän fyysisesti ja jo monia mahdollisuuksia poissulkeneen, koska tässä on mahdollista tuntea keveyttä ja helkkyvää onnea, olkoonkin että sirusina, mutta kuitenkin. Tässä kohden on toivoa. Toivoa siitä, miten arpikudos hitaasti sinetöi haltuunsa kohdat, jotka ennen kipunoivat tulehduskipua.

8 kommenttia:

lupiini kirjoitti...

Mä en tule koskaan osaamaan selittää itselleni tai muille sitä, miten uskalsin hankkia lapsia. Joku hullu pää edellä alas kymmenestä metristä -ajatus siinä on mukana ja päättäväinen kieltäytyminen siitä, ettei anna pelon hallita ja varmaan toki biologia. Kun tiedän jo lapsuudenkokemusten perusteella, ettei mikään ole itsestäänselvää ja kaikki voidaan ottaa pois. Viime viikon olin niin ahdistunut kaikista uutisista että halusin tavallaan vaan ottaa lapsen pois tarhasta ja jäädä pois töistä, mutta tiesin, etten voi alkaa elää niin. Itse olen jatkuvasti tietoinen siitä, että juuri minun lapseni voidaan räjäyttää ilmaan jonkun sekopään toimesta tai ajaa yli tai mitä vaan. Samaistun vahvasti Garpiin isänä. Eikä tätä kauhua voi mitenkään ottaa pois, sehän siinä on. Onneksi kaikki tunnetilat läikähtelevät, muuttuvat ja elävät, en tietenkään elä jatkuvan pelon vallassa mutta joku perusvalppaus on ja tulee olemaan aina läsnä. Ihmettelen ja kadehdin luottavaisia ihmisiä ja toivon tulevani enemmän heidän kaltaisekseen, tietäen hyvin että not gonna happen.

tunteellinen siili kirjoitti...

Mä ajattelen, että lapsia voi varmaan uskaltaa saada, jos elämä tuntuu turvalliselta. Toinen vaihtoehto on, että ajattelee, että lapsen kautta elämänsä saa sellaiseksi, että pelottaa vähemmän tai että on sitten jotain pysyvää. Tai siksi, että pelkää kauheasti, että katuisi myöhemmin jos ei antautuisi sille hulluudelle ja hormonaaliselle rakastumiselle, jonka kai vauvan saaminen monissa laukaisee. Mä luulen, että jos mä joskus saan lapsia se johtuu tuosta viimeisestä. Enkä kyllä ikinä uskaltaisi puhua lasten hankkimisesta, mistä sitä tietää saisiko niitä vaikka kuinka haluaisi ja uskaltaisi.

Eekku

walopää kirjoitti...

@lupiini: Why not gonna happen? jos ajattelet ettei gonna happen niin silloin ei ainakaan gonna happen.
Mikä pelottaa pelosta irti päästämisessä? Pelkäätkö, että jos lakkaat pelkäämästä, että lapsesi raiskataan, niin sitten hänet takuuvarmasti vasta raiskataankin? Ja se on sitten sinun syytäsi kun olet ollut luottavainen ja iloinen sen sijaan että olisit ollut vastuullisesti huolissasi?

Välillä tuntuu, että ylläpidämme jotain suorastaan taikauskoista ajattelua, että jos olen jatkuvasti syvästi huolissani kaikesta, niin silloin paha pysyy poissa minusta. Mutta auta armias, jos uskallan olla huoleton. Silloin olen heti ensimmäisenä jonkun hirvittävyyden uhri. Joten velvollisuutemme on olla jatkuvasti huolissamme ja myrkyttää elämämme niillä fiktiivisillä kauhuskenarioilla jotka tapahtuvat meille vain mielessämme.

@Veloena: Mä olen todella HANKKINUT lapsen, enemmän kuin monet muut, joille lapsi on vain tullut. No minulle ei tullut, niin hankin sen.
Minusta se on parasta, mitä elämässäni olen tehnyt. En sano, ettenkö olisi ollut varsinkin alkuaikoina ahdistuneempi kuin koskaan aikaisemmin elämässäni. mUtta ei se ole niin vaarallista.

Yritän ymmärtää näkökulmaa, että juuri maailman kauheudet olisivat syy *pelätä* lapsien saamista.

Noin muuten ymmärrän siis varsin hyvin, että on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät halua omia lapsia, vaan keskittävät mieluummin voimavaransa johonkin muuhun. Fine with me, todella. Ei kaikkien tarvitse digata samoista asioista kuin minä. :P.
Olen vain hämmästynyt tuosta pahan maailman pelkäämisestä yhtenä syynä lapsettomuuteen.

Haluaisitko lapsia, jos et pelkäisi pahaa maailmaa? No, mistäs sen ehkä tiedätkään, mutta kysynpä kuitenkin, kun mieleeni nousi se kysymys.

Toki maailmassa tapahtuu paljon sellaisia asioita, jotka saavat minut itkemään ja raivoamaan.

