perjantai 24. kesäkuuta 2011

MIetteliäs työmietteliäs rahamietteliäs ja ripaus iloa

Joskus tuntuu kuin rahkeet loppuisivat kesken. Aina välillä tulee törmänneeksi omiin kipukohtiin niin, että kipinöi.

Esimerkiksi yksi säännöllisesti tapaamani ihminen janoaa kostoa. Tai janosi. Sellaiseen on todella vaikeaa suhtautua mitenkään. En ole itse oikein koskaan osannut tehdä niin, joten kun hän uhosi, että eikö olisikin oikein, jos näille ihmisille sattuisi yhtä sun toista ikävää, en osannut kuin kysyä, miksi ihmeessä hän niin ajattelee. Sain pienen puhuttelun siitä, miten on ihan turhaa teeskennellä, ettei itse vaikeuksissa janoaisi toisille vielä pahempia vaikeuksia. Anteeksi, mutta en osaa tehdä sillä tavalla, sanoin. Et sinä voi olla noin alistettu, hän siihen paukautti. Keskustelu noudatti ikävän tarkasti niitä keskusteluita, joita joskus kävin vanhempien kanssa koulukiusaamisen tiimoilta. Niitä muutamaa keskustelua, joiden jälkeen päätin olla puhumatta kellekään koko teemasta, koska näytti siltä, että oli turha toivoa lohdutusta omaan suruun ja kauhuun, jos ei osannut hinkua toisille onnettomuutta kostoksi. Pienen hiljaisuuden jälkeen sanoin, että kyllä vain voin olla näin alistettu. Että osa ihmisistä kyllä tuntee tällä tavalla. Ja että minulle on aina ollut arvoitus, miksi tarkalleen oletetaan toisen kärsimyksen lievittävän omaa. Koska minulle käy yleensä juuri päinvastoin: toisen kärsimys siirtyy myös minun kannettavakseni.

Muistan oikeastaan vain yhden kohdan (tätä en kertonut, se ei tullut silloin mieleen) jossa minusta tuntui kärsimyksen tapahtuminen jollakin tavalla oikealta hetken ajan. Se oli se kohta, jossa kuulin puhelimessa lentokoneiden iskeytyneen WTC-torneihin New Yorkissa. Ehkä nyt amerikkalaiset lakkaavat leikkimästä toisten elämillä, ajattelin. Tietysti olin hyvin väärässä.

Muutenkin uskoin siihen aikaan paljon nykyistä vankemmin, että oikea tapa toimia olisi aika helppo hahmottaa tilanteessa kuin tilanteessa. Oikeudenmukaisuus.

Taitaa olla niin, että olen siirtynyt oikeudenmukaisen maailman piilohypoteesista jonnekin toisaalle. En tiedä, miksi tätä kutsuisin.

Mutta joka tapauksessa kostofantasiat hieman ahdistavat minua. Hän huomaa sen. Tilanne helpottuu vähän, kun saan kerrottua, etten osaa itse sellaisia fantasioita. Se ehkä käynnistää jonkin ajatuksen hänessä. Tai ainakaan hän ei enää puhu minulle niistä fantasioista. Hän kyllä puhuu edelleen epistunteistaan ja hankalista tilanteistaan, mutta jättää koston elementin sivuun. Olen kyllä melko varma siitä, että hän tunnistaa, etten paheksu hänen kostoajatuksiaan vaan ainoastaan ahdistun niistä ja käyn surulliseksi. Mutta ei kai semmoinen riitä lopettamaan tuollaista ajattelujuonnetta? Varmaan hän vain koettaa olla kohtelias. Ja sitten tunnen taas valtavaa surua siitä, miten kauas joistain tuttavistanikin jään tässä kohdin. En vain osaa eläytyä heidän maailmaansa. Minusta maailmassa on ihan tarpeeksi vaikeaa ja pahuutta jo valmiiksi, en toivo siihen tippaakaan lisää kärsimyksiä, vaikeuksia, vihanpitoa.

