Kesäpäivänseisaus

Kadulta kuuluu työääniä. Tuo lienee jokin asfaltin pilkkomiseen ja uudelleenasfaltoimiseen liittyvä ääni, sellaista nimittäin tapahtuu talon edustalla. Tuntuu hullunkuriselta, että vuoden pisimpänä päivänä, selvässä taitekohdassa, ihmiset heräävät aamulla kaksiviikkoispalaveriin, sujahtavat rappuun ja työpäivään, ja sitten viikonloppuna vasta on juhannus. Kaipa sillä koetetaan osoittaa, että pohjimmiltaan juhannus on pakanajuhla, ja vaikka siihen onkin ympätty Johannes Kastajan symboliikkaa, niin ei kyse ole mistään, mikä riippuisi valon pitenemisestä ja lyhenemisestä sellaisenaan, ettei semmoinen ole niin tärkeää. Että planetaariset liikkeet on alistettavissa taloudellisille maksiimeille ja että instituutiouskonnolliset päivät kuten vaikka pääsiäinen on merkittävämpi, koska silloin voi vapailla ja nyt ei.

Tuntuu jotenkin typerryttävältä, että sitten päiviä myöhässä poltetaan kokkoja. Kuinka moni edes tietää, mikä niiden merkitys on ollut kansanperinteessä? Ja lapset tekevät juhannustaikaa seitsemällä kukalla, mutta ihan vääränä päivänä. (No, sanoisin itse tähän, kukapa muukaan, hah, että mitäpä sitä sulhasista unelmoimaan. Harvoinpa rakkaus tarkoittaa happy endiä muuten kuin meidän koulutettujen hierojien vierastamalla tavalla. Vai onko okei unelmoida jostain hyvin, hyvin työläästä? Rakkaussuhteet tapaavat osoittautua hyvin työläiksi.) Knarr knarr knarr.

Oikeastaan olen ihan hyvällä tuulella, joskin vähän ärsyyntynyt maailmanmenosta. Aamu alkoi uutisella pinnanalisen kuulumisista; ei mitään hyvää siltä rintamalta. Toiseksi olen lukenut Margaret Atwoodin kirjaa velasta ja rahataloudesta ja rahatalous ilmiönä saa minut aina vähän vihaiseksi, koska on se nyt kumma, kun kaiken maailman rahassa mitattavia potentiaalisia vaihtoarvoja pidetään kernaasti todellisina ja sitten monia muita käyttäytymistä ohjaavia seikkoja ei pidetä herkästi yhtä todellisina tai ainakaan yhtä oleellisina, ei ainakaan jos raha ja nämä muut eivät ihan saumatta sovittaudu yhteen. Atwoodin kirja on minusta hyvä ainakin näin alkupäässään. Ei se tietysti ketään yllätä. Ihan yhtä hyvin olisin voinut jättää tuon kirjoittamatta.

Oikeastaan ajattelin kirjoittaa jotakin liittyen Sirenin menneeseen päreeseen - kirjoittaa haluamisesta ja miten kummallisen voimakkaasti hiusten leikkaaminen esimerkiksi vaikuttaa seksuaalisuuteen. No, ehkä ei ole siihenkään liian myöhäistä. En ole oikein koskaan onnistunut kokemaan erityisen epätoivoista tai häpeällistä halua. Ei: minusta tulee silloin äärettömän vahva ja energinen ja varma, ja muistutan ehkä enemmän ohjusta kuin ihmistä. Mutta siihen liittyy vahva pelko: pelko toisen satuttamisesta. Itseni satuttamista en osaa pelätä, en keskellä halua. Mutta halu vaatii ympäristötekijät, enkä puhu nyt siitä, jota haluan. (Voin aivan hyvin haluta jotakuta, joka on sammumassa, ripulissa, tyhmästi rehentelevä, selvästi jossain hahaa-hyväksikäytän-tuota-typyä -mielentilassa, - tosin voi olla ettei tästä enää tulisi mitään, se on vaan niin paksupäistä kamaa enkä enää jaksa hihittää sille samalla lailla kuin nuorempana - tai vaikka hyvin vanha tai nuori.) Ympäristötekijöillä ajattelen nyt enemmän jotain sellaista kuin tilanteen kokemista. Ja on osoittautunut, että esimerkiksi hiusten leikkaaminen muuttaa tätä ympäristöä radikaalisti. Katsos, en voi enää käyttää niitä vaatteita, joita aiemmin käytin tuntiessani itseni hyvin seksuaaliseksi. Ne ovat tyyliltään pitkien hiusten vaatteita.

