keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Margaret Atwood nörttiydestä & cetera

Mikä siinä on, että joillakuilla on tarkat silmät? Ajattelen nyt Atwoodia. Eikö jokaisesta hänen kirjastaan löydykin kohtia, jotka kehystäisi epäröimättä kotinsa seinälle, jos sellaista mietelmäpolitiikkaa harrastaisi? No, nyt tässä uusimmassa, Herran tarhurit, on kerrassaan riemastuttava kohta, josta koen polttavaa pakkoa blogata.
Mikä tekisi meidät onnelliseksi? se kysyi. Oliko onni lähempänä kiihkoa vai tyydytystä? Oliko onni ihmisen sisimmässä vai jossain ulkopuolella? Kuuluiko siihen puita? oliko lähellä solisevaa vettä? Oliko liiallinen onni ikävystyttävää? Starlite ja Crimson Petal yrittivät keksiä mitä Glenn halusi kuulla, jotta osaisivat valehdella juuri niin kuin piti. "Ei", minä sanoin. Minä tiesin millainen Glenn oli. "Tyyppi on nörtti. Se haluaa tietää mitä mieltä me ihan oikeasti ollaan." Tytöt olivat ihan ulalla.
Kyllä vain. Tuo on tunnistettavaa. Minä olen tuossa mielessä nörtti ja pidän melko yksitotisesti vain tuossa mielessä nörteistä tyypeistä. Se tarkoittaa sitä, että minulle on vaikeaa myydä mitään imagoarvopuppua ja että toisaalta en itsekään osaa semmoista myydä. Esimerkiksi nytkin kun koukutuin uudessa työpaikassa sellaiseen avaruusajan puuteriin, joka on pelkkää hienoa silicajauhetta, läpinäkyvää kiillonsyöjää, ei puhettakaan, että olisin halunnut ostaa sen kalliisti hienossa ammattilaismeikkifirman pakkauksessa. Höpsis. Googlaan asiaa vähän ja tilaan saman jauheen neljännesosalla hinnasta - joka oli jo ennestään tukkuhintainen, työsuhde-etuja - Yhdysvalloista (tuo neljännesosa pitää sisällään postikulutkin). Pii on nimittäin maailman toiseksi yleisin alkuaine, ja minun on vaikeaa uskoa, että sen jauhatus olisi aivan noin arvokasta. Pakkauksesta taas en koe halua maksaa.

Niin, ja mitä ihmisiin tulee - pidän heidän pekuliariteeteistaan. Jopa omistani. Jopa niistä, jotka välillä vääntävät minut viikoksi tai kahdeksi tai kuukaudeksikin solmuun. (Sitten kirjoitan asiasta ja se on ohi. Hahaa, niin kävi myös vaikeuksilleni mieltää itseni seksuaalisubjektiksi uusien hiusten kanssa. Tarvitsee vain kirjoittaa... suosittelen. Mutten lupaa sen toimivan sinulla. Minulla se jostain syystä toimii. Ainakin hetken. Kunnes solmeudun uudestaan.) Miten hupsuja käänteitä. Ei niitä keksisi millään.

Tuossa sit. kohdassa ulalla olevat tytöt ovat jonkinlaisia prostituoituja tai seuralaispalvelutyttöjä. En oikein tiedä, kuinka tituleerata heitä. No, joka tapauksessa, he näyttävät sisäistäneen palveluammatillisuuden munaskujaan myöten. Siinä määrin, että palvelu alkaa takkuilla. Sillä eikö lopulta kuitenkin itse kunkin suurin palvelutehtävä liity toisten elämisen, ymmärryksen ja ihmisyyden tukemiseen eikä suinkaan heidän kuluttaja-asenteidensa palvelemiseen? Tai sitten olen käsittänyt jotakin aivan väärin. No, minusta kuitenkin onnellisuus on tärkeämpi kuin lyhyen tähtäimen tyydytys. Tai suosio. Tai edes toisten hyväksyntä tietyssä jaetussa tilanteessa.