Sinänsä on iso vitsi, että sitten istun käräjäoikeudessa. Ja tulen - taas kerran - surulliseksi aina kun joku uhoaa livenä tai facebookissa, että siitä ja siitä ja siitä pitäisi antaa kovempia rangaistuksia. Koetan ajatella lautamiestointani jotenkin ulkoistetusti - rikoksen tunnusmerkistön kriteerien täyttymisen tarkistajana, ja ainakin koventamisperusteita kyselemättömänä päätösryhmän jäsenenä.

Nyt kun olen lukenut Atwoodin Velkaa ja vaurauden kääntöpuolta, olen entistä selkeämmin hahmottanut, miten vähän uskon koko velkaantumisen käsitteeseen. En usko kiitollisuudenvelkaan jonakin pitäisi-asiana. (Sitä paitsi taidan tuntea kiitollisuutta kaikkia niitä kohtaan, jotka kohtelevat itseäni suhtkoht inhimilliseen sävyyn, vaikka vähän nykien ja tiuskienkin, kunhan en joudu systemaattisen ja personifioidun pahantahtoisuuden kohteeksi.) Kyllähän kiitollisuus jo itsessään synnyttää luontevuutta ja iloa ja niistä taas kumpuaa jaksamista ja luovuutta milloin mihinkin. Ja sitten välillä on pahoja päiviä. Muillakin on niitä, joten kai voin aivan yhtä hyvin luottaa heidän ymmärrykseensä sen suhteen, etten aina kykene tunnesäätelemään heitä tai keksimään jotain kivaa ja ihmeellistä. Ehkä se, ettei oikein usko velkaan, heijastuu haluttomuutena velkoa hyvyyttä ja ilkeyttä? Aika symmetriseltä se velkahyljeksintä ainakin näyttää näin sisältäkäsin tarkasteltuna.

(Sitä paitsi ei kai tuollaista velan käsitettä voi ottaa tosissaan kun muistaa, miten aina välillä jokin toisen ilahduttavaksi tarkoittama ele onnistuukin ahdistamaan kohdettaan pahan kerran? Ja epäilemättä välillä toisinkin päin - jokin mikä on tarkoitettu loukkaukseksi, kirkastaakin jonkin tietyn idean ja osoittautuu työkaluksi, joka omasta analyysista on jäänyt aiemmin uupumaan, ja siten tilanteessa kokeekin oivallusilon tulvahtavuuden toisen hämmästykseksi.)

Rahan suhteen kyllä uskon velkaantumiseen. Koska vaikka raha on kuviteltu vaihtotaloudellinen suure, sen lainaamisella on seurauksensa. Ikävät seurauksensa. Huvittaa lukea Atwoodia siltä kantilta: en ole itse lainannut rahaa voidakseni nyt elää leveämmin. Nyt Vompsu on lainannut kahdesti rahaa Faunilta, ja maksamme sitä takaisin tasaisissa kuukausierissä, ja se tuntuu todella pahalta. Tunnen taloussuunnitteluni pettäneen pahemman kerran ja mieluiten kai palaisin taloudenpitoon, jossa syödään vain puuroa, mutta aistin, ettei se taitaisi näitä toisia miellyttää. Itse taidan olla lopulta kuitenkin aika tulevaisuus- ja mahdollisuusorientoitunut: en haluaisi tulevaisuuden mahdollisuuksia varjostavan jonkin aiemman teon seurauksena syntyneen velan. En halua, että minun on pakko tehdä näin ja näin ja näin tulevaisuudessa, koska olen velkaa ja se on maksettava takaisin. Jostain syystä koen vähemmän uhkaavaksi sen, että minun on tässä ja nyt paiskittava jotain ei-niin-mieluisaa työtä ja sitten tiedän, että on varaa sanoa jollekin keikalle ei, jos siltä tuntuu. Jännittävää, miten toisella tavalla iso osa ihmisistä ajattelee!

No, oli minulla kuitenkin lopulta varaa mennä hammaslääkäriin viikko sitten, velan takaisinmaksusta huolimatta, koska sain loput palkat sijaistuksista. Se on hyvä: vihlonta yhdessä reikähampaassa lakkasi, kun paikat saatiin korjattua.

