Pilvien alla

Vastapäisen talon hopeinen katto hohtaa taivasta kirkkaammin. Mistä se heijastaa? Jostain tämän talon katon takaa. Siellä on oltava vaaleampaa, ohuempaa katetta. Upotan chilejä yksitellen kylpyyn jalkakylpyammeeseen, pesen varovasti nuoria lehtiä, kukkia ja marjanraakileita mäntysuopaliuoksella.

Suu on edelleen turta ja turvonneen oloinen. Ruiskeiden välillä kysytään, tuntuuko jo, ja sitten, miltä tuntuu. Vastaan lopuksi, että tuntuu vähän siltä kuin olisi saanut turpaan. Koko alanaama pistelee ja puutuu, tuntuu kudosvauriolta kivun ruoskaisun jälkeen. Huomaan hämmennyksen häilähtävän lääkärin kasvoilla ja tajuan vastanneeni liian rehellisesti, sanoneeni ensimmäisen mieleen tulevan kuvauksen tuntumasta suun tienovilla. Mietin hetken, pyytääkö anteeksi, mutta tyydyn sitten hymyilemään varovasti, jos nyt kaikelta siltä puudutteelta saa aikaan muuta kuin vinon irveen. Siitä on jo tunteja. Vähitellen pahin turtuus katoaa. Oikea leukanivel on suutuksissa pitkän operaation jäljiltä. En pysty pureksimaan. Menee taas kofeiinittomaksi soijalattelounaaksi.

Haluaisin vesijuosta, mutta illalla on töitä ja kun suu ei anna syödä kiinteää ruokaa, pelkään uuvuttavani itseni. Ehkä silti vähäksi aikaa? Makaan ensin peiton alla paleleva koira kainalossa. Hytisemme yhdessä. Pyörittelen mielessäni sitä arvoitusta, että kun kuumasta kärsivien ihmisten seuraeläimet heidän todistustensa mukaan kärsivät nekin kuumasta, makaavat kyljellään ja läähättävät tuskaisasti ja juovat paljon, nämä minun ystäväni menevät helteellä parvekkeelle makaaamaan aurinkoon ja grillaavat siinä tyytyväisinä, mutta tämmöisellä kalsalla koira tärisee ellei pääse peiton alle ja kissat ovat kaivautuneet kaappien perukoille. Katsovatko ne ihmisistä mallia vai kuinka? Vai onko ero vain tulkinnassa? (Minusta kuumassa lököttävä kissa näyttää nauttivalta, se on yhtä lullua.) Vai mitä tapahtuu?

Mitä muutenkaan tapahtuu?

Matkalla operaatioon olen ajatellut unta, jonka näin yöllä ja johon heräsin onnettomana. Uni alkoi burleskiesityksellä. Esitys voitti jonkin palkinnon, jonka toi lavalle mies. Yksi naisista tunnisti miehen aviomiehekseen ja kauhistui; hän oli siellä salaa esiintymässä. Tässä vaiheessa tietoisuuteni hyppäsi naisen sisään, se olinkin minä ja mies oli Vompsu ja kun tulin kotiin, kaikki tavarat oli viety, Vompsu lähti vielä kerran kauppaan kanssani ja ostin hirvittävät määrät ruokaa selvitäkseni, ja siten kaikki lähtivät pois ja jäin tyhjään asuntoon ruokakassien kanssa ja tajusin olevani taas yksin, ja se oli vähän kuin joku olisi lyönyt päähän mutta ilman turtaa pistelyn tunnetta ja unessa ajattelin, että no niin, nyt olen taas tässä tilanteessa, kuinkas muutenkaan, ja koetin ajatella positiivisesti, mutta ruokakassit näyttivät aika pieniltä kuitenkin enkä oikein ymmärtänyt sitäkään, miksi minulle niin oli burleskista suututtu. Säpsähdin hereille Faunin kyljestä: kas, hän on antanut anteeksi sentään, ajattelin. Vai ajatteleeko hän vain, ettei löydä ketään muutakaan? Ja sitten tulin hurjan surulliseksi ja itketti, koska en halua kenenkään joutuvat sietämään itseäni vain semmoisen ajatuksen takia. Herätyspuhelin soi. Vompsu kiskotteli toisessa huoneessa. Hassua, ajattelin, alanko nyt taas nähdä näitä unia, olenko taas kajahtamassa, kauanko kestän tällä kertaa näitä unia ennen kuin sekoan ja lähden. (En ole edelleenkään varma, sekosinko ja lähdinkö vai teinkö järkevän päätöksen, mitä, kohta kuusi vuotta sitten. Onko sen väliäkään?)

Kajahtamisen tunne kasvaa, kun matkalla operaatioon ajattelen unta, värähdän ajatuksesta, etten kestä uniani, ja sitten, bim, törmään eksään, jonka luota lähdin uni ja valve sekoittuneena. Sanon hei ja pyöräilemme eri suuntiin, ja aivoni törmäilevät kallon sisällä kivuliaasti ja toistan kaiken olleen sattumaa. Ehkä olenkin kajahtamassa toisella tavalla ja alan nähdä enneunia ja ennustaa ihmisten kuolemia ja sairastumisia ja muuta kauheaa soopaa, sitä jota päähäni koetetttiin kaataa lapsuuden kesinä. En halua niitä unia. En halua semmoista maailmaa tai maailmankuvaa. Riittää, että tarinat tulevat. Haluan sulkea sen muun pois. Ainakin säpsähtelemisen ja unen ja valveen sekoittumisen. Itkettää vähän. Ehkä siksi puudutuskin tuntuu siltä kuin olisi saanut turpaan puolisen tuntia, tunti aiemmin.

En usein haluaisi elää teflonisti, mutta nyt sekin tuntuisi hyvältä vaihtoehdolta. En vain ymmärrä, miten semmoiseksi tullaan. Ja: luultavasti en enää huomenna edes haluaisi.

Peiton alla luen Indra Sinhan kirjan loppuun ja itken. Minun tulee ikävä Animalia, kirjan päähenkilöä. Aika harvoin kohtaa päähenkilön, joka on samalla tavalla eläin ihmisten maailmassa. Joka ei saa varmuutta siitä, mikä on... eikä oikeastaan edes tiedä muusta. Mieleen leijuu sekin lista, jota kokosin illalla tai oikeastaan jo yöllä, kun olisi pitänyt käydä nukkumaan. Koetin muistaa tärkeitä non-fiction -kirjoja. Se on vaikeaa kun ei ole kirjahyllyä eikä lukupäiväkirjaa. Menee aikaa, että ajatukset palaavat, ja nimet, ja usein kansikuvatkin. Hämmästyin sitä, miten moni vaikuttavista kirjoistani käsitteli ihmisiä ja näiden kulttuuria ja psykologiaa. Tarvitsen matkaoppaita tähän maailmaan, siltä se vähän vaikuttaa. Olisi kätevää, jos ihmissuhteet olisivat sillä tavalla helppoja, että jäisi enemmän voimia lukea vaikkapa teknologiasta tai avaruudesta. Mutta taitaa olla niin, että tarvitsen jatkossakin selittäviä teoksia luoviakseni ihmisten maailmassa. (On niistä ollut apua. En pelkää yhtään niin paljon enää, en toisia enkä etenkään itseäni, en pelkää enää niin kauheasti että pilaan kaikkien läheisteni elämän.)

Sataa. Parvekkeelta leijuu sisään mäntysuovan tuoksu.