Töissä sattui kummallinen juttu. Pyysin uutta asiakasta riisuutumaan alushoususilleen, jotta voimme katsoa puolieroja ja kehon yleistä seisoma-asentoa. Mies kiskoikin päältään aivan kaiken ja vielä ketkutteli kalustojaan. Tuijotin häntä hetken ja päätin nopeasti, että ei, me emme tänään sittenkään katso puolieroja. "Ole hyvä ja käy siihen vatsallesi, kasvot kasvoaukkoon", sanoin hyvin neutraalisti ja ystävällisesti osoittaen sormella kasvoaukkoa. Mies kävi siihen nopeasti. Siinäpä tilanne kaikessa lyhykäisyydessään ja kummallisuudessaan. Siirryin normaaliin elämäntapojen kyselemiseen ja lihasten palpointiin ja lämmittämiseen ja keskustelimme hoidon mittaan muun muassa koulun liikuntakasvatuksesta. Emme palanneet alun aiheeseen enää muuten kuin miehen kysyessä, voisinko hetkeksi keskeyttää, koska hänen munansa on rutussa ja hän haluaa oikaista sen niin ettei satu. Siinä vaiheessa en voinut olla toteamatta, että alushousuilla on tosiaan tietty funktionsa hieronnassakin. Hän ei vastannut siihen mitään. Loppukäynti sujui aivan ystävällisesti ja normaalisti, mitä nyt minua muutaman kerran hiljaisina hetkinä alkoi hihityttää eräs video, jota juhannusseurueessa katseltiin ja josta eräs seurueen jäsen kysyi, mistä voi olla niin varma siitä, että se on homoseksuaalisille miehille suunnattu ja eikö heteronainenkin voisi tuommoisesta innostua. (Tätä oli vaikea kuvitella kaikkien läsnäolleiden naisarvioijien mielestä.) Minulle nimittäin tuli tuon miehen yllättävästä eleestä mieleen lähinnä tämä video. Sitä mielikuvaa tai käyttäytymisseuraamusta hän tuskin haki.

Tai mistä minä siitä tiedän. Joka tapauksessa, pohdin sitten kotiin pyöräillessä, että nyt tämäkin on sitten nähty ja että oikeastaan reagoin aika siihen tyyliin kuin ajattelinkin reagoivani; niin kauan kuin koen, ettei minuun kajota, en koe itseäni erityisen uhatuksi eikä minulla ole tarvetta kieltää toiselta asioita. (Tosin käskin hänet kyllä aika nopeasti plintille, jotta hän käsittäisi, etten myöskään erityisesti halua katsella hänen ketkumistaan vaan huollan mieluummin hänen pehmytkudostaan niistä kohdista, joissa esiintyy kipuja.) Koulussa keskusteltiin tästä aiheesta paljon ja useimmat vanhemmat hierojat, joiden kanssa olen jutellut, ovat toistaneet samaa asiaa: meihin heijastetaan kaikkea sellaista, millä ei ole mitään tekemistä sen lihashuollon kanssa, jota annamme. Ja tottahan se on, että tavallaan ei olekaan. Mutta toisaalta emmehän me lihashuolla jostain matkan päästä koneita, me koskemme ihmisiä. Me koskemme ihoa, ja on paljon ihmisiä, joille sekin on seksualisoitunut asia. (Ja piru vie, ei minusta ole tässä syyttämään vain heitä.) Voin sanoa, etten halua miesten heiluvan vastaanotolla munasilteen, mutta toisaalta ei minusta ole sitä erityisesti tuomitsemaankaan niin kauan kuin se ei loukkaa yksityisyyttäni ja turvallisuudentunnettani. Eikä tuossa kohtaamisessa ollut mitään erityisen uhkaavaa. Jokin saa minut uskomaan jopa niin, että seuraavan kerran hän pitää pöksyt jalassa. En osaa sanoa, miksi niin arvelen. Mutta siltä tuntuu.

Pyöräillessä ajattelin sitäkin, miten hyvää valmistusta tähän kaikkeen on koko sukuhistoria. Isoäiti kylvetti miehiä yleisessä saunassa, pesi selkiä ja höpötti jatkuvasti siitä, miten jotkut käsittävät sen väärin. (Isoäidin ja ukin saunasta oli tehty rikosilmoituskin, parituksesta. Sellaista ei tietenkään tapahtunut, siitä olen aika varma. Kunhan joku oli kyllästynyt isoäidin suoriin mielipiteisiin, ehkä. Tai siihen, ettei siellä tapahtunut sellaista.) Olen kuunnellut tuota puhetta jo alle kouluikäisenä. Ja äidilläkin on ollut tuommoisia keikkoja, että joku mies on kiskaissut housut kinttuihin ja kysynyt että mitäs tykkäät. He ovat selvinneet niistä diskreetisti ja sen kummemmin traumatisoitumatta ja niin näytän minäkin selviävän. Tosin hieman erilaisella eetoksella. Enemmän isoäidin kuin äidin kaltaisella eetoksella. Minullekin on tärkeää se, että tuollaisista erehdyksistä voidaan edetä ketään nolaamatta. Seksuaalisuudet ovat niin hauraita, niitä pitää jotenkin suojella, ja vaikken itse ymmärtäisikään jonkun mieltymyksiä, ei minulla ole aihetta rätistä niistä, elleivät ne loukkaa omia intressejäni.