Kollega, jonka kanssa teen aika paljon töitä, on joutunut lainaamaan rahaa lapsiltaan elämiseen. Tuo uusi paikka, jossa hieromme, ei vielä oikein vedä asiakkaita puoleensa. Olemme jakaneet pieniä flyereita lähiseudun hotelleihin ja toimistoihin ja muihin työpaikkoihin ja nyt ei voi kuin odottaa, mitä tapahtuu. Sain myös kysymyksen yhdestä toimitustyöstä ja esitin heille oman tarjoukseni; he kyselevät niitä myös muilta freelancereilta, joten siitäkään ei vielä tiedä. Pelkään pahoin, että varsin kohtuullinen palkkiotoiveeni - lähempänä minimipalkkaa kuin akateemista palkkaa - on kuitenkin korkeampi kuin monen muun ja sen takia työ jää saamatta. Yritin kovasti korostaa viestissäni tekeväni työn ripeästi ja tarkasti, pieteetillä. Voi silti olla, että heitä kiinnostaa enemmän se, paljonko paketti tulee maksamaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään sellainen kirja, jota varsinaisesti luettaisiin. (Kaikkea sitä maailmassa onkin; tässä kohden en ole varma, koenko jälkikäteen synkkää syyllisyyttä siitä, millaiseen luonnonvarojen tuhlaukseen tuollainen työprojekti minut mitä todennäköisimmin kytkee. Mutta ehkä kirjalla on merkitystä jollekulle? Riittääkö se?)

Hetkittäin kyllä ilon tuntee voimakkaana. Luonani kävi jokin aika sitten esimerkiksi hierottavana lapsi, jolle lääkäri oli suositellut hierontaa voimakkaiden lihaskipujen takia. Tosiaan, pienistä ja muuten elastisista lihaksista muutama oli täysin jumissa. Ja ne pehmenivät aika paljon puolituntisemme aikana. Tällaisen tapauksen kohdalla en osaa olla miettimättä, miten paljon hyvää voitaisiin saada aikaan, jos ymmärrettäisiin, miten usein lasten kasvukivut ovat lihasten triggerkipuja. Ja miten laajat seuraukset triggerkivuilla saattaa olla. Koko triggerkipujen tematiikka on kummallinen: triggerpisteet on onnistuttu jollain tavalla paikantamaan koululääketieteessäkin sekä kuvantamalla (MRE) että vertaamalla kipukohtien kemiallista coctailia ympäröivän kudoksen vastaavaan, niitä tutkitaan enenevästi ja jatkuvasti, niihin kohdistettu hoito näyttää tuottavan hyvää tulosta, mutta tunnistetaanko ne käytännössä? Ei, ei ainakaan tarpeeksi usein. (Oma viimekeväinen "iskiakseni" oli alkuosiltaan mainio esimerkki siitä, millaista piinaa triggerkipu voi olla; triggerpisteen kuivaneulaus ensin räjäytti esiin ja sitten sammutti kivun ällistyttävällä tavalla.)

Lasta oli jännittävää hieroa. Kudos on niin paljon pehmeämpi kuin aikuisella. Ja lähestymisen on oltava varovaista, koska tuon ikäinen vielä kasvaa, eikä sitä prosessia saa häiritä. Lämmönsäätelykin on erilainen. En ole aiemmin päässyt palpoimaan kasvavia lihaksia ja tuntui ällistyttävältä tuntea ja tunnistaa ne sillä tavalla, pienessä, kiivaasti hengittävässä ja kipupelokkaassa kehossa, ja kummalla tavalla siinä hieroessa minusta tuntui, että minun ja lapsen välillä oli enemmän yhteistä kehon reaktioiden tasolla kuin minun ja useimpien aikuisten välillä. Lapsi värjyi kauhun ja kutituksen välimaastossa. Sitä ei ollut ollenkaan vaikeaa tajuta. Aikaa varatessaan hän sanoi puolen tunnin kuulostavan pitkältä ajalta, mutta kun ilmoitin puolituntisemme kuluneen, hän lausui hämmästyneenä, että kylläpä se meni nopeasti.

Se menee aina nopeasti, vastasin. Jos seinällä ei olisi kelloa ja jos en olisi hieronut sen verran kuin olen, kadottaisin ajan täysin. Mutta omaan tuntemukseenkin on vaikeaa luottaa. Tiedän puolen tunnin häviävän hujauksessa, mutta silti se on vaikea uskoa joka ikinen kerta. Mihin se katoaa? Johonkin turvalliseen paikkaan, se on ainakin varmaa. Hiljaisuuteen, yhteyteen. Harvoihin sanoihin, jotka tipahtelevat sadepisaroina ja flyygeleinä.

