Huutonauru

Kävelemme ulkona, kesän tunnistaa jälleen ja se synnyttää odottamatonta onnentunnetta. Äkkiä kysyn, mitä on huutonauru. Mistä kysymykset tulevat? En osaa sanoa. Mistä mielleyhtymä tulee? Ei se tunnu liittyvän mihinkään, mitä olen ajatellut tai siis, missä ajatukseni ovat harhailleet, ei se liity kai mihinkään näkemäänikään, se vain tulee. Mitä on huutonauru? Mitä tarkoitat, kysyy Fauni. Selitän: On joukko ihmisiä, jotka käyttävät tätä termiä. Esimerkiksi facebookissa joku kommentoi linkkiin vain kirjoittamalla "Huutonaurua!"

Millaista naurua se on, se kysymys nousee siinä ihan äkisti kuin tyhjästä. (Huutonaurukommenteista on aikaa ainakin pari viikkoa.) Onko se huuto jotenkin epätoivoista vai kuinka? Ehkä se on vaan kovaäänistä naurua, ehdottaa Fauni. Joku samassa avokonttorissa työskentelevä nauraa kuulemma niin että se kuuluu viereiselle osastolle saakka. Ahaa, sanon. Mutta mikähän siinä sitten on erilainen kuin pelkässä naurussa? Tarkoitan - jotkuthan nauravat ja puhuvat kovalla äänellä ja jotkut hiljaisella. Jokin merkitys sillä huuto-etuliitteellä kai on kuitenkin.

Ei, asiasta ei saada selvyyttä.

Aika harvoin asioista saadaan selvyyttä noin muutenkaan. Esimerkiksi etsimme virkailijan kanssa kirjastosta kahta kirjaa, joiden pitäisi olla hyllyssä. Mutta eivät ne löydy ainakaan omilta paikoiltaan. Kirjat eivät liity mitenkään yhteen, joten sinänsä tuuri osoittautuu huonoksi: kahdesta kirjasta kolme on kadoksissa. Yhden sentään löydän. Mutta missä ne kaksi muuta seikkailevat? Onko kirjastossa joku toinen, joka kuin ihmeen kaupalla on keksinyt haluta juuri nämä kaksi kirjaa ja lukee niitä lukusalissa?

Eikä sitäkään tiedä, minkä asioiden kanssa oikeastaan sopii sinutella. Tulkinta tapahtuneesta muuttuu niin valtavasti vaikkapa ilmanpaineen kanssa. Aamulla olo on vetämätön, laahustan vessaan pohtien, olenko kenties jollakin tavalla sairas, kun en herää intoa säkenöiden vaan laimeana ja valmiiksi väsyneenä. Ja että olenko valinnut elämässäni kaiken päin prinkkalaa. (Kaiken! Että uskallankin!) Ja milloin into ja ilo aikovat palata. Mistä ne riippuvat... vielä kirjastossakin silmien auki pitäminen tuntuu ponnistukselta, mutta kun teen yhden työn, jotain muuttuu - tunnen toisen kivut näpeissäni, asetun niihin, pehmenen niiden mukana. Tai siis, jokin pehmenee niiden mukana, koska itse vain katoaa. Jokin puhuu, selittää lihasten toimintaketjua, mutta ei sillä ole mitään tekemistä minun kanssani.

Ja kun pyöräilen takaisin, kuplin onnellisuutta ja iloa ja jaksua. Mistä hyvästä? Ja äkkiä kaikki haahuilut ja kummalliset päähänpinttymät ja toisten johdatettavaksi heittäytyminen ja tahdon sokea seuraaminen vaikuttavat, no, jos eivät nyt ihan järkeviltä, niin ainakin tarvituilta valinnoilta, koska ilman niitä saattaisin ajatella tätä fyysisesti raskasta ja huonosti palkattua työtä paskaduunina. Enkä oikein onnistu ajattelemaan niin nyt vaan uhkun mielihyvää siitä, että voi tehdä jotain, joka muuttaa maailmaa parempaan suuntaan. Selkeästi. Epäilyksille sijaa jättämättä.

Joskus tuntuu hullunkuriselta hymyillä sillä tavalla, naama ratkeamaisillaan silkasta aurinko-onnesta ja kivatyöonnesta ja minulla on paikka maailmassa vaikka aika pieni paikka se tietty onkin -onnesta. Entisten driveinpankkiluukkujen luona istuu nainen, jonka hiuksista puolet on karissut tiehensä. Hän ei vastaa katseeseen. Niinä hetkinä kun tuntee iloa, terävöityy. Olisi helppoa jäädä siihen koukkuun ja käydä tavoittelemaan sitä piristävillä nautintoaineilla. Tyydyn kuitenkin ostamaan kaksi litraa mansikoita. Sen on riitettävä tänään.

Ja jos joku keksii selityksen huutonaurulle, kuulisin tai siis lukisin sen mieluusti.