Erilaisuudesta

Meinasin aloittaa kirjoittamalla, että taas minä palaan erilaisuuteen teemana, mutta sitten alan epäröidä, koska en totta puhuen muista, olenko aiemmin kirjoittanut aiheesta näin suoraan. Ja en tietysti tiedä edes, miten suoraksi aion äityä...

jotenkin perverssiä, että otsikkokenttä on tuossa ensimmäisenä. Tietysti voisi kirjoittaa ensin ja täyttää sen sitten vasta viimeiseksi, mutta jotenkin tuntuu vaikealta jättää tuota laatikkoa tyhjäksi ja siirtyä suoraan tekstiin. Todennäköisesti otsikon ylös paneminen jollakin tavalla järjestää jo ajatuksia... vaikka usein laatikkoon joutuu lisäilemään kamaa tai jopa muuttamaan sen kokonaan.

No niin, aiheeseen. Kuvaan ensin lyhyesti tilanteen, jotta ymmärtäisit, mistä puhun. Minut hierottiin tavalla, joka todennäköisesti laukaisi iskiaskipuni. Kirjoitan "todennäköisesti", koska ehdotonta varmuutta asiasta ei tietenkään ole mahdollista saada. Ainakin hermokipu ilmestyi ensimmäisen kerran hierontaa seuraavana yönä, ja jo hoitopöydältä alas kompuroidessani vasen jalka osoitti kummia heikkouden merkkejä eikä tahtonut kannatella minua normaaliin tapaan lopun työpäivän aikana. Olen puhunut tapauksesta sekä minua hoitavan lääkärin että kahden alan ammattilaisen kanssa, ja nämä ammattilaiset ovat hyvin suoraan sanoneet, että he epäilevät hoitovirhettä. Lääkäri taas ei kokenut osaavansa arvella niin hyvin, mistä tarkalleen hermo on ärtynyt; selvää kuitenkin on, että hermo on tulehtunut ja ettei tulehdus johdu rakenteellisesta viasta kuten välilevyn pullistumasta tms. Lääkäristäkin on siis mahdollista, että hermo on ärtynyt nimenomaan liian kovasta käsittelystä, mutta hän sanoi, ettei ole mikään spesialisti tällä alalla. Jo ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen kirjoitin minua hieroneelle ihmiselle ja kerroin, mitä on tapahtunut. Vaikka kirje oli sävyltään kohtelias ja ymmärtäväinen, hän ei ole vastannut mitään. (Kyseessä on hänen työsähköpostinsa, joten hän lienee kuitenkin lukenut viestin viimeistään seuraavana päivänä.)

Nyt kun kerroin tästä vastaamattomuudesta toiselle asiantuntijalle, hän vaikutti tuohtuneelta ja esitti, että minun pitäisi vaatia hierojalta korvausta, ja kysyi, haluanko siinä hänen apuaan.

Olen nyt koko päivän keskittynyt opinnäytetyömateriaaliin aika surkeasti, koska aihe jotenkin tekee kummalla tavalla levottomaksi. Olen virkannut monia isoäidin neliöitä ja miettinyt itsekseni tilannetta. On nimittäin aivan selvää, etten itse pidä minkään korvaushakemuksen väsäämistä hyödyllisenä, ja olen miettinyt, miten saisin selitettyä kantani. Tarkastellessani omia intuitioitani tajuan myös, miten monia ne mahdollisesti ärsyttävät. Se on toki ensisijaisesti heidän ongelmansa, mutta on aika vaikeaa olla reagoimatta toisten ärsyyntymiseen. Hölmöyksissäni menin laittamaan aiheesta facebook-päivityksen, ja vasta sitten parin tunnin päästä tajusin, että yksi tuttavani, jonka kanssa olemme ennenkin ajautuneet törmäyskurssille vastaavista tilanteista ja niihin liittyvistä selityksistä ja asenteista, repii luultavasti jälleen jossain vaiheessa päivää pelihousunsa ja yrittää muuttaa minut reaktioiltani joksikin toiseksi tässä ja nyt, heti paikalla, ja onnistuu siinä sivussa syyllistämään minua tavastani jäsentää asia, vaikka kuinka koettaisin pysyä jupakan yläpuolella ja todeta, että maailmassa on tilaa monenlaisille reaktioille ja että meidän jäsentämiseen liittyvät eromme taitavat olla kytköksissä meidän erilaisiin temperamentteihimme ja miellettyihin elämäntehtäviimme.

Huh, kylläpä avoin kommunikaatio on hankalaa! Tällaisessa tilanteessa tulee aina välillä mieleen, että ennen, silloin kun talletin kaikki ristiriidat syvälle itseeni enkä puhunut mistään oleellisesta kellekään, tai ainakin vain parille harvalle ja valitulle, jotka eivät koskaan yrittäneet muuttaa minua väkivaltaisesti ihan toisenlaiseksi käsityksiltäni, ah ennen, olipa silloin helpompaa. Mutta ei se tietysti pidä paikkaansa. Vaikenemisessa ja puhumisessa on molemmissa hyvät ja huonot puolensa. Pidän puhumisen hyvistä puolista niin kovasti, että koetan valaa itseeni uskoa sen suhteen, että sen rasittavat puolet ovat oikeastaan ihan helpostikin kestettävissä ja että voin aina sanoa, jos joku alkaa liikaa ahdistaa tai syyllistää, että nyt minusta tuntuu siltä, että minulta vaaditaan liikaa muutosta tässä ja nyt, ja että ymmärrän kyllä, ettei se ole tarkoitus, mutta etten nyt jaksa jatkaa keskustelua. (Tätä on muuten ihan hervottoman vaikeaa saada sanotuksi!)

Kai tärkeintä olisi antaa itse itselleen lupa, että vaikka joku vaatisi minua muuttamaan mieltäni juuri tässä ja nyt, asian käsitteleminen sisuksissani vie aikansa (ja voi olla, etten ikinä pysty mukautumaan toisen näkemykseen oikeasta menettelytavasta, koska en pohjimmiltani pysty uskomaan samoja premissejä kuin hän tai koska en halua itselleni tietynlaista, rasittavan kuuloista elämäntehtävää, jota en pystyisi hoitelemaan ilolla vaan jossa tuntisin pettävän omat intuitioni), ja jos toinen siitä hermostuu, minun ei tarvitse ottaa tuota hermostusta enää syykseni tai epäonnistumisekseni.

Mutta niin, takaisin asiaan. Ajattelen asiasta suurin piirtein näin: Olen tehnyt tiettäväksi minut käsitelleelle ihmiselle, mitä tapahtui. Olen tehnyt tiettäväksi myös sen, että ymmärrän, ettei hän sitä tahallaan tehnyt. Minulle on koitunut asiasta kuluja kolmenkymmenenkahden euron edestä, eli ei mitään huimia summia. Tietysti tässä on ollut myös kipua ja särkyä, mutta ne ovat menossa ohi eikä kyse ole mistään pysyvästä vammasta. Olen istunut oikeudessa lautamiehenä suunnilleen kymmenen vuotta ja nähnyt, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat kärsimiinsä vääryyksiin, joista osa on ollut tahallisesti aiheutettuja ja osa esimerkiksi huolimattomuudesta aiheutuneita vahinkoja. Tämä, mitä minulle on tapahtunut, on vielä hyvin pientä ja helposti ymmärrettävää. Arviointivirhe kudoksen sietokyvystä - ja jokaisen ihmisen kudos on erilainen. Mitä hyötyä saisin korvausta vaatimalla? Ehkä maksimissaan muutaman satasen rahaa, mutta en koe, että tuo raha millään lailla tulisi ansaitusti. Kipua, särkyä ja kärsimystä nyt tulee itse kunkin kohdalle, miksei sitten minunkin kohdalleni, ei niissä ole mitään ihmeellistä, ja kun ne eivät kerran ole tahallisesti aiheutettuja, korvauksen hakeminen tuntuisi kummalta.

Hahmotan tilanteen ennen kaikkea oppimistilanteena. Hoitaja on tehnyt virheen ja nyt hänen pitäisi pystyä muuttamaan tulevaa toimintaansa. (Sitä, mikä on tapahtunut, ei voi mitenkään enää muuttaa.) Hänen on todennäköisesti helpompi muuttaa toimintaansa, jos tilanne ei paisu kovin suureksi. Tarkoitan tätä: Jos hänessä on halua oppia ja kasvaa ihmisenä ja ammattilaisena, viestini on jo saanut aikaan aika tavalla muutoksia hänen käsityksissään käsittelyn tehokkuuden ja voimakkuuden suhteesta, synnyttänyt tarpeen tarkistaa omaa osaamista, ts. synnyttänyt muutosta tehokkaasti vauhtiin potkivan kognitiivisen dissonanssin. (Ehkä muodossa: haluan auttaa ihmisiä tehdessäni näin - - näin tekeminen on synnyttänyt kudosvaurioita.) Jos taas hänessä ei ole halua oppia ja kasvaa ihmisenä ja ammattilaisena, ei mikään rangaistus eikä korvausvaatimus tuota halua kyllä myöskään roihauta liekkeihin. Sen sijaan korvausvaatimus, joka mieltyy rankaisemiseen, synnyttää aika helposti - oikeudessa tarkkailluista reaktioista päätellen sekä ystävien ja omien tuntemusten kuuntelemisen pohjalta - joko valtataistelu- tai marttyyrimentaliteettia, joista kumpikaan ei ole oppimiselle hyvä lähtökohta.

Tavoitteenani on tässä, kuten yleensä muutenkin suorassa kommunikaatiossa (johon en laske tätä blogi-kaatosäkkiä), tarjota kenties mahdolliselle muutokselle eväät mahdollisimman pienellä eleellä, puuttuen mahdollisimman keveästi. Kenties muutos ei ole mahdollinen, mutta se ei ole minun ongelmani. Tavoitteeni ei ole muuttaa toista tai tämän käyttäytymistä vaan ennemminkin luoda tilanne, jossa muutos on hänen sitä toivoessaan helposti toteutettavissa.

(Oikeastaan nyt kun sanallistan tätä, ymmärrän sen syövän juovan, joka erottaa minut niin monesta kansalaisjärjestöissä pontevammin toimivasta tuttavasta ja ystävästä. Heidän elämäntavoitteisiinsa tuntuu olevan kirjattu paljon suoraviivaisempi toisten käyttäytymisen muuttamisen päämäärää. Heillä on enemmän voimalla kasvattajan mentaliteettia kuin minulla. Heillä tuntuu olevan usein myös selkeämmät tavoitteet tuon kasvun päämäärästä, minulla ei. En koe tuntevani toisia niin hyvin, että voisin määrittää heidän elämäntavoitteensa tai edes pienet väliaikatavoitteensa heidän kehitystilansa, temperamenttinsa, arvomaailmansa jne. kannalta relevantilla tavalla. Hyvät hykkyräiset, välillä minun on vaikeaa motivoida itsenikin johonkin ihan järkevään toimintaan...)