Jostain toisaalta. Sanat ovat kaikki jostain toisaalta.

Lapsi kiittää minua lopuksi siitä, että kerroin hänelle kivistävien lihasten nimet ja mitä ne tekevät ja näytin venytyksen. Lääkäri ei ollut kuulemma tehnyt niin. Saanko tulla uudestaankin, jos kipu tulee takaisin, kysyy lapsi. Totta kai, sanon. Kiitos, sanoo lapsi. Lääkäri oli suhtautunut toisin: hän oli tehnyt selväksi, ettei lihaskipu ole mikään syy tulla lääkäriin. Niin no, lääkärillä on toisenlainen työ, vastaan. Lääkäri hoitaa sairauksia. Me hierojat taas - mitä ihmettä tähän voisi sanoa? - me koetamme auttaa kestämään kipua ja jos se on mahdollista, me koetamme koskettaa sen pois. Kiitos, sanoo lapsi uudestaan. Ehkä me näemme vielä. Hymyilen takaisin. Toivottavasti emme ainakaan sen takia että sinuun sattuu, vastaan. Toivottavasti kipu ei tule uudestaan. Muista se venytys.

Kotimatkalla pohdin hämmentyneenä sitä, miksi lapsen kanssa on niin paljon helpompi tuntea olevansa samalla tasolla kuin aikuisen. Aikuisten kanssa huomaan usein arastelevani, pelkään heidän tuomitsevan tapani tehdä työtä. (Voin tehdä sitä monella tavalla, mutta eivät asiakkaat vaivaudu antamaan minulle käyttöohjetta heti aluksi, joten joudun arvailemaan; moni ärtyy jo siitä kysymyksestä, haluavatko he ymmärtää vaivaansa vai mieluummin maata hiljaa.) Lapsenkin kanssa olen ujo ja arka, mutta se ei tunnu väärältä, koska lapsikin on ujo ja arka ja yhtä varpaisillaan kohtaamisessa: olemme tasaveroisemmat. Hänellä ei ole valmista käsitystä siitä, miten asioiden kuuluu sujua; ei minullakaan. Aikuisilla asiakkailla tuntuu olevan usein selkeä käsitys asioiden suotavasta etenemisestä ja en osaa arvata sitä ja syntyy pettymyksiä, vaikka kuinka koetan kohteliaasti kysellä, mitä he tarkalleen haluavat, minkä kokevat suurimmaksi haasteeksi tällä hetkellä ja niin edelleen.

Hetkittäin mietin, onko aika kohdallani tosiaan pysähtynyt jonnekin kauan sitten. En puhu fyysisestä kudoksesta, mutta joistakin minuuden puolista. Eikä vain minussa; äiti on monesti sanonut olevansa pohjimmiltaan viisivuotias, jääneensä siihen kohtaan jollakin tavalla. Minusta tuntuu, että minussa on muistumia ja kaikuja monesta iästä. Myös niistä, jotka ovat vasta tulossa. Koska tavallaanhan niitä on elänyt istuessaan isoäidin vieressä kykenemättömänä etääntymään siitä tuskasta. Ei sitä täsmälleen osaa kuvitella, mutta ei sitä täsmälleen osaa kuvitella sitäkään, millaista kaikki tarkalleen oli, kuin oli yhdentoista, kun ei tiennyt sitä, mitä nyt tietää aikuisista ja heidän vapauksistaan.

Joka tapauksessa pieni asiakkaani tuottaa paljon iloa, koska osaan hetken olla työssä utelias ja pelkäämätön, ja saan vain tehdä työtäni säikkynä ja kyselevänä ja mitään pidättämättä, ja sillä tavalla olen enemmän läsnä. Mikä on puhdasta iloa kaikessa epävarmuudessa.