En halua sulkea silmiäni muiden kärsimykselle, ja toki voisin tehdä paaaaaljon enemmän lieventääkseni muiden ihmisten tuskaa, ja voisin toimia paljon aktiivisemmin oikeidenmukaisemman maailman puolesta.
Mutta kyllä tässä nyt ainakin joskus jotain tulee tehtyä.

Jollain hassulla tavalla me kaikki kuitenkin teemme parhaamme, ja kauniitakin asiota on maailma pullollaan. Ristiriitaista, kyllä. Hämmentävää, kyllä.

Mutta tuo pelko, jos ymmärsin oikein, oman ja lähimmästen elämän osalta.. Juuri nyt minulla ei ole mitään hätää - ja jos myöhemmin on tullakseen joku kauheus elämääni (tai lapseni elämään), niin miksi murehtia sitä jo nyt kun sitä ei ole?
Puhumattakaan siitä, että jos niitä ihan kamalia kamaluuksia ei sitten tulekaan elämäämme, niin silloinkin olisi aika turhaa olla niistä jo nyt etukäteen huolissaan ja kärsiä niistä ikään kuin ne olisivat totta.

Hurina tutustutti minut Byron Katieen, jonka viisauksia olen nyt sitten ahminut. Hän sanoo mm näin: "If you want some terror because your life is dull, get a future!". Se on minusta kauniisti sanottu :D

Halauksia teille!

walopää kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
lupiini kirjoitti...

Walopää, ihan oikeessa olet. Vaikka supeskeptikkona saan onneksi usein kiinni maagisen ajattelun hännänpäästä, sorrun siihen kuitenkin aina väliin. Olisi oikeasti ihanaa hellittää peloista, mutta sitten taas toisaalta tiedostaa, että äitinä on ikäänkuin luonnollista olla jossain määrin varppeillaan jatkuvasti. Ja on kanssa ihan totta se hassu ajatuskieppi, että "jos lakkaan pelkäämästä että lapsi jää auton alle, sittenhän se just jää". Kun enhän mä tosiaan VOI kontrolloida koko maailmaa :) Usein ahdistuksesta puhutaan ilmiönä, joka sumuttaa ja pimittää ilon alleen. Itsellä ei onneksi käy näin, vaan jos jotain hyvää pelostelusta etsitään, niin ei ainakaan tule pidettyä asioita itsestäänselvyyksinä vaan kokee melkein päivittäin sellaista sydän levällään -onnea. Et on siinä jumalten keinussa, josta kansallisrunoilija kirjotti.

Anonyymi kirjoitti...

"...on edes toisia ihmisiä, jotka eivät osaa kuvitella, eivät tosissaan, että juuri heidän lapsensa voitaisiin raiskata päivä mikä hyvänsä tai että heidän puolisonsa löisi heitä. Tai osaavat kuvitella olevansa rakastettuja, tasaisesti ja varmasti. Tietysti tämä on olkinukke, mutta turvallisuuden tunteita on eritasoisia. En esimerkiksi ymmärrä, miten ihmiset päätyvät uskaltautumaan hankkimaan lapsia. Jokin usko heillä on jatkuvuuteen ja asioiden soljumiseen, jokin sellainen, jota en osaa edes kuvitella. Hetkittäin, mutta vain hetkittäin, saatan unohtaa varovaisuuden ja jännityksen, pelot ja jähmettyneen kauhun."

Tämä tuntui niin tutulta, liiankin tutulta. Tosin lasten hankkiminen ei koskaan ole minulle ollut uskaltamiskysymys, enpä ole lapsia vain koskaan halunnut, mutta silloin kun sitä ajattelemalla ajattelen, tuntuu juuri tältä. Kai se on se perusturvallisuus, josta aina puhutaan, joka puuttuu.

walopää kirjoitti...

@lupiini: jumalten keinu kuulostaa ihanalta! itse asiassa uskon, että kiitollisuus kaikesta jokapäiväisestä hyvästä ja sen tietoinen harjoittaminen on paras lääke pelkoihin ja ahdistukseen. sydän levällään -aah!

Veloena kirjoitti...

Huooh, kaikkein viimeisimmäksi tosiaan toivon ihmisten antavan peloilleen periksi. Tai itseni. Toisaalta huomaan, etteivät ne pelkästään tämän takia väisty. Esimerkiksi perheväkivalta ja parisuhdeväkivalta: kai niitä voisi kutsua traumaattisiksi muistoiksi? Vaikka useimmiten en ajattele niitä ja en ole koskaan jättänyt kai mitään tekemättä niiden takia, vaikka ne häivähtävätkin mieleen, niin kyllä ne aina välillä iskevät vasten naamaa, kun vaikka hierottavaksi tulee ihminen, jolla on selkeitä merkkejä käsivarsissaan ja solisluiden tienovilla, ja äkkiä kaikki voima tuntuu pakenevan omasta kehosta, koska tuntuu, että maailma on vain niin suuri eikä sitä pysty simsalanbim-muuttamaan, vaikka kuinka tahtoisi. Ei auta kuin koettaa kohdella muita niin, etteivät he pelästyisi, traumoittuisi ja häpeäisi turhaan. Mutta se tuntuu niin pieneltä kaikkea sitä kauheutta vasten.