Hullunkurista sinänsä että koen tuollaisen paljastelijan vähemmän kajoamisena kuin sen, miten yksi aiempi kumppanini kirjoitti toisaalta kirjeessä seurustelumme alkuaikoina ajattelevansa kehoani, ja kuvasi siitä aiheutunutta tilaansa tavalla, joka jotenkin sai minut voimaan pahoin. No, ehkä olin vain silloin nuorempi. Tai se kerta, kun yliopistolla monen ihmisen kuullen eräs tyyppi kertoi masturboineensa ajatellan jalkojani. Halusin hetken leikata jalat pois tai ainakin oksentaa tai kadota näkymättömiin häpeästä. Ehkä se liittyy siihen, että tässä tilanteessa minulla oli toimintamalli valmiina, niissä toisissa ei? Tai olisiko sillä tekemistä sen kanssa, että niissä toisissa tilanteissa kajoaja oli joku, jonka ajattelin itseni kanssa solidaariseksi ja samalla tavalla roolittuneeksi ja luotettavaksi, ja sitten petyin noissa odotuksissa? (Äh, tätä on vaikeaa sanallistaa.) Ja että he olivat molemmat korkeakoulutettuja ja sivistyneen oloisia ja luulin heidänkin olevan kiinnostuneempia, no, ideologioista ja käsityksistä kuin lihasta ja sitten järkytyin kun tajusin, etteivät he olekaan yhtään semmoisia kuin olin kuvitellut (ja jollaiseksi toivoin itsekin muuttuvani kunhan keksisin, miten). Hmm. Vaikeaa sanoa! (Nykyään en kai odota kenenkään enää olevan sillä tavalla sivistynyt.) Tarkoitan: ammattirooli on aikamoinen pelastus. Mutta miten suhtaudutaan ystävyyteen, toveruuteen ja kollegiaalisuuteen ammatillisesti? Eipä siinä taida löytyä semmoista takaporttia!

Enkä tiedä, olisiko semmoinen hyväksikään. Tarkoitan: järkytykset kasvattavat, elleivät liiaksi järisytä. Ja jos haluaa tietää, mitä toiset oikeasti ajattelevat, järkytyksiä on luvassa.

Niitä päin!

Lopuksi vielä jotain kummallista: mainos. Tänään on DTM:ssä vaahtobileet. Niitä on Helsingissä aika harvoin. Showtime alkaa klo 22. Mitä oikeasti ajattelen: haluan sinne.

3 kommenttia:

Hoo Moilanen kirjoitti...

Kävin ennen vanhaan (ex-paikkakunnalla) säännöllisesti naishierojalla ja tulimme ajan mittaan niin tutuiksi, että kaikki mahdollinen tuli puhuttua.

Hän kertoi yhdestä miesasiakkaastaan, joka ohjeiden vastaisesti otti alushousutkin päältään.

Mies oli selkeästi nauttinut tilanteesta, näennäisestä hallinnantunteestaan & hierojan hämmentämisestä.

Kas kummaa, hierojalle ei sen koommin koskaan "sopinut aikatauluun" kun sama mies yritti varata aikaa. Kai hän muutaman yrityksen jälkeen lopetti ja suuntasi käyntinsä toisaalle.

Jokaisella on oikeus toteuttaa ammatillista minäänsä niin, että kummankin osapuolen seksuaalisuus jää tilanteen ulkopuolelle.

Kohtaan työssäni välillä tilanteita, jossa joku mies yrittää flirttailla tai heittää kaksimielistä juttua.

Suhtautumiseni on nuiva ellei suorastaan tyly.

Työasiat työpaikalla ja muut muualla.

walopää kirjoitti...

...ai niin että miten niin voit olla varma, että tuo video on suunnattu gay-miehille? :'D ...niinpä...

Juha kirjoitti...

Kummallista, miten aika muuttaa. Jotenkin heti oletin, että miesasiakkaasi oli korkeintaan 45-vuotias, mutta toisaalta yli 30-vuotias. Eli sen ikäinen, joka on oppinut kunnolla turhautumaan seksuaalisessa maailmassaan, ja sitten paennut johonkin lapsuutensa fantasiaan. Mutta ei kuitenkaan nin vanha, että alkaakin erottaa toisistaan tilanteet ja ihmiset tilanteissa kokonaisvaltaisemmin, ja samalla jonkinlaisella “maailmaontotta” -asenteella. Puhun, koska minä miehenä, kuten varmaan useimmat miehet, ovat taistelussaan oman seksuaalisuutensa kanssa käyneet ainakin kerran jossakin hyvin lähellä. Muistoksi on jäänyt häpeää, ehkä vähän jossakin tilanteessa kiihottavia muistijälkiä, mutta ainakin paljon hämmenystä, hyvin paljon.

Tässä myös toistuu niin lukemattomannen kerran tämä toinen teema naisen seksuaalisesta erilaisuudesta, ja miehen ja naisen vieraudesta toisilleen. Näin 45 ohitettuaan tuntee helpotusta, mutta samalla surua, ja myötätuntoa, nuorempien naisten ja miesten maailmasta. Jotain on ikään kuin mennyt vinoon, isommissa rattaissa.