Äh, loistavaa markkinointitekstiä, enpä muuta sano. Tule hierottavaksi aralle, ujolle, säikylle mutta uteliaalle tyypille, joka ei oikeastaan juuri ymmärrä, mitä hänen käsiensä alla tapahtuu. No, ei ymmärrä kukaan muukaan, tarkalleen. Mutta tuntuu, ettei kovin moni halua kuulla sitä tai siitä. Ja ymmärrän sen. Kyllä silloinkin kun minua on kovasti sattunut, olen saattanut olla vihainen keholleni ja toivoa - täysin irrationaalisesti - että tulisi joku ja parantaisi minut ja ottaisi pois kaiken kivun, tulisi joku joka tajuaisi, mistä kiikastaa, ja oikaisisi sen. Ja sitten samalla olen tiennyt, viiltävästi ja aiemman toiveen tyhjäksi kuitaten, miten keho se on, joka parantuu. Keho parantuu, kun on siihen valmis. Sitä voidaan auttaa, mutta lopulta parantuminen ei ole kiinni vain auttajasta, vaan ennen kaikkea kehosta. Miksi joskus hermotus jää soittamaan kipusäveltään kudoksen tilan jo kohennuttua ja joskus ei? Miksi eri ihmiset reagoivat eri tavalla samaan hoitoon? Voidaanko tätä eroa saada redusoitua erilaisiin kudostyyppeihin, suolistobakteerikantoihin, veriryhmiin ja ties mihin muihin eroihin, jotka ovat mitattavissa ja siten huomioonotettavissa hoitosuunnitelmassa sitten joskus kun niiden kausaalivaikutus tunnistetaan? Vai jääkö arvoitukseksi aina jokin kartoittamaton, jääkö esiin tahto ja toiveikkuus, metakognitio, franklismi, tahto parantua?

Niin, ripaus iloa kaiken tämän en-osaa-markkinoida-itseäni -mietteliäisyyden keskellä.

Maailma, jossa pitäisi osata markkinoida itseä ja omaa ammattitaitoa (KAUHU!) tuntuu aika julmalta. Mitä voi luvata? Hyvin vähän. Huomaan haluttomuuteni teeskennellä. Ei minusta ole sanomaan, että hoidetaan sinut kuntoon. En voi luvata sellaista. En osata lainata toivoa, jota itsellänikään ei ole. En ole vielä löytänyt paikkaa, josta toivoa voisi lainata. Yksityistä toivoa, kyllä, saa lahjana. (Ei sitä voi maksaa takaisin.) Ja sitä voi lahjoittaa siinä kohdin kuin sitä itsellä on. Mutta muuten -

on tultava toimeen pisaralla, ripauksella iloa.

Hyvää juhannusta! Sää vaikuttaa yhtä epävakaalta kuin kaikki muukin.

9 kommenttia:

walopää kirjoitti...

Tämä kirjoitus, sen molemmat osat -kosto/velka ja hieronta todella kolahtivat minulle. Varsinkin ensimmäinen osa oli tärkeä minulle. uskon, että maailma muuttuisi todella radikaalisti, jos koston ajatuksesta luovuttaisiin.
Kiitos näistä, ja mahtavaa juhannusta!

Mikko kirjoitti...

Luin jostain hyvän neuvon oman työn hinnoittelulle. Pitää pyytää juuri sen verran ettei harmita jos saa työn kun joutuu tekemään halvalla, eikä myöskään harmita jos sitä ei saa.

suklaahirviö kirjoitti...

Todella hyvä kirjoitus! Minäkin ajattelen kostosta vähän samaan tapaan kuin sinä. Järjettömintä kostossa on se, että se on niin turhaa. Turhaa siinä mielessä, ettei se lääkitse mitenkään. Että tuottamalla toiselle kärsimystä ei mitenkään voi pyyhkiä pois sitä omaa kärsimystään [sitä siis, jota kostetaan]. Kosto ei siis 'auta' mitään - se vain lisää maailmassa pahaa oloa!!

Varmasti moni tahtoisi tulla sun hierottavaksesi, koska kuuntelet toista ja olet 'arka'. Lainausmerkeissä! Itse kammoan hiukan sellaisia kauhean ronskeja hierojia, jotka aloittavat kovin käsin ja 'lämmittelemättä' asikasta ensin!

Hoo Moilanen kirjoitti...