Huomaan kirjoittaessani olevani jotenkin hermostunut tästä kaikesta kirjoittamastani, joten päätän poistaa kommenttimahdollisuuden tähän kirjoitukseen. En taida olla vielä ihan valmis keskustelemaan asiasta, vaikka en oikein ymmärrä, miksi se tuntuu niin viiltävältä.

Ehkä uhkaavuus on siinä, miten suoraan ristiriidassa tällainen suhtautuminen on länsimaisen oikeuskäytännön kanssa. Kasvatuskäytäntöjen kanssa. ("Se lastaan vihaa, joka vitsaa säästää"... meneekö tämä analogian kautta niin, että se yhteiskuntarauhaa vihaa, joka korvausvaatimuksia säästää?) Melkein kukaan ei usko rankaisemiseen enää julkisesti, mutta silti meillä on oikeuslaitos, joka rankaisee, kun ei oikein muutakaan keksitä koston kierteen katkaisemiseksi. Kukaan järkevä ihminen ei kai enää usko, että rangaistukset, kuten suuret sakot tai vapaudenmenetys, oikeasti kasvattaisivat ihmisiä jotenkin paremmin toisiaan huomioiviksi, vai uskooko? (Jos uskoo, suosittelen lautamiespestiä ja siellä silmien auki pitämistä.) Kasvatuksessakin uhkailu ja kiristys ovat voimissaan. Ja aika moni asia, joita ei ole mitenkään kaavailtu rangaistuksiksi, mielletään silti sellaisiksi, alvista ruuhkamaksuihin, ja niitä vastaan sitten viritellään kapinamielialaa. Jotenkin rankaisemisen käsite on kulttuurissamme valitettavan keskeinen.

Ja silti: Totta vie olen esimerkiksi rikosoikeuden suhteen ihan yhtä neuvoton kuin kaikki muutkin. Ei, minulla ei ole viisastenkiveä, ratkaisua siihen, miten toisen mukiloinut ihminen saataisiin ymmärtämään tekonsa vakavuus, mutta ei se tarkoita mielestäni vielä sitä, ettenkö saisi nähdä, ettei rankaiseminen nyt ainakaan ole vastaus. Tai koettaa joissakin lievemmissä intressiristiriidoissa, joihin törmään oikeusprosessien ulkopuolella, jotakin lievempää ja armollisempaa lähestymistapaa, jotakin keveämpää ja elemäisempää. Elettä, ei vaatimusta. Olkoonkin, ettei se ole tavanomainen käytäntö näissä asioissa etenemisessä. Mutta tavanomainen käytäntö on keskinkertainen käytäntö ja vaatisi kehittämistä. (Jep, totta vie on helvetin omahyväistä haluta jotakin muuta kuin keskinkertaisuutta, mutta minä haluan ja sillä siisti. Pääni ei pysy ollenkaan kasassa epätyydyttävään keskinkertaisuuteen takertumalla, ja haluan pääni pysyvän kasassa, haluan, että pystyn iloon ja olemaan terveellä tavalla ylpeä siitä, miten asiat teen, sinne saakka, että tajuan äkisti, että oikeastaan tässä on hassuja piirteitä ja voisi tehdä vielä fiksumminkin.)

Ymmärrän rankaisua vaativasta mielenmaisemasta kauhean vähän. Toisinaan olen vihainen, erittäin harvoin, mutta silloin saatan ajatella, että toivottavasti tuo ihminen saa opetuksen, kun hän kerran käyttäytyy noin ääliömäisesti. Se on mielestäni kuitenkin vain vihan sumentamaa päättelyä, kyvyttömyyttä hahmottaa, millaisissa tilanteissa ihmiset oikeasti kykenevät oppimaan. Eivät ainakaan silloin, kun he kokevat itseään syyllistettävän. Heti kun pahin järkytys jonkun törpöstä menettelytavasta menee ohi, tuohdun itselleni moisesta hyödyttömästä vihan sumentamasta oikeudenmukaisuuden kinuamisesta. Minunhan pitäisi miettiä tilannetta, jossa tuo ihminen voisi turvallisesti tunnistaa toimivansa arvelluttavasti, eikä suinkaan puhista ja toivoa tilannetta, jossa hän on niin siilipuolustusasennossa, ettei hän voi mitenkään syvemmin tunnistaa, mikä tarkalleen meni pieleen. Olen hukannut tästä elämästäni aivan kyllin monta sekuntia haluamalla rankaista itseäni ääliömäisyydestä läskikätisyyteen, milloin mistäkin syystä, eikä se ole tuottanut mitään muuta kuin mielipahaa. Rankaiseminen ei vain toimi.

Ymmärrän kyllä, miten oikeuslaitoksen tehtävä on ratkaista koston kierre ja että korvausvaatimusten hakemisen käytäntö on viritelty tuota koston kierteen katkaisemista silmälläpitäen. Kysymykseni kuuluukin tässä tilanteessa: Jos koston kierteestä ei ole vaaraa tietyssä tilanteessa, mitä virkaa rangaistuksella tai korvausvaatimuksilla on? Oppimisteoria osoittaa, ettei rangaistus nyt ainakaan kasvatuksen välineenä ole kovin ihmeellinen. (Ja toiseksi, ei voi olla automaattisesti minun vastuullani kasvattaa joka ikistä kohtaamaani ihmistä. Enkä aio itse ottaa tuota vastuuta. Sen vastuun kyllä mielelläni otan, että yritän pitää tilanteet sillä lailla rakentavina, ettei kenenkään tarvitsisi tuntea itseään millään lailla uhatuksi. En onnistu siinä, hitto vie, sen verran onnistun aina välillä kiihdyttämään ystäviäni näillä mielipiteilläni. Ne ja niiden erilaisuus tuntuvat jotenkin uhkaavan heitä.)

Moni ystäväni ajattelee näistä asioista ihan toisella tavalla ja jopa saattaa pitää minua (yhteiskunnallisesti) vastuuttomana näiden ajatusten takia. Itse jätän mieluummin arvioimatta toisten vastuuttomuutta. (Joskin tietysti mieluusti kehun, jos joku mielestäni kantaa vastuuta ilolla ja itselleen sopivalla tavalla.) On vain niin vaikeaa arvioida, miten toinen tilanteen ja velvollisuudet siinä mieltää, etten koe itseäni lainkaan päteväksi siinä. (Evidenssi osoittaa, että miellän toisten tilanteet useimmiten päin persusta, ja vasta pitkällisen ja detaljoidun keskustelun jälkeen saan kalpean kuvan siitä, miten toinen asiat näkee.) Enkä usko, että esimerkiksi tässä tilanteessa, jota nyt pohdin, olisi mitään yhtä ainoaa oikeaa tilanteen jäsentämisen tapaa. Minä tahdon jäsentää sen arviossaan moganneen mahdollisena oppimistilanteena, ehkä johtuen assosiaatioista myöhempään omaan ammatillisuuteeni ja siitä, miten arvelisin itse reagoivani vastaavassa tilanteessa. (Olisi tietysti ammatillista vastata heti kielteiseen palautteeseen omasta työstä, mutta kyllähän kaikki ammattilaiset nyt ovat ensisijaisesti hauraita, tasapainonsa eteen ponnistelevia ihmisiä, voimakkaissa tunnetiloissa pienen lapsen kaltaisia, ja vasta sitten ammattimaisia toimijoita. Minusta on liikaa olettaa, että hyvä ammatissa toimiminen tarkoittaisi psyykkisesti täysin kypsää reagointimallia ja itsehallintaa. Eihän se ole mikään normi vaan harvinainen poikkeus.) Ehkä sama identifioituminen ammattiryhmään saa toisen asiantuntijoista taas pitämään itsestään selvänä, että esitän korvausvaatimukset; hän ehkä pitää kiinni enemmän ammattiryhmän koherenssista ja maineesta tai muusta vastaavasta. (Ehkä kuulen perustelun, kun kerron, miksen itse ajatellut esittää mitään vaatimuksia.)

Jotenkin huomaan pelkääväni aika kovasti, että saan taas kuulla saarnan siitä, mitä tapahtuisi, jos kaikki toimisivat siten kuin minä toimin. Aika hassua, oikeastaan tajuan nyt, kun kirjoitan tätä, että minulla on kohtuuhyvät vastaukset tuohon kysymykseen. Että ensinnäkin, en pysty kuvittelemaan maailmaa, jossa kaikki ihmiset toimisivat täsmälleen samalla tavalla, en liioin koe sellaista maailmannäkymää kovin houkuttelevana. Että ajattelen, että täällä maailmassa on tilaa tällä tavalla ajatteleville ja toisella tavalla ajatteleville, tällä tavalla toimiville ja toisella tavalla toimiville. Tarvitaan oikeuslaitos ja tarvitaan ihmisiä, jotka pohtivat, onko rankaisemiselle parempia vaihtoehtoja. Nuo toiset eivät muutu minuksi enkä minä heiksi. Meidän elämäntavoitteemme ja kommunikaatiotavoitteemme on muotoiltu hyvin eri tavalla ja me molemmat tunnumme suhteellisen tyytyväisiltä omiimme (vaikka ihan varmasti pinnan alla muhii muutoksia, jotka eivät vain ihan heti vielä hahmotu). Ja sitten, että toiseksi, jos kaikki tosiaan toimisivat siten kuten minä toimin, aivan ehdottomasti pieni ele riittäisi aiheuttamaan riittävän kognitiivisen dissonanssin, joka potpuroisi muutosta. Muutokseen menisi tietysti oma aikansa ja sen suunta saattaisi yllättää kaikki tarkkailijat, mutta voimallisemmat keinot vain saisivat aikaan minän poteroitumisen siilipuolustuskuoppaan. Kuvittelen nyt vielä närkästyneen vastaväitteenkin, että en saa saivarrella, ja että kysymyksen kontekstista selviää kyllä, että minun tavallani toimiminen viittaa vain siihen, että korvaukset jätetään vaatimatta. Siihen vastaisin nyt kaikessa omassa rauhassani tätä pohtien sillä tavalla, että miten ihmeessä yksittäinen, yksittäiseen asiaan suhtautuminen muka voidaan erottaa ihmisen muusta reagointimallista, arvopohjasta, asenteista, itselle asetetuista elämäntavoitteista. Siitä, miten keho liikkuu tilassa, hengittää ja mieltää. Ei tämä ole nyt mikään retorinen käänne vaan totisinta totta - ihmisiä on hyvin vaikeaa ymmärtää edes auttavasti ymmärtämättä jollakin tasolla heidän elämäntavoitteitaan.

Kas niin, me ihmiset olemme kauhean erilaisia.