Se, että tuntee itsensä kuusitoistavuotiaaksi tai polkkatukkaiseksi virtahevoksi ei jotenkin onnistu virittämään seksuaalisia tunnelmia. Olen möyrinyt alkukesän kummassa myötähäpeässä näiden hiusten takia. Miksi myötähäpeässä eikä häpeässä? Koska ei se pää, jossa nuo hiukset tököttävät, voi olla minun pääni! Tunnen jonkin kosmisen rangaistuksen langenneen päälleni. Se on hieman kummallista, koska kosminen rangaistus käytteli fiskarsin keittiösaksia ja omia kätösiäni. Tuntui emansipatoriselta leikata hiukset. Vahinko vain, että olisin voinut näemmä ihan yhtä hyvin ympärileikata itseni.

Hiusten virittämien itsen hyväksymisen ongelmien myötä olen alkanut huolestua tulevaisuudesta yhä enemmän. Olen kumman varma, että minut lempataan pian pihalle hiussolmuineni kaikkineni. (Sellaista ei ole vielä sattunut, mutta minusta se olisi ihan oikein ja olisi ollut oikein aiemmissakin suhteissa - rankaisevuuden skeema täydessä vauhdissaan!) Ja sitten: millä sitten elän? Yritystoimet eivät kannattele minua täysillä. No, ehkä sitten... ehkä sitten menen hampurilaisravintolaan töihin tai jotain. Hitto, en osaa sanoa! Mutta en olisi varmaankaan kovin tyytyväinen käryävien lihojen keskellä. (Tykkään tästä asunnosta ja työstä ja Vompsusta ja Faunista mutta inhoan hiuksiani, jotka tekevät minusta niin ruman että itkettää ja sitten suututtaa sen jälkeen: Mikä helvetin velvollisuus minulla muka on olla kaunis? Ei semmoista voida vaatia! Ja totta puhuen, en ole koskaan aiemminkaan onnistunut kokemaan itseäni kauniiksi, en ainakaan naisena. Mutta sentään olen voinut naamioitua hiuksiin ja olen osannut haluta sillä lailla naamioituneena. Nyt kaikki näkevät selkeästi, millainen virnistelevä kakara olen.) Laskeskelen vaivihkaa: no, kuluu ehkä vuosi tai kaksi niin hiukset ovat sen pituiset että tunnistan taas itseni. Tai mikä se sitten lieneekään.

On vaikeaa ymmärtää, että tämä on sama keho, jota sattuu ja kouristaa, jos sitä on suudeltu ja kaikki on jäänyt siihen. (Minusta sellainen on silkkaa kidutusta enkä ymmärrä, miten joku voi kestää pussailutreffejä, eikö heidän alavatsansa kramppaa halusta kipuun saakka?) Nyt tämä keho on hytkyen pompahteleva virtahepo joen pohjassa tumps tumps tumps tai levollinen lammas timoteiden keskellä, tai jotain muuta raskasta ja painavaa ja itsetietoista ja arvokasta muttei tiimankaan verran mitään haluavaa. (Paitsi ruokaa! Voi luoja että mutakakkua voi himoita!) Ja koska en toistaiseksi osaa haluta, en ymmärrä, miten kukaan voisi haluta tätä kehoa. Sehän on kuitenkin vastavuoroista toimintaa.

Mietin P.L. Traversin kuvausta Punaisesta lehmästä. Lapsena en ymmärtänyt lainkaan, mistä tuo satu voisi kertoa, eikä se ollut suosikkikohtiani kirjassa. Mutta mitä vanhemmaksi käyn, sitä vetoavammalta tuo tarina tuntuu. Elämässä tuntuvat tosiaan vaihtelevan tällaiset kaudet. Että vuoroin tanssii hulluna ja haluaa sen loppuvan, koska jalkoja jo pakottaa, ja sitten kun tanssi loppuu, seisoo ja töllistelee hengästyneenä ja ihmettelee, mitähän nyt oikeastaan voisi tehdä, paitsi syödä. Enkä kirjoita nyt vain seksuaalisuudesta, vaan kaikesta muustakin halusta, esimerkiksi tiedonhalusta. Sekin tulee ja menee. Ja tahdosta tehdä jotain tiettyä. Oikeastaan etenkin tahdosta.

On oikeastaan vaikeaa kuvitella, miten tahdon ja seksuaalisen halun voisi erottaa toisistaan muuten kuin nimeämällä toiset tahdon tapahtumat seksuaaliseksi haluksi. Se on aika ulkokohtainen nimeäminen. Polte sisällä on aika samanlainen. Polte. Varmuus. Määrätietoisuus. Koko olemisen tahtoon puhaltuminen.

Voi näitä hiuksia.