Jonakin päivänä kostonhimoinen tajuaa, että niillä ajatuksilla hän kiduttaa itseään koko ajan = luo kärsimystä itselleen. (Universaali oikeudenmukaisuus, kutsuttaneen sitä sitten vaikka karman laiksi, pitää kyllä pitkässä juoksussa huolen oikeudenmukaiseuudesta.)

Kuulin yrityksestä, joka työntekijöiden hyvinvoinnin nimissä oli järjestänyt pääkonttorille huoneen, jossa kukin sai sydämensä kyllyydestä käydä potkimassa pehmeitä seiniä ja nyrkkeillä säkkiin turhautumisensa jne.

Työntekijät alkoivat voida entistä huonommin. Energia menee huomion suuntaan.

Kuivaneulaus = akupunktio?

kasbach kirjoitti...

Voi kun joku olisi kolmisenkymmentä vuotta sitten suhtautunut kasvukipuihin noin. Siihen asti loistavassa kunnossa ollut kroppani rämettyi täysin, koskapa en yhtäkkiä enää pystynyt ottamaan ainuttakaan juoksuaskelta – mikä säteili tietysti suoraan sosiaalisten suhteiden rispaantumiseen, viretason laskuun, ja mielialan samoin... Huoh.

Veloena kirjoitti...

Hoo M: ei, kuivaneulaus on eri asia. AKupunktiossa neula jätetään hyvin pintaan eikä tarkoituksena ole tuottaa räjähtävää kipua (ja jos sattuu, neulaa nostetaan pinnemmas), kuivaneulauksessa taas neula tunkaistaan triggerpisteen tienoville ja sorkitaan sillä kudosta eestaas ja se, että kipu räjähtää käsiin, todistaa oikean paikan löytyneen. Käsittämättömintä kyllä on, että se toimii. :/ Triggerpisteistä osa on akupisteitä ja päinvastoin: sama keho lännessä ja idässä ;). Jos olen oikein ymmärtänyt, kuivaneulaus on keksitty sivutuotteena sille, että lihakseen pistetään puudutusainetta; sittemmin alettiin tutkia, saisiko triggerin mekaaninen ärsytyskin ihan tulehtuneen kudoksen tasolla aikaan yhtä hyviä tuloksia kuin puudutusaine.

Mikko, suunnilleen noin sitä olen koettanut haarukoidakin. Tosin mulle on edelleen ihme, että mulle ylipäänsä maksetaan mistään - mutta toisaalta, nytkin kun eläkemaksut juoksevat omasta pussista ja toistaiseksi en ole tienannut edes tän vuoden eläkemaksuja, se pakottaa hinnoittelemaan työtä muunkin kuin "voiko työni tosiaan olla jonkun mielestä arvokasta" -hämmennyksen vallassa. :P

Suklis: mäkin kammoan ronskeja hierojia. :)

Kasbach: Teoreettinen pohja hoiva-alalla tuntuu koko ajan menevän fiksumpaan suuntaan. Sikäli on toivoa. Mutta sitten toisaalta, terveydenhoitojärjestelmä on aika rämeisessä kunnossa. Se tässä askarruttaa. Ja eri alojen ammattilaiset tuntuvat kaunailevan ja tappelevan auktoriteetista, mikä tuntuu kauhealta energioiden tuhlaukselta. Kun kuitenkin kuntoutujien haasteet ovat tosi monimutkaisia ja kokonaisvaltaisia ja muuttuvia ja ei kukaan varmasti yksin osaa ketään auttaa vaan pitäisi just kyetä yhteistyöhön. :/

W: Mahtavaa juhannuksenjälkeistä, hal!

Maria kirjoitti...

Hei,

miten pääsee hierottavaksesi?

t. Maria

Gunnar af Horn kirjoitti...

Jep, sen haluaisin kyllä lisätä aiempiin kännikommentteihin, että tuo hierojan ammatti sopii sinulle, ja siis toivoisin vain, että saat olla siellä ja töitä riittää. Mutta jos niin ei ole, niin älä kaihda radikaaleja ratkaisuja. t. Gunnar

Veloena kirjoitti...

Maria, laita mulle sähköpostia veloenisch@gmail.com. Laitan sitten lisää tietoa sulle. :)