Minusta tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sen kerkeämmin hyväksyn tuon erilaisuuden. Ja sen myötä ajatuksen, ettei keskustelun tavoitteena tarvitse välttämättä olla yksimielisyys. Joskus erimielisyys on rasittavampaa kuin joskus toiste, ja luulen tajuavani nyt tätä kirjoittaessani välähdyksenomaisesti, että erimielisyys tuntuu erityisen repivältä silloin kun rivien välistä tai hengityksen rytmistä hahmottaa, ettei toinen jollakin tasolla voi hyväksyä sitä seikkaa, etteivät kokemuksemme tai näkemyksemme tule lankeamaan yhteen.

Ehkä nyt olen valmis vastaamaan rauhallisesti ja jäsennellysti saamaani viestiin ja kertomaan, miksi en ollut ajatellut hakea mitään korvauksia. Pysyisinköhän rauhallisena myös, jos minua aletaan kovastikin konfrontoida tästä toisaalla?

Olen jättänyt lihasrelaksantit kokonaan pois, mutten tunne oloani ahdistuneeksi, pikemminkin vähemmän ahdistuneeksi nyt kun ei tarvitse koko ajan kelailla, mikä rentoudessani on lääkerentoutta ja mikä aitoa viihtymistä tässä kehossa, kivunkin kanssa. Hieman hermostuneeksi kyllä, kun minun odotetaan selvästi toimivan eettisiä intuitioitani vastaan. Mutta eihän minua kukaan pakottamaan pysty. Sekin on hyvä muistaa.

Muutos vie oman aikansa ja on kovin arvaamatonta. Se liikahtelee johonkin suuntaan eikä sitä voi oikeastaan paljonkaan vauhdittaa, ainoastaan estellä.

Lääkärissä & isoäidin neliöt & motivaatio, varsinainen kaatosäkki

Lääkärissä kaikki sujuu. Koipipolo ei ole normaali, mutta parempi kuin viime viikolla. En itse hahmota eroa niin selkeästi, mutta lääkäri sentään hahmottaa. Hänellä onkin kirjattuna asioita. Kysyn myös lihasrelaksanteista, siitä, mikseivät ne toimi, ja pitäisikö niitä ottaa sitten isompi annos. Lääkäri on kuitenkin sitä mieltä, että kun parantumisprosessi on aluillaan ja relaksantteihin jää helposti koukkuun, on parempi olla lainkaan kajoamatta niihin enää, jos kerran ne miedommat eivät juuri auta. Koukuttuminen kuulostaa niin karmealta, että olen heti paikalla samaa mieltä. Ei koukuille!

Lääkäristä myös ahdistukseni ja jännittämiseni kuulostaa ihan normaalilta ja tavanomaiselta. Mikä helpotus. Olen nyt vetistellyt pari päivää kuvitellen, että jotenkin onnistun polttamaan itseni loppuun, kehollisesti jos ei muuten, ja tuntuu hyvältä, kun joku vähän tuhahtaa mokomalle. Nyt on taas helpompi hahmottaa itsensä, oma slapstickinsa, kun se ei kerran ole mitään vakavaa.

Poistun voimaantuneena, mutta voimaantuminen laantuu aika tavalla pöngertäessäni mäkeä ylös. Sen jälkeen, kun pakara kramppaa, jätän relaksantit koskematta. Vaikeaa sanoa, onko kramppi pahempi nyt, ilman niitä. Kestettävissä se joka tapauksessa on.

Kotona löydän uudelleen isoäidin neliöt. Laupias taivas, luulin virkkausinnon kuolleen jo minusta. Vielä joululomamatkalla katselin Qtean käsityöinnostusta hämmentyneenä ja mietin, miksiköhän hassahdin itse neliöihin jossakin vaiheessa. Neliöihin ja pipoihin. No, here we go again! Lopetan virkkaamisen vasta kun tajuan virkanneeni yhdestä sormesta nahat tiehensä. Ei tätä voi järjellä ymmärtää, ei, eikä tunteellakaan. Ymmärryksen tuolla puolen olisi mainio nimi virkkausoppaalle. Tai miksikä käsityöreseptejä sisältävää kirjaa nyt sanotaankaan. (Taitaa olla vähän myöhä jo.)

Luulen, että parantuminen lähtee nyt käyntiin vauhdilla, koska minulla on motivaatio. Se on kahden kuukauden päässä, ja tuntuu tuulelta ja auringonpoltteelta ja suolamereltä ja delfiineiltä laivan vanavedessä. Huomaan äkisti unohtavani kipeän kankun ja laskelmoivani, monetko bikinit tarvitaan. Entä hattu. Voiko luottaa siihen, että periltä löytyy hattu? Kuurinmaan kynnäkseltäkään ei löytynyt aikanaan hattua. Mutta minulla on nyt kahdet miellyttävät aurinkolasit, sellaiset vanhanaikaiset, kissamaiset ja pienet ja kapeat, miu. Jos koipireisi ei parannu, leikkaan sen pois, raks raks. Ihan kuin hiukset!

Yleinen harjahäntäopossumi on aloittanut bloginpidon.

Ja sitten bloggeriin on tullut sellainen toiminto, jossa blogia on helppo muuttaa... tempaannun tietysti siihenkin tässä nousukiidossa kohti keskiyötä. Huooh. Mutta keväänsininen on aika hauska.

Jaksamismyyttejä ja hermostokemiaa

Nyt kun minulla on sairaslomaa ja ischias sin. olen joutunut törmäämään kunnolla omiin jaksamismyytteihini. Ulkona näyttää kauniilta ja aurinkoiselta, sisämaailmassa myllertää. Kehossa (onko se ulkoa vai sisää, vai osoittaako se, että koko jako on perseestä?) pyllertää, sillä kaikista lihaksista juuri arvon istumalihakseni vetäytyvät kramppiin. Lääkärin määräämä lihasrelaksantti ei ensimmäisen annoksensa jälkeen tehoa juuri mitenkään muuten kuin siten, että hengittäminen tuntuu ihmeellisen helpolta, jännittämättömältä, samanlaiselta kuin pitkän syvähengittämisen, joogan tai rentoutuksen jälkeen. Tai rakastelemisen jälkeen. Ääni syntyy helposti, kyljet eivät kinnaa. En kuitenkaan nukahda iltaisin sen helpommin kuin ennenkään, ja aamulla herään kukonlaulun aikaan vatsa nälkää kurnien ja makaamiseen kyllästyneenä.

Tuntuu jotenkin kummalliselta olla sairaslomalla. Ymmärrän kyllä, ettei tämän kramppijalan kanssa suju raskas fyysinen työ, mutta on ihan hirvittävän vaikeaa hyväksyä sitä, että minun jalkani taas tekee tenän. Jotenkin häpeälliseltä, vaikka on tietysti ihan hullua hävetä sitä, että tarvitsee lomaa, kun keho ei kestä tietyllä hetkellä sille kaavailtua taakkaa. Tai mieli. En ole selvillä siitäkään, mistä on oikeastaan kyse - kaipa jalalla voisi seistä ja tehdä töitä, mutta välillä kipu on niin kova, etten pysty olemaan itkemättä. Onko itku ja tunne romahtamisesta kivun alle mieltä vai kehoa? Ei, hiiteen koko jako! Miksi ihmeessä kirjoitan kehosta, kun en usko siihen muuna kuin abstraktiona? Kommunikoidakseni huonosti?

Tuntuu jotenkin hullulta hävetä omaa sairaslomalaisuuttaan, kun en kuitenkaan osaa ajatella kenenkään muun hakemaa saikkua mitenkään häpeällisenä. Pikemminkin päinvastoin: minusta ihmisten pitäisi hakea paljon kerkeämmin saikkua, pitää paremmin huolta omasta jaksamisestaan. Miksen sitten osaa nyt olla ylpeä itsestäni, kun uskalsin mennä lääkäriin näyttämään koipeani? Monimutkaista! Huomaan muitakin kummallisia nuljahduksia: Esimerkiksi otan kauhean vakavasti sen, kun asuinkumppanini tuntevat itsensä jotenkin yksinäiseksi hetkittäin, kun en jaksa terveen voimin panostaa vuorovaikutukseen, olla lähellä, koskettaa ja kuunnella, nauraa ja sen sellaista. Suutun itselleni siitä, että ärähdän niin helposti, että jalkaan ei saa koskea, että lantioon ei saa koskea, että työnnän käden päältäni pois yrittäessäni nukahtaa. Ja silti: jos minä en pidä huolta siitä, ettei minua nyt käsitellä kipua lisäävällä tavalla, kuka muukaan sen voisi tehdä? Eikö prioriteettina pitäisi kuitenkin olla parantuminen eikä toisten mielialojen paapominen niinäkin hetkillä, kun alkaa olla pimahtamaisillaan omasta olostaan? Vaikeaa, hyvin vaikeaa.

Kipu vie jaksamisen jotenkin rajoille. Saamani kipulääke ei suinkaan leikkaa kipua päättäväisesti pois, tylsyttää sitä vain hieman. Sillä lailla, ettei tee mieli huutaa suoraa huutoa ja ontua. Että pystyy tekemään lattialla varovasti pilatesliikkeitä, jotka eivät kohdistu suoraan kramppaaviin lihaksiin mutta kylläkin vauhdittavat niidenkin aineenvaihduntaa ja siten parantumisprosessia. Mutta yhtä kaikki huomaan käyneeni hyvin ärtyisäksi, vaikka syönkin lihasrelaksanttia, joka on kehitetty mieltä rauhoittavista lääkkeistä ja vaikuttanee siten myös mieleeni jotenkin huolettomuutta lisäten. (Hah, siltä tuntui ensimmäisenä päivänä... nyt jotenkin kyllä stressaan kaikesta merkitysspagettioksennuksestani, vaikka kiskon relaksanttia maksimiannoksen.)