Eilen kävelyllä valtava suru tulvahti taas kaiken ylitse ja tunsin itseni hyvin epäonnistuneeksi, koska en onnistu haluamaan ketään vuosikausia tasaisesti, ja se taas tuntuu olevan juuri sitä, mitä minulta toivottaisiin ja odotettaisiin. Jos olisinkin panostanut uraan ja pelännyt, mitä tulee tapahtumaan ja pönkittänyt taloudellista itsenäisyyttäni, ehkä ei tarvitsisi olla näin huolissaan tällaisesta kaudesta. (Ja olisiko kausia lainkaan?) Mutta en ole oikein ikinä onnistunut kokemaan taloudellista itsenäisyyttä yhtä tärkeäksi kuin sitä, että kotosalla on hyvin laitettua ruokaa päivittäin ja että minulla on aikaa olla yhdessä ja jaksan kuunnella toista. (No, ei sekään kyllä aina onnistu, en ymmärrä, miten päivätyöihmisiltä tämä onnistuu!) Ja sen takia olen välillä hylännyt jonkin työtarjouksen, josta olisi voinut kehittyä jotain säännöllistä ja aikaaviepää mutta toisaalta rahaakin tuovaa. En kai voi, hyvänen aika, antaa taloudellisten arvojen jyrätä piru vie yksityiselämässä, kun olen jo nyt niin äkäinen niiden jyräämisestä kaikkialla muualla!

Mutta ymmärrän hyvin senkin, että ihmiset tekevät kustannushyötylaskelmiaan ja että kun en käyttäydy juurikaan seksuaalisesti, mikä lasketaan suureksi hyödyksi, mikäli aiemmista suhteista oppimani mitenkään pätee tässä ja nyt (ei se täysin päde, mutta kyllä se rassaa, sen aistii helposti), aika helposti kustannukseni alkavat painaa hyötyjä enemmän, olin muuten kuinka kiva ja reilu tahansa. (Enkä usein jaksa olla edes sellainenkaan, ihan tavallinen tuittupää vaan.) Yksin elämisessä pidin kyllä siitä, että jos hetkittäin olikin tällainen möllöttävä olo, ei se tarkoittanut raatelevia pelkoja siitä, että tulee tulkituksi siipeilijäksi vain sen takia, ettei osaa aina avata omia solmujaan heti ja haluta haluta haluta. (Tai ei ehkä koskaan osaa avata solmujaan. Ei ei, en nyt halua tätä aina- ja ei koskaan -paskaa.) Ja lapsuudessa - tämä sama asia on tietysti hyvin myös lapsuudessa, vaikka silloin sitä ei tiennyt eikä siten osannut arvostaa.

Tämä on taas näitä päiviä, kun hämmästyn siitä, että asun toisten ihmisten kanssa ja he odottavat minulta jotakin. Miten tässä nyt on näin käynyt? Enkö ole ollut tarpeeksi selkeä korostuksessani, ettei mihinkään sovi luottaa ja ettei mitään kannata luvata?

Parvekkeella tuulee. Pilvet liikkuvat, yrtit läpättävät ilmavirrassa. Vastapäinen peltikatto kirkastaa kuudennen kerroksen tason, kuin kaksi aurinkoa eri suunnista paistamassa, ikkunat peilaavat lisää ja samoin kaksi parvekkeelle nostamaani peiliä. Kuin ei varjoja heittyisi lainkaan tai ne olisivat vain heikkoa kangastusta, vaimeaa valööria. Tulehdus jalassa ei ota parantuakseen vaikka olen repinyt mätäpaiseen auki pinseteillä pariin kertaan ja saanut siten antibioottivoidetta tulehtuneeseen kudokseen ja tilanne on jonkin verran rauhoittunut. Enkä halua syödä uutta kuuria kefalosporiineja; ei se tulehdus tuosta niillä lähde. Jos jalka pahenee, on mentävä spesialistille. Terveyskeskus määrää vain samat kefalosporiinit ja ne painelevat kynttä ja sanovat ettei sitä kannata poistaa. Näin on käynyt useat kerrat. "Haet sitten uuden kuurin jos ei mene tällä ohi." Mutta en halua puputtaa kefalosporiineja. Huimaava yksinäisyys. Keitän hitaasti nousevalle kämppikselle kahvin, jonka hän juo kolme tuntia myöhemmin. En ole jaksanut edelleenkään pukeutua. Onneksi on koira. Sitä on lähdettävä viemään ulos.

Enää pari vuotta ja hiukset ovat taas pitkät, lohdutan itseäni. Ja tahto, se tulee yleensä kun sitä on jo lakannut odottamasta ja voipunut tilanteeseen.