Tuntuu jotenkin uhkaavalta, kun ystävä ilmoittaa jo pitkään olleensa huolissaan siitä, että käyn koko ajan liian kovilla kierroksilla. Toivottomuus iskee: mitä ihmettä minä muka voin tehdä? Kuten toinen ystävä kirjoittaa, ei relaksanteilla sentään uutta päätä saa. Äkkiä muistan kaikkea soopaa, jota en kelaa niin usein: ne testit, joihin vanhemmat raahasivat minut lapsena varmoina siitä, että minussa on jotakin vikaa, kun olen niin hemmetin aktiivinen ja vilkas (mutta lääkäristä olin ihan fyysisesti terve, joskin harvinaisen aktiivinen ja voimakkaasti reagoiva, mutta eihän se mikään sairaus ole... ei tullut diagnoosia), sen miten kolmen kuukauden kokopäivätöissä tutkimusharjoittelijana onnistuin vetäisemään itseni niin piippuun, etten enää sen jälkeen ole koskaan halunnut kokopäivä-miksikään, sen miten monet minulle helpoimmin tajuttavista ystävistäni burnouttaavat kerran toisensa jälkeen ja syövät jatkuvasti tai ainakin maksimissaan puolen vuoden taukojen tahdittamina rauhoittavia tai onnellisuuspillereitä... sitä miten en osaa kuvitella, millaista olisi herätä väsyneenä aamulla, millaista olisi pitkästyä pahan kerran, tai mitä voisi tarkoittaa se, että tarvitsee kahvia käynnistyäkseen. Vastaan ystävälle vähän karvat pystyssä, että kyllähän normaalisti toki hallitsen kierrokseni topakammin, nyt on vaan vähän vaikeaa, kun koulussa on oma opetussuunnitelmansa, jonka mukaan pitää edetä, ja en osaa tehdä asioita puolipitoisesti. (Olen kyllä yrittänyt opetella pakon edessä, mutta tunteeni ovat aika ristiriitaiset tämän suhteen. No, todennäköisesti siitä ei voi mitenkään tulla luonteenomaista tapaani tehdä asioita ja töitä, joten olen ehkä turhaan huolissani siitä, menetänkö mielenkiinnon elämään, jos teen kouluasiat puolipitoisesti. Jos kävisin koulua vain koulun vuoksi, tämä olisi jotenkin helpompaa. Mutta käyn koulua palavasta mielenkiinnosta ja halusta oppia auttamaan... siihen tarvitaan valtavasti tietoa ja harjaantumista.) Kunhan koulu loppuu, voin palata taas elämään, jossa jo työmäärää säätelemällä ja palauttavia toimia korostamalla pidän kierroksia siedettävällä tasolla.

Silti jään miettimään koko episodista ja ajatuksenvaihdosta, että näinköhän onnistun rikkomaan kehoni osa osalta sitä palautellessani. Minulla on ystävä, joka syö aina kesäisin rauhoittavia, jotta jaksaa ottaa aikaa ja rentoutua. Ihailen hänen rakentavaa suhtautumistaan kehoonsa ja sen ylikierroksiin. Itse jotenkin olen ajatellut, että selviän ilman lääkitystä, kunhan pidän pään kylmänä ja rajoitan tekemäni työn määrää ja pidän kiinni siitä, että vapaalla teen vain kivoja ja etupäässä rauhoittavia ja rentouttavia asioita. Nyt kun syön lihasrelaksanttia, ja huomaan, miten pienesti se onnistuu minuun vaikuttamaan, ja samalla työstän koulussa kehostani ja lihastonuksestani kuulemiani asioita - lihastonus on hurjan korkea ja menee hyvin pitkän aikaa, ennen kuin lihakset saa suostuteltua venyttymään, esimerkiksi parinkymmenen sekuntin mittaiset suositusvenytykset eivät vielä minulla tuota mitään heltymistä lihasten taholta, vaan tarvitaan useampi minuutti, että lihakset alkavat antaa edes vähän periksi - en voi olla miettimättä sitä, miten erilaisissa kokemusmaailmoissa me ihmiset elämme. Ja että oma maailmani on vähintään haastava, jos ei ehkä niin tietoisen mielen puolella, tietoinen mieli on kepeä paperivene, joka kiepsahtelee ja nauraa omalle hassuudelleen, niin ainakin kaikkialla sitä edeltävässä ja pohjustavassa kehollisuudessa ja esitietoisuudessa. Siinä maailmassa, jonka tunnen vaikeutena saada hengitettyä, joka kinnaa takareisissä vastaan, kun yritän venyttää... joka tuottaa näitä automaattiajatuksia, kuten että on jotenkin hävettävää olla niin sairaalloinen, että joutuu saikulle kenties viikoiksikin. Tietoisella mielellä olisi aika paljon helpompaa olla, jos sen ei jatkuvasti tarvitsisi tehdä töitä tämän automaatti-idiootin kanssa.

Ja pystyykö se edes siihen? Feldenkrais kirjoittaa siitä, miten tahdonvoima merkitsee aika vähän siinä, kun koettaa muuttaa tapaansa liikkua ja asua maailmaa. Siitä, miten automaatti-idioottia pitäisi puhutella sen omalla kielellä, antamalla sen rentoutua toisen otteissa, löytää niistä kokeilun, lempeyden ja leikin kautta uusia tapoja toimia.

Oikeastaan on aika luontevaa, että kaikesta mahdollisesta tarjolla olevasta innostuin juuri feldenkraisista.

On vaikeaa eritellä, mihin lihasrelaksantti tarkalleen pureutuu. Tunnun erilaiselta. Pahin jännittämisen kärki on leikkaantunut pois. Se minulle normaali tila, jossa hengittäminen on jokseenkin työlästä, jossa huomaan äkisti pidättäneeni henkeä huomaamatta jo jonkin aikaa ja jossa ilman sisäänvetämiseksi saa tosissaan tehdä töitä. (Äidin mukaan olen vauvasta saakka pidättänyt henkeä uhkaavissa olosuhteissa. Ja minähän nyt olen pieni, säikky eläin, joka onnistuu jännittelemään ihan kaikkea mahdollista. Puhelinsoitot ovat pahimpia. Joskus en vain vastaa puhelimeen, jos tuntuu liian pahalta.) Lihakset eivät kyllä mitenkään muuten tunnu erilaisilta, ja olen onnistunut maatessani ja lukiessani hankkimaan jo melkoisen niskahartiaseudun jumin (samalla kun olen tullut yhä varmemmaksi siitä, että haluan opiskella lisää feldenkrais-metodista). Nukahtaminen ei ole sen helpompaa kuin ennenkään paitsi että nyt makuulla tuntuu siltä, etten tukehdu vaan hengitys soljuu kuin itsestään, vaikken olisikaan vesijuossut tuntia enkä tehnyt pitkiä kylkivenytyksiä.

On ihmeellistä ajatella, että joku ihminen voisi elää tällaista normaalia. Minulle ainoa vertailukohta tällaisesta olosta on eron jälkeinen aika, jolloin söin apteekista reseptittä saatavaa valeriaanaa maksimiannokset, jotten purskahtelisi itkuun tuon tuosta ja jotta saisin edes hieman unta, ja vesijuoksin tai tanssin joka päivä tunnin ja venyttelin vielä pari tuntia siihen päälle. Sinä talvena sain ensimmäistä kertaa elämässäni pään polveen eteentaivutuksessa. Kun aloin seurustella taas, ei venytyksille ollut enää tilaa, ja valeriaanankin tietysti jätin hyvillä mielin. Nyt ajatus moisesta notkeudesta, että saisi pään polveen, tuntuu satumaiselta.

Ehkä voisi kuitenkin olla taas sen aika? Ja olisikohan ehkä hyvä ajatus myös keskustella lääkärin kanssa tästä hermostollisesta kiihtymyksestäni ja siitä, pysyykö se turvallisen rajoissa vai vahingoitanko sillä itseäni jollakin tavalla? (Yhdessä asumisia se on ainakin hankaloittanut, koska kukaan ei tunnu pidemmän päälle kestävän sitä tarmokkuutta, jolla suuntaudun maailmaan ja harrasteisiin.)

Mutta jos alankin taas venytellä huolellisemmin, se voisi olla hyväksi hieronnan vastapainona, sen on tapahduttava lempeästi, armollisesti, suostutellen. Toistaiseksi on jaksettava kuunnella iskiashermoa ja pakaralihasten jännitystilaa. Annettava tilaa ja aikaa parantua, pieniä lempeitä tuuppaisuja kunnolla, kivutta toimimista kohti. Koska totuus on kuitenkin se, etten ole se maailman ääriin porskuttava, vahva ja jaksava eläin, jollaiseksi itseni helposti miellän niinäkin hetkinä, kun tunnen selkeästi jännittyneen lihaksen origot ja insertiot ja kulumat varpaiden tyvinivelissä, tai sen, miten itku käpertyy rintakehän sisään ja kiskoo kylkiluita tiiviimmin suppuun.

Kai elintärkeä kysymys kuuluu: Voiko leppoisuutta oppia? Voiko oppia olemaan syttymättä liekkeihin heti innostavan idean luona? Armollisuutta voi oppia, sen tiedän. Ja minusta tuntuu, että olen tullut leppoisammaksi ja kuulostelevammaksi kuin olin ennen, mutta pelkään, ettei tämä määrä vielä mitenkään voi riittää. Ja että etenen liian hitaasti, vahingoitan itseäni viilettäessäni eteenpäin.

Jotakin olen kyllä jo oppinut: Kun en ollut varma, olenko vain täysin sisuton nahjus, joka ei siedä pientä kipua, vai itsepäinen muuli, joka ei suostu myöntämään, että sitä sattuu, enkä osannut siten päättää, mennäkö suoraan lääkäriin vai ensin töihin ja sitten sieltä ehkä lääkäriin, jos työnantaja niin päättää, olin kerrankin kohtuullinen ja sysäsin vastuun toisaalle, nimittäin soitin työnantajalle ja kerroin, miltä minusta tuntuu. Hän kielsi ehdottomasti minua tulemasta töihin. Nyt kun työnantajani on määritelmänkin mukaan työssäoppimisen ohjaaja, tuntuu hyvältä ajatukselta hyödyntää häntä työhön liittyvien kysymysten ratkaisemisessa. Minun kohdallani ne kysymykset eivät koske niinkään yksittäisiä metodeja ja hoitotilanteen ratkaisuja, vaan tuntuvat liittyvän aika paljon tämmöisiin käytännön seikkoihin: Missä vaiheessa on syytä huolestua omasta jaksamisesta? Mikä on se piste, jossa pitää jäädä sairaslomalle? Onko ok, että tuon työpaikalle omia käytäntöjäni ja rohkaisen asiakkaita pyytämään niitä muultakin henkilökunnalta? (Onneksi se on ok, kysyin sitä suoraan, ja minun olisi varmasti hurjan vaikeaa viihtyä paikassa, jossa pitäisi pitäytyä vain paikan omissa muoteissa, jos huomaan, että asiakkaalle voisi tehdä hyvää jokin toinen käytäntö, jota antamaan minut on jo opetettu.) Minulle tuollaiset käytännön järjestelyihin liityvät kysymykset ovat paljon enemmän hepreaa kuin varsinaiseen työsuoritukseen liittyvät pohdinnat. Kukaan ei ole koskaan käynyt kunnolla läpi esimerkiksi sairastamisen ja sairastumisen oikeutta kanssani, ja lapsuudenkodin mallissa töihin mennään vaikka pää jeesusteipillä paikalleen fiksoituna. En oikein osaa tunnistaa kehostani, milloin se tarvitsisi lepoa. Tunnistan sen vasta sitten, kun en enää todellakaan pysy tolpillani ja minut on kaadettu puoliväkisin lepäämään ja äkkiä alkaessani parantua havaitsen, että tosiaan, elämä voi olla myös sellaista, ettei iltaisin ole niin väsynyt, että vain itkisi ja purisi hammasta kestääkseen ajatusta, että kesään ja lomaan (ja pahimmillaan sitten vielä luonnolliseen kuolemaan joskus sikapaljon vanhempana) on vielä x päivää, joiden läpi pitää jaksaa kyntää tällä raskaaalla kivuliaalla muhkurakivikeholla.

Voi, kevät ja kesä! Nyt ne tuntuvat kauhean kaukaisilta, kun koetan jotenkin jaksaa kipua. Silti ne tulevat vääjäämättä, riippumatta siitä, onnistunko uskomaan niihin, jaksanko pitää katsettani niihin kohdistettuna. Maailma jyskyttää eteenpäin, autot muurahaispienet liikkuvat mäkeä alas kohti osuusliikkeen taloa, linnut leikkaavat puolipilveen katoavia siipipolkujaan, lumi katolla on pienentynyt surkeaksi rannuksi, basilikat eivät kuole lasiin valonpuutteesta.

Että osaisi pysähtyä, rentoutua, muutenkin kuin hetkeksi, pariksi kerrallaan. Se olkoon nyt tavoite, lopuksi työssäoppimisjaksoa ja saikkua ja koulua, lopuksi elämää.

Absurdi palaveri ja tulehtunut hermokudos

Työssäoppimiskeskustelu käydään juuri sen jälkeen, kun olen ontunut lääkäristä kotiin. Minulla on sairaslomaa viikon loppuun, mutta en peruuta keskustelua, sillä yhteiset aikataulut on vaikeaa saada kohdalleen. Kinkkaan työssäoppimispaikalle, jota kutsun mielessäni toimistoksi. Ei siellä tehdä toimistotöitä, mutta siellä on sentään varauskalenteri. Eikö se riitäkin jo tekemään toimistomaisen vaikutelman?

Opettaja soittaa ovikelloa, kun makaan alushoususillani hoitopöydällä ja pakaraani laseroidaan. Kiskon housut jalkaan, koetan hakeutua normaalin oloisena ovensuuhun, vaikka kipulääke tuntuu masentavan heikkotehoiselta eikä lihasrelaksantti vielä tunnu oikein millään tavalla. Opettaja on tullut katsomaan työtäni, mutta minulla onkin työkielto. Kerron tapahtumista: siitä, miten minut hierottiin voimakkaasti, miten jalat alkoivat heti siinä krampata, miten kramppaus syveni polttavaksi hermosäryksi ja miten sitten nyt menin lääkäriin, kun huomasin kivun ja univaikeuksien vähä vähältä syövän elämästäni kaiken ilon. Miten todettiin, että iskiashermoni oli tulehtunut liian kovasta hierontakäsittelystä rasituksen lomassa ja miten sain sairaslomaa ja relaksantteja. Opettaja sanoo voi ja hoitovirhe ja että vielä nykyäänkin, työnohjaaja on pahoillaan ja sanoo, ettei voinut arvata, että minut hierottaisiin niin. Ei kukaan kai voinut arvata, että hermostoni reagoi näin. Minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni tulehtunut iskiashermo, se on kuin jalkaan olisi kaadettu pakaran keskeltä alkaen alas valuvaa palavaa elohopeaa ja kun kävelee, hitaasti ja syvään kipua hengittäen, pakottautuen yrittämään normaalia askellusta, on kuin joku nipistelisi sähköpihdeillä reiden sivusta ja pohkeesta. Niin, tässä me olemme palaverissa työssäoppimisestani, olen juuri kerennyt nielaista lihasrelaksantin ja kirjoittaa ystävällisen sähköpostin ihmiselle, joka hieroi iskiashermoni kipeäksi. En tingi ystävällisyydestä, tiedän, etteivät ihmiset turhaan halua toisten kärsivän. Virheitä tapahtuu. Silti kirjoitan, etten enää uskalla antautua saman ihmisen käsittelyyn. Hänellä on kudosteni kannalta väärä ideologia, suoraviivaisen tehokkuuden ideologia. Kudokseni vastaavat paremmin lempeyteen ja suostutteluun kuin pakottamiseen.

Koetan istua tuolilla, mutta se on aika kivuliasta, ja kun mainitsen, että oikeastaan minun on käsketty maata sinne saakka, että lihasrelaksantti alkaa purra, minulle sijataan peti. Tyynyt jalkojen alle ja kaikki. Opettaja asettelee jalat. Makaan kansio sylissä, sairaslomatodistus leijailee hoitopöydän ja seinän väliin. Käymme läpi tavoitteita, puhumme vuorovaikutuksesta. Kerron, miten minua nyt pelottaa hieroa ketään, kun tunnen koivissani, mitä kaikkea kamalaa väärällä käsittelyllä voi saada aikaan. Ei, taatusti en ole erehtymätön. Haluan edetä hyvin varovaisesti, en haluaisi erehtyä sillä lailla, että toiset joutuvat kärsimään sen takia. Enkä halua nähdä unia, jossa hieromani nainen syttyy tuleen. (En kerro unesta, mutta näen sen mielessäni, kun kerron pelosta.)

Pakaralihakset polttelevat edelleen vasemmalla puolella, niiden lähtö- ja kiinnityskohdat huutavat lihaksen koettaessa puristua yhä tiukempaan supistukseen tahdostani välittämättä. Relaksantti porautuu enemmän mieleen, joka las keu t u u u u a l u s t a l l e

(Ehkä se joskus yltää lihaksiin saakka, ja kun pakaralihakset hellittävät, hermo saa lisää tilaa, ja sitten se ei käskytä enää pakaraparkoja supistelemaan yhtä raivokkaasti; käytännössä tilanne farkkujen takamuksen sisässä muistuttaa kovasti piriformissyndroomaa, vaikka se alkoikin toisella tapaa.)

Äkisti kaikki on ohitse. Tuntuu unenomaiselta, miten surullinen olin edellisinä päivinä ja yöllä ja aamusta, miten mieleen tulvivat muistikuvat niistä pahoinpitelyistä, joiden rajapinnalla olen elänyt, miltä pää tuntuu, kun siihen on lyöty, miten vaikeaa on tulla vanhempien eteen molemmat silmät mustana, miten jotenkin nöyryyttävää on joutua toteamaan, ettei pysty kävelemään ontumatta, miten helppoa on pelätä, että yksi sairaus tai vamma kaataa kaiken, sekoittaa iloon liian mustaa sameaa niin että tuntuu jotenkin kummalliselta ja ulkomaailmaiselta, että joku kirjoittaa ihanasta auringonpaisteesta ja keväästä, keväästä, kun kivun tylppä taltta puskee reiden läpi kohti menosuuntaa ja leveä peitinkalvo kipinöi. Ulkona selkeä sää, lumi sulamassa, raahustan korttelin kotiinpäin, kahvilaan menijät mönkivät jäljessäni, eivät ohita, vaikka koetan sulaa mahdollisimman ohueksi seinän viereen hitaudessani.

Kotona laitan kupillisen pyhäbasilikateetä. Sen lipukkeessa lukee, että onnellisuus on sitä, että ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat.

Joskus se tarkoittanee, että ottaa surullisuuden, pettymyksen ja toiveikkuuden horjumisen sellaisinaan, pelot sellaisinaan. Omituinen onnellisuus, loppuviikon sairasloma, vuoteeseen laskostuminen, kylmäpakkauksen kaveeraaminen, varovaiset liikelaajuuksien ylläpitotoimet ja piikkimatolla makaaminen kivun porttikontrolliteoriaa ajattellen.

Muuttuminen ja maailman muuttuminen

Rilken aikana ei ollut blogeja.

I am learning to see. I don't know why it is, but everything enters me more deeply and doesn't stop where it once used to. I have an interior that I never knew of... What's the use of telling someone that I am changing? If I'm changing, I am no longer who I was; and if I am something else, it's obvious that I have no acquaintances. And I can't possibly write to strangers.

Rainer Maria Rilke

Onneksi nyt on.

Unohdus, anteeksianto, ristiriitojen ymmärtäminen suhteiden olennaisena tekijänä

Lainaan kirjastosta kaksi kirjaa. Oikeastaan ne ovat Vompelmussille, josta olen välillä enemmän huolissani. (Nyt olen vähemmän huolissani, mutta se ei johdu kirjoista.) Toisessa niistä kohtaan heti ensiselailulla kummallisen kohdan. Jään lueskelemaan anteeksiannon harjoituksia, koska olen monesti miettinyt, mikä koko anteeksiannon pointsi on. En tarkoita sitä, että olisin erityinen jurnu, vaan pikemminkin päinvastoin - kysymys anteeksiannon merkityksestä ei ole erityisemmin noussut keskeiseksi omassa mielenmaisemassani, jossa vihaisuus kestää ehkä kaksi sekuntia, ehkä päivän. Osaan olla surullinen ratkeamattomista intressiristiriidoista mutta toisaalta miellän ne jotenkin ihmiselämään ja ihmissuhteisiin kuuluviksi. Sen vuoksi minulle ei jotenkin tule mieleen suuttua ja pitää vihaa, vaikka joku toinen käyttäytyy mielestäni tuhoavasti rakentavuuden sijaan. Ei, mieluummin sitten otan etäisyyttä, jos temperamenttimme eivät osu yhteen tai käsityksemme kommunikaatiosta poikkeavat liiaksi toisistaan.

Minun on helppo ymmärtää Jorge Luis Borgesin kirjahdus:

En puhu kostosta tai anteeksiannosta; unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto.
(Lähde)

Mutta tässäpä kirjassa puhutaankin kostosta, ja vielä anteeksiannon harjoitteiden yhteydessä:

Muista, että paras kosto on se, että menestyt elämässä. Sen sijaat, että suuntaat huomiosi loukkaantumisen tunteisiisi ja siten annat loukkaajallesi yhä valtaa elämässäsi, opettele etsimään rakkautta, kauneutta ja ystävällisyyttä ympäriltäsi.

Tekstikohta pysäyttää. Koetan nyt kuvata mahdollisimman tarkasti ne ajatukset, jotka risteilevät pääparassani karahdettuani tähän kohtaan.

Mitä ihmettä, ajattelen ensiksi. Kauhea syyllisyys tulvahtaa mieleeni. Noinhan olen itse juuri elänyt aika usein paskaa niskaan saatuani. Olen ravistellut pettymystä, loukkaantumista ja itsesääliä pois ja purrut hammasta, kuunnellut lohduttavaa musiikkia, ihaillut kasvien rakennetta, lukenut hyvää runoutta, ulkoillut auringossa ystävän kanssa, jatkanut elämää, kutonut merkitysten verkolla umpeen toisen maailmaani repäisemän reiän, ehkä tarkastellut ymmärtämättömyyden ja jopa pahankin ongelmaa etäännytettynä, huokaissut ja päästänyt irti ja iloinnut taas. En ole ajatellut kostavani kellekään. Kauheaa, ajattelen, ajattelevatko muut, että nyt erityisesti kostan jollekulle, kun käännän selkäni ja iloitsen toiseen suuntaan.

Sitten ajatus nuljahtaa kuitenkin toiseen suuntaan: hetkonen, hetkonen, tyttö pieni, mikäs kosto nyt tämä tämmöinen muka on? Muistan äkisti ne kohdat, joissa toisen reaktio on osoittanut, että olen hänen mielestään ylittänyt valtuuteni ja pahastuttanut toisen sydänjuuriaan myöten. (Joissain tapauksista olen ollut pahoillani ja toisissa sitä mieltä, että ikävää, mutta vahinkoja sattuu ja tämä saadaan sovittua. Se on hieman eri asia kuin pahoillaan oleminen. Jotenkin armollisempaa ja lievempää itsen suhteen, ja luo mielestäni paremmat edellytykset sovinnon neuvottelemiselle kuin pahoillaan olo ja siihen kerkeästi liittyvä itseinho ja itsesyytökset. Lopulta yleensä kyse on kuitenkin kahdesta hyvissä aikein toimineesta ihmisestä, joiden hyvät aikeet ovat takertuneet toisiinsa muodostaen melkoisen spagettioksennuksen.) Kun toinen on päästänyt loukkaantumisestaan irti ja alkanut ilakoida jälleen, en muista koskaan ajatelleeni saaneeni maistaa kostoa. Pikemminkin päinvastoin: Olen tuntenut syvää helpotusta siitä, että tuo ihminen on voimaantunut ja nauttii elämästään. Vaikka emme ehkä enää ole niin läheiset tai näe toisiamme - niinkin on käynyt ja se voi olla ihan hyvä vaihtoehto - niin kyllä minusta tuntuu hyvältä ja helpottavalta huomata, etten traumoita toisia ihmisiä. Jos toinen taas takertuisi loukkaantumiseen ja käpertyisi vihanpitämisen ympärille ja antaisi sen typistää elämäniloaan, minun olisi paljon, paljon vaikeampi olla. Mikä kosto se semmoinen on, josta kostettavalle tulee parempi olo?

No, sitten seuraavaksi ääneen astuu hämmentynyt moralisti: Ja mitä hemmettiä kostopuhe nyt ylipäänsä tekee anteeksiantamisen harjoitteissa? Eikö anteeksiantaminen nyt kuitenkin tarkoita juuri sitä, ettei mitään kostoja käydä janoamaan? Onko kostaminen oikeasti jollekulle kovin keskeinen teema, mitä loukkaantumisiin tulee? Hahmottavatkohan he intressiristiriidat ehkä jotenkin ihan toisin, joinakin valtataisteluina tai sensellaisina?

Mieleen nousee myös kuva keskustelusta, joka taannoin, vuosi pari sitten, hämmensi minua kovasti. Keskustelu koski sitä, onko oikein toipua täysin (mitä se sitten tarkoittaakaan, ei minulla ainakaan ole tästä aavistusta, my heart bitten and pierced mutta iloinen, valmiuteni vastata tilanteisiin kokemuksieni ja temperamenttini summa) siitä intentionaalisella tavalla huonosta kohtelusta, joka on omalle kohdalle osunut. Eli saako kiusaamisesta kuntoutua iloiseksi, ihmisistä hyvää uskovaksi, rakastavaksi ja anteeksiantavaksi. (Minun on kyllä vaikeaa hahmottaa sitäkään, missä määrin esim. koulukiusaaminen on aivan niin intentionaalista kuin joskus väitetään. En tällä tarkoita, ettei mielestäni siihen tarvitse tai saisi puuttua. Totta vie siihen pitää puuttua. Kyllä ihmisten pitää oppia kohtelemaan toisiaan ystävällisesti ja rohkaisevasti, ei tuhoavasti. Mutta luultavasti paras puuttumisen metodi on sellainen, jossa kiusaaja ja kiusattu saavat yhdessä selvitellä turva-aikuisten läsnäollessa, mistä oikeastaan on kyse, miltä tapahtumat tuntuvat, mitä hän itse aiheuttamastaan ahdistuksesta ajattelee ja niin edelleen. Olisi varmasti hyvä käsitellä myös, mikä oikeastaan kiusatussa on ärsyttänyt kiusaajaa - tietysti muistaen, että kiusattua ei syyllistetä muiden taholta; ei ole kiusatun syy, ettei kiusaaja osaa kontrolloida käytöstään ja kiusaajan käyttäytyminen on nyt se, mitä ollaan selvittämässä - ehkä tämä osuus olisi järkevintä hoitaa niin, ettei kiusattu joudu kuuntelemaan sitä, se voisi olla aika tuskallista. En olisi ehkä itse selvinnyt tällaisen osuuden kuuntelemisesta ilman että olisin alkanut syyllistää itseäni kaikesta mainitusta ja tuntenut itseni entistäkin osaamattomammaksi, pienemmäksi, likaisemmaksi ja ällöttävämmäksi.) (Tulipas pitkät sulut.) Keskustelussa oli näkyvissä kaksi kantaa: Ettei saa kuntoutua, koska se tavallaan oikeuttaisi kiusaamisen siinä mielessä, että se todistaisi, ettei oikeastaan kyse ole mistään vakavasta. Ja toisaalta, että eikö juuri traumoittumalla anna kiusaajalleen valtaa - ja että vallan antaminen henkilölle, joka suhtautuu omiin intresseihin tuhoavasti ja vihamielisesti, ei ole erityisen järkevää. About näin sen itse muistan. Ensimmäinen kanta hämmensi minua toista enemmän, toisessa hämmensi lähinnä sanallistus. (Mutta niinhän se tapaa hämmentää, kun on periaatteessa jostakin asiasta samaa mieltä, mutta perustelut tulevat itselle vieraan käsitejärjestelmän kautta. Tuon tuosta unohdan, miten olen päättänyt pysyä pragmaattisena näissä kohdissa ja olla takertumatta sanoihin ja merkityksiin, jotka tuntuvat omalle kokemusmaailmalleni vierailta. Voi min päätäin.)

Itse kai ajattelisin suunnilleen niin, että vaikka joku minua kurmottaisi, ja onhan minua jossain vaiheessa kurmotettu pahastikin, niin ei se totta vie oikeastaan minun haasteeni ole. Minun suruni se toki on, mutta se on eri asia. Tai oikeammin, se oli minun suruni, silloin. Siitä on kauhean kauan jo. En koe, että kiusaaja olisi minun kohdallani halunnut valtaa mielialaani tai muuta sellaista. Tuskinpa hän sitäkään halusi, että kävisin epävarmaksi. Tai että meni monta vuotta, että uskalsin varovasti alkaa uskoa, että joku oman ikäiseni ihminen voisi pitää minusta. (Vieläkin huomaan, että epäröin sen suhteen, voivatko ala-asteikäiset lapset pitää minusta, mutta se epäröinti nyt saa olla omassa arvossaan. Tiedän, mistä se tulee ja annan sen itselleni anteeksi ja olen välittämättä siitä niin paljon kuin voin.) Samalla kun olen kuntoutunut, voimaantunut ja kasvanut hieman itseluottamuksessa, olen ajatellut tekeväni harjoitteita itselleni, olen halunnut enemmän tämmöistä elämää kuin jotakin muunlaista. En ole juurikaan miettinyt, miltä tämä kaikki näyttää jostakusta kaukaisesta henkilöstä, jonka kanssa minut aikoinaan pakotettiin jakamaan oppimistilanteet monen vuoden ajan. En usko, että hänellä on intressejä minun tilaani sen enempää kuin minulla hänen tilaansa. Hänen kohdallaan toivon vain, että hän voisi olla onnellinen ja unohtaa nuo hankalat vuodet. (Ja käsittääkseni niin on käynytkin.) Vaikka usein koulu tuntui helvetiltä, en olisi varmastikaan monessa asiassa yhtä tarkkasilmäinen nyt, jos kaikkia noita tapahtumia ei olisi tullut läpielettyä silloin. Olisin luultavasti paljon tunnekuurompi, kovaotteisempi ja remakampi. Suhtautuisin ehkä hyviin ihmissuhteisiin ja ystävällisyyteen paljon enemmän itsestäänselvyyksinä enkä ehkä osaisi arvostaa niitä samalla lailla kuin nyt osaan. Ei se tarkoita, että pitäisin hänen toimintaansa silloin oikeutettuna, ei lainkaan. Mutta kolikoilla tuppaa olemaan kaksi puolta.

Kirjan viereisellä sivulla on toinen anteeksiantoon liittyvä harjoitus, anteeksiantamisen askeleet, joita noudatetaan monissa anteeksiantoon keskittyvissä terapiaryhmissä. Vaihe viisi on nimeltään nöyryys. Sitä kuvataan näin:

Muistele aikoja tai tilanteita, jolloin sinä olet saanut anteeksi omia virheitäsi ja miltä se tuntui. Se voi herättää kiitollisuuden ja nöyryyden tunteita ja lisätä valmiuttasi antaa anteeksi.

Koetan muistella, mutta törmään taas kuin seinään. Muistan kyllä ison joukon ristiriitatilanteita, selvittelyitä, neuvotteluita ja vähitellen leppymisiä. (Minusta toisten leppymiseen vaatima aika tuntuu usein järkyttävän pitkältä mutta näin vanhemmiten olen oppinut olemaan odottamatta ihmisiltä niin nopeita leppymisiä kuin ennen odotin.) Mutta huomaan, etten ole erityisemmin mieltänyt saavani virheitäni anteeksi. Enemmän olen ajatellut, että tilanteessa on ollut kaksi hyvin erilaista, hyvin eri odotuksin varustettua ihmistä, joiden intressit ovat menneet ristiin niin että soi. Vähitellen sitten on tapahtunut sen tajuaminen, että jaahas, tämä toinen oikeasti toimii ja ymmärtää maailmaa tällä viisiin, ja ei hän nyt mitään erityisen ilkeää ole tarkoittanut näillä sanoillaan ja tekemisen tavallaan. Joskus tähän sopeutumiseen menee tosiaan järisyttävän kauan. Mutta en muista, että olisin erityisemmin huolehtinut ja stressannut siitä, että toinen on minulle vihainen jostakin. (Sen sijaan välillä joku kolmas on ollut huolissaan, ehkä jotenkin harmoniahakuisemman ystävyyskäsityksensä siivittämänä tai jotakin.) Jos minulle ollaan vihaisia jostakin, jossa olen mielestäni toiminut hyvin aikein, ehkä voimaa väärin säätäen tai toisen väärin tulkiten, olen lähinnä ajatellut, että voi apua, mitähän tuo ihminen vielä haluaisi minun tekevän, kun olen jo kerran sanonut, että ikävää, että meille tuli kiista. Olen oppinut hänestä paljon uutta kiistan myötä ja voin seuraavan kerran kiistan uhatessa luovia jo ehkä ongelmien ympäri, kun tiedän, mikä häntä ärsyttää, mutta en voi jo tapahtuneelle yhtään mitään. Eikä toisen lisälepyttely nyt mitenkään voi olla vastuullani. En voi antaa kuin aikaa ja sitten myöhemmin huokaista helpottuneena, kun huomaan ihmisen päässeen siitä ylitse. Mutta en siinä vaiheessa tunne erityisemmin kiitollisuutta enkä nöyryyttä. Pikemminkin ajattelen, että toinen on tullut järkiinsä ja möykky on liuennut. (Ajattelen myös sitä järkiinsä tulemisena, jos joku ottaa etäisyyttä, koska on sitä mieltä, että tapani käsitellä asioita loukkaa häntä jatkuvasti.)

Joskus minulle on myös ilmoitettu, että asianomainen on päättänyt antaa asian anteeksi. Mutta eleet, ilmeet ja tyyli ovat saaneet minut epäilemään, että lieneeköhän tuo nyt koko totuus. Ehkä tuo ilmoitus tarkoittaa, että toinen on päättänyt yrittää antaa anteeksi. Ei se kyllä ole virittänyt erityisempää kiitollisuutta eikä nöyryyttä, koska koko päätöksenteon kautta anteeksiantamisponnisteleminen on itselleni niin vieras juttu, etten oikein osaa edes kuvitella sitä.

En itse jotenkin osaa edes ajatella toisten minua ärsyttäviä piirteitä heidän virheinään. (Jos jokin virhe onkin, se on välillämme. Vähintään yhtä paljon minä olen virheellinen, kun en onnistu käsittämään juuri kuinkaan, miten tämän ihmisen kanssa toimitaan rakentavasti ja ollaan järkyttymättä hänen luontevastaan.) Toiset, hankalilta tuntuvat ihmiset vain käsittävät asiat jotenkin eri tavalla. Jonkun mielestä voi jopa olla okei käyttäytyä sillä tavalla, että ajattelen hänen käyttäytyvän hyvin ilkeästi. Jos käsityksemme ja niistä versovat käytännöt alkavat sakata pahasti eikä toisen tyyliin sopeutumisesta tunnu tulevan mitään, en enää jää tilanteeseen pitkiksi ajoiksi murentamaan molempien mielenrauhaa.

Ehkä jotta kiitollisuutta ja nöyryyttä voisi tuntea anteeksiannon tilanteessa, pitäisi kiistan olla todella syvä ja repivä ja toisen osapuolen hyvin läheinen, ja joku, johon ei periaatteessakaan oikein voi ottaa etäisyyttä. (En oikein keksi, mitä tämä voisi tarkoittaa. Ehkä omaa, alaikäistä lasta niille joilla semmoisia on?) Muistan kyllä useitakin kiistoja vanhempien kanssa. Olen ollut helpottunut niiden rauetessa, mutta toisaalta, en ole kyllä missään vaiheessa ollut erityisen kiitollinen enkä nöyrä, koska kiistojani vanhempien kanssa luonnehtii heidän halunsa määrätä elämästäni ja oma ponteva vastareaktioni. Minusta heillä ei yksinkertaisesti ole oikeutta vaatia minua järjestämään elämääni heitä miellyttäväksi. (En yritä ärsyttää tahallani, ennemminkin pitää etäisyyttä.) Niinpä helpotus kiistan ratketessa on ollut käytännön helpotusta, huoahtavaa iloa siitä, ettei joudu kuuntelemaan jipitystä enää tämän aiheen tiimoilta.

Koen kyllä kiitollisuutta ja nöyryyttä, aika useinkin, mutta hyvin toisenlaisissa tilanteissa: kun minua kohdellaan mukavasti, kokiessani luontoelämyksen, pystyessäni rentoutumaan, osatessani antaa itselleni anteeksi jonkin virheen, hyvän musiikin ääressä, hilpeän ja huolettomuudentäyteisen illallisen jälkeen. Käytännönläheinen helpotus siitä, että jonkun kanssa kommunikoiminen onnistuu tästä eteenpäin taas vähän sutjakammin, ei vipua sitä esiin.

En tiedä, pitäisikö tästä olla huolissaan. Ei kai, mutta voihan asiaa tutkia. On se ainakin jollakin tavalla kiinnostava. Toisaalta, jos seitsemästätoista anteeksiannon kohdasta tunnistaa hyvin tutuiksi viisitoista eikä vihan pitäminen ole vielä tähän mennessä erityisemmin vääristänyt omaa elämää (tai varmaan olen aika jäävi arvioimaan tätä, mutta useampi tuttu on luonnehtinut minua ei kovin helposti loukkaantuvaksi ja ällistyttävän lyhytvihaiseksi - no, tietysti he ovatkin ihmisiä, joiden kanssa tulen toimeen, ja varmasti joku, jonka kanssa minun on vaikeampi löytää keinoja olla sopuisasti, voisi arvioida ihan toisin), mitäpä tästä huolehtimaan.

On silti jännittävää, että seitsemästätoista kohdasta kaksi tuntuu näin vieraalta. Ovatkohan ne jollekulle hyvinkin keskeisiä loukkaantumisten ja niistä eteenpäin luovimisten käsittelyssä? Jos ovat, voisin miltei veikata, että ristiriitatilanteessa me emme ymmärtäisi toisiamme kovinkaan hyvin.

Meemi, nopeasti.

Suolaisissa pisaroissa on meemi, johon koen tarvetta osallistua vaikkapa vain siksi, että murran ajatuksen, ettei introvertti kokisi meemikeskustelun tarvetta...

Meemi kuuluu näin:

Kirjoita neljä asiaa, joissa tarkastelet omaa tunne- vs. asiakeskeisyyttäsi, ja toisaalta ekstro- vs. introverttiyttäsi.
1. tapa ajatella ja suhtautua asioihin
2. suhtautuminen ympäristöön ja vieraaseen/uuteen ainekseen
3. vuorovaikutustilanteet
4. energian hankintatavat ja ihmissuhteet

Ensinnäkin minusta on kauhean hankalaa arvuutella, olenko universaalisti ottaen tunne- vai asiakeskeinen. En edes tarkalleen ottaen ymmärrä, miten voisin olla korostuneesti jompaakumpaa tai ainakaan itse arvioida ajattelussani taipumustani. Sen kyllä huomaan, että tietyissä tilanteissa kiihdyn kovasti ja tuo kiihtymys värittää aistimukset ja informaationkäsittelyn siinä määrin, että lapset oikein huuhtoutuvat ovista ja ikkunoista pesuvesien mukana. Toisaalta kyllä luulen myös, että silloin, kun oikein tongin argumentaation syntyjä syviä ja koetan hahmottaa, pitääkö tietty ajatusrakennelma kutinsa (esim. voiko tietyn kausaaliketjun tosiaan päätellä näistä ja näistä tutkimustuloksista käsin), tunteeni eivät ole mitenkään poisleikatut - usein tällaiseen tehtävään liittyy jopa polttava tarpeellisuuden ja asiallisena pysymisen tärkeyden tuntu, jota on aika vaikeaa mieltää "asiakeskeiseksi".

No mutta, sen enempää murisematta voin ainakin todeta, että kaikissa testeissä, jotka olen tähän ikään mennessä tehnyt, olen saanut tulokseksi olevani introvertti. Se ei tietenkään tarkoita, etten pitäisi ihmisistä tai etten osaisi työskennellä ryhmässä tai että olisin erityisen kiinnostunut vain siitä, mitä minä tässä ja nyt teen ja ajattelen. Pikemminkin ajattelen asiaa rentoutumisen kannalta. Rentous on minulle vaikea juttu. Minussa kihisee hurjan paljon energiaa. Herään puuhakkaana, ja sängyllä lojuminen ja rauhallinen vain oleminen tuntuvat kauhean vierailta lajeilta. Jotenkin niissä voin kuitenkin onnistua silloin kun olen aivan tuttujen seurassa (muutama lähin ihminen) tai yksin. Isommassa joukossa koko kysymys rentoudesta tuntuu mielettömyydeltä. Mitenkä voisi ehtiä rentoutumaan ja vain hengittelemään, kun toisten mielialat, eleet ja ilmeet sekä heidän ideologioidensa sanoitukset tunkeutuvat tietoisuuteeni, hämmästyttävät, ihastuttavat ja virittävät minua tiettyyn suuntaan. (Joskus tietysti myös närkästyttävät, mutta sitä ei tapahdu kovin usein, koska valikoin seurani aika tarkasti.) Ja väsyttävät - huonolla, ylikuormittavalla tavalla.

Oikeastaan vasta tässä parin viime vuoden aikana olen oppinut tajuamaan, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä sähköistyneitä kuin itse olen. Että monen on oikeasti esimerkiksi vaikeaa pysyä hereillä! Tai herätä! Se tuntuu todella kummalliselta, enkä osaa kuvitella sitä. En osaa oikein hyvin myöskään kuvitella, miltä tuntuisi se, ettei kiinnostu siitä, mitä tekee. Että pitkästyisi kroonisesti omaan elämäänsä. Että kaipaisi lisää virikkeitä, jotain ekstremeä ja hurjaa. Tai jatkuvasti jotakin uutta.

Tämä rentoutumiskysymys on tietysti hyvin tunnepitoinen, olisi helppo ajatella ensin. Mutta onhan se myös asiapitoinen, hyvänen aika.

Tapa ajatella, kysyy meemi. Ainakin sen olen huomannut, että käsittelen mieluusti asioita jonkin verran itse ennen kuin pulautan ne muiden näkyville. Kai jokaisessa kaveripiirissä on muutama tyyppi, jotka ovat hurjan vaikutteille alttiita sillä lailla nopealla tavalla - he soittavat ja kysyvät, että se sanoi näin ja näin, mitä mä nyt teen, ja tekevät sitten juuri niin kuin toinen ehdottaa. Sitä on jotenkin vaikeaa ymmärtää, miten niin voi tapahtua. Kyllä minäkin kysyn neuvoa ja kuuntelen niitä, mutta menee jokin aika, että pureksin kunnolla saamani neuvon ymmärrettäväksi. Ja aika usein käy niinkin, että vaikka arvostan neuvon antajaa, jokin neuvossa saa minut epäröimään - ajattelen, etten ole nyt selvästi oikein osannut kommunikoida tilanteen kaikkia nyansseja neuvojalle, koska hän noin neuvoo. (Olen kai melko epäluuloinen enkä kovinkaan toiveikas kommunikaation suhteen. Minua hämmentävät ihmiset, jotka sanovat jostakusta toisista, että hän ymmärtää kaiken. En osaa oikein kuvitella sellaista, niin jäämätöntä kommunikaatiota ja ajatteluyhteyttä. Osaan kyllä kuvitella sellaisen kehollisen tason hyväksymisen, koska olen kokenut sellaisen. Harvoin, ohimenevästi, mutta kuitenkin. Tärkeä kokemus, jota ilman en varmasti pitäisi ihmisistä niin paljon.)

Olen oppinut kysymään neuvoja vasta näin päälle kolmikymppisenä. Aiemmin ajattelin, ettei ketään voisi vähemmän kiinnostaa, onko minulla ongelmia tai ei. Ei se ole mikään ihme, minun lapsuudenhistoriallani. Lapsuudessa ketään ei kiinnostanut. Aikuisilla oli omat isot ongelmansa eikä niistäkään puhuttu. Kerran kyllä soitin teininä auttavaan puhelimeen, ja siitä oli apua. Tunsin, että sitä ihmistä puhelimessa kiinnosti se, etten kokenut enää jaksavani. En kuitenkaan uskaltautunut koulupsykologille, kuten ääni puhelimessa ehdotti. Pelkäsin, että äiti romahtaisi kasaan, jos saisi kuulla, että minulla on vaikeaa. (Minulla ei ole saanut olla vaikeaa... minullahan on ollut "kaikki kunnossa".)

Kohtaan kaksi, tapa suhtautua ympäristöön ja uuteen ainekseen. Kirjoitin äsken, etten oikein ymmärrä uutuuksien ja äärikokemusten kahmimista. Toisaalta näin, mutta toisaalta taidan olla aika utelias toisten ihmisten ja muiden eläinten kokemusmaailmoja kohtaan. (Minusta niiden kokemisessa olen sananmukaisesti äärilläni, pyhää lähellä...) Pidän kyllä toistumisesta ja tuttuudesta, mutta en koe, että ne pysyisivät samana. Joka päivä talo, jossa asun, näyttäytyy erilaisena. Voin sulkea silmät ja katsoa sitä ihan uudella tavalla. Sama pätee puihin, nurmikonpalasiin, asfalttiin. Yksi hyvä uusi tapa, joka tyydyttää uteliaisuutta, on lukea lisää jostakin aiheesta. Esimerkiksi: mistä aineksista asfaltti on sekoitettu, miksi pitkäselkäisen ihmisen alaselkä kipeytyy helpommin kuin lyhytselkäisen, ja niin edelleen. Olen vähän hulluna teknisiin termeihin ja niiden määritelmiin. Toisaalta unohdan ne nopeasti, ellen käytä niitä säännöllisesti. Äh, en osaa tässäkään jakaa tunne- ja asiapitoisuuksia...

Sitten vuorovaikutustavat. Pidän seurasta, kunhan se on tarpeeksi pientä kerrallaan. Yksi tai kaksi ihmistä itsen lisäksi on minulle hyvä seura, isommassa huomaa helposti istuvansa hiljaa ja jännittyneenä ja kuuntelevansa, tulevansa äkisti hyvin itsetietoiseksi ja ujostuvansa siitä. Pienemmässä seurueessa niin ei tunnu käyvän. Siinä saatan olla liiankin riehakas ja ottaa joskus paljonkin tilaa, jos toinen antaa. (Yleensä kyllä päädyn pahoittelemaan tilannetta, jos olen mielestäni liikaa äänessä.) Toisaalta saatan tahtoa voimakkaasti joitakin asioita ja silloin saatan paljastua varsin tarmokkaaksi suostuttelijaksi. Isommassa seurueessa minulle ei tule yleensä mieleenkään, että voisin alkaa suostutella seuruetta mihinkään. Isoissa seurueissa tuntuu usein ehkä juuri sen vuoksi kurjalta. Jotenkin eteneminen on hidasta ja poukkoilevaa ja tuntuu, että yhteistä tahtoa on vaikeaa löytää. (No tottavie, kun en itse uskalla mitenkään osallistua sen muovaamiseen... huooh! Olisi niin paljon opittavaa!) Vuorovaikutustyylin kohdalla on ehkä vähäsen helpompi hahmottaa, miten tunne- ja asiapitoisuus voitaisiin jäsentää. Sanoisin näin: Jos näen, että toisella on sukka rutussa ja paha mieli, minun on hyvin vaikeaa keskittyä vähään aikaan mihinkään muuhun kuin hänen kokoon kursimiseensa. (Joka voi tietysti jonkun kohdalla tarkoittaa sitä, että olen kuin en huomaisikaan, silti keskittyen anturoimaan hänen mielialaansa.) Ja jos minulla on paha mieli, saatan olla joko hyvin asioissa pitäytyvä ja superkohtelias tai sitten läväyttää pahan oloni näkyville silmänräpäyksessä. Riippuu aika paljon siitä, luotanko keskustelukumppaaniin vai en. Mutta joka tapauksessa: jos vuorovaikutuksen tunnelma on ikävä, ei informaatiokaan virtaa esteettä. (Veikkaan kyllä, että näin se menee muidenkin kohdalla. Vai?)

Pidän kyllä siitä, että informaatio liikkuu sutjakkaasti. (Kuten sanottua, olen pannahisen utelias.) Siinä mielessä voisi ajatella, että olen vuorovaikutuksessa asiapitoinen kommunikoija. Joskus ärryn, jos hyvässä hengessä toteutuvassa keskustelussa jaanataan hyvää-päivää-kirvesvartta eikä mennä asioihin.

Eli - taas epäselvyyttä. (uhhuh, tunnen itseni nyt vähän vaikea-ankeaksi).

Kirjoitin jo tuossa aiemmin, että isot seurueet väsyttävät minut. Luultavasti saan aika paljon voimia ja iloa kuitenkin juuri vuorovaikutuksen ja asioiden jakamisen kautta. Yksityinen ilo on aika tuntematon käsite. Haluan jakaa hyvät oivallukset ja saan paljon toisten kokemusten kuulemisesta. Minun on vain saatava tehdä se omalla tavallani. Joskus ystävystyn nopeasti ja joskus tuskallisen ponnistellen ja hitaasti. Mutta aina tuntuu pätevän se, että mukavinta on jonkun kodissa, toisen tai omassa, kahden kesken. Ei hälyä, ei meteliä, ei joukkioita. Ei itsetietoisuuden ylitulveksimista ja itseinhoa. Voi oikein tuntea, miten uudet ajatukset lainehtivat ihmisestä toiseen, vääristyen tietysti matkalla, mutta entä sitten. Joskus on hauskaa saada toiselta takaisin jokin "uutuus", josta kiittäessä toinen sanoo, että mitä ihmettä, sinultahan minä tämän juuri opin. Tykkään leikkiä tällaista rikkinäistä puhelinta!

Ja pidän siitä, että erotan jo pitkältä hahmon, jonka tunnistan. Tarkoitan nyt fyysistä olemusta, en ajattelun hahmoa.

Ehkä olen kyllä vähän huono introvertti siinä suhteessa, etten osaa enää ajatella ketään itsenäisenä tai riippumattomana. Etten hahmota niin rajoja ihmisten välille. Että ajattelen, että tunne ei jää koskaan yhden kehon säilöön. Että ajattelen että tilanteet ovat perustavampia kuin ihmiset niissä... vaikka kirjoitankin, että on joitakin dispositioita, kuten että minun on helpompi kahden kesken. Kieli kinnaa vastaan näissä ajatuksissa. Ehkä senkin takia suhtaudun niin luimukorvaisesti sanalliseen vuorovuorovaikukseen.

Nyt minun on kiskottava takki niskaan ja laukattava bussipysäkille! Matkaan Espooseen.

Raks raks

En oikeastaan ajattele etukäteen, mitä teen. En harkitse, puntaroi, vatvo, vello. Olen ajanut kotiin raitiovaunulla kevätpastan ainekset kassissa, tuntenut syvää tyytyväisyyttä siitä, että viimein voin tehdä työtä, joka saattaa suoraan hyödyttää toisia ihmisiä, tehdä näiden olosta siedettävämpää, olen hyräillyt vähän mielessäni ja pannut merkille, miten neljän aikaan on nykyisin jo aivan päivä, ei ilta eikä yö. En jaksa huolehtia loskasta, lätäköistä, liikenteestä. Basilika on tuoksunut kassissa.

Olen sulkenut oven takanani ja astunut huoneisiin tarvitsematta sytyttää valoa. Olen riisunut takin ja kengät. Hyräillyt, nyt ääneen. Heilutellut käsiä selkärankaa kiertäen, oikeastaan se ei ole käsien heiluttamista, ne heiluvat itsekseen, selkärangan liikkeen jatkona, lätsähtävät lantion tienoville. Ja sitten olen katsonut peiliin ja ajatellut, että voi luoja, näitä hiuksia, on se nyt kumma, että minun pitää pitää kiinni jostakin kummallisesta linjasta, etten leikkaa hiuksia. Että olen vähän kuin tuomittu siihen ihan vaan siksi, että lakkasin leikkaamasta hiuksia silloin kun täytin, mitä, seitsemäntoista, niin sen täytyy olla, yli puoli elämää sitten.

Ja kas, siinähän nuo sakset ovat, tuolilla. Päästän hiukset pidikkeestään, suin niitä taakse, laitan ne ponnarille pidikkeeseen ja etsin pidikkeen alta kohdan, josta saan hyvin kiinni. Raks. Avaan pidikkeen. Hiukset näyttävät edelleen valtavan pitkiltä. Muutosta ei oikein huomaa. Haluan enemmän. Toistan operaation. Raks. Avaan hiukset. Voi, miten kevyiltä ne näyttävät nyt. Vaikka ne ovat ohut hassu häntä, jonka painon muutos ei mitenkään voi tuntua nikamatasolla, kasvot näyttävät yllättäen iloisemmilta. Johtuuko se kevätpastasta vai hiuksista vai palautepaperiin asiakkaan piirtämästä sydämestä, en osaa attribuoida, mutta ainakaan kotikampaajatempaus ei päädy katastrofiin.

Tiedä vaikka tästä voimautuisin roksuttelemaan lisääkin. Toistaiseksi tämäkin tukka tuntuu eksoottiselta, onhan siitä lähtenyt hetken päähänpistosta (ja vuosien sitkeästä tyytymättömyydestä hiusten roikkuvuuteen ja nirunarumelankolisuuteen) parikymmentä senttiä.

Pieteetistä ja priorisoinnista

Koulussa pitää listata, mitkä ovat omat kolme osaamishuippua tällä erää. Kirjaan ensimmäiseksi - helpottavimmaksi - hoitotilanteen päätöksenteon, priorisoinnin. Olen huomannut, että pysyn aikatauluissa ja koen tehneeni hyvää työtä vain silloin kuin priorisoin niitä kohtia, joiden koen vaativan työstämistä. Olen hidas ja utelias, takerrun seikkoihin, ei siis ole järkevää koettaa myllätä kaikkea mahdollista läpi kerralla.

Oikeastaan vasta jokin hetki sen jälkeen, kun olen kirjoittanut lappuun ja sanonut ääneen tuon kohdan, tajuan, ettei tämä ole mitään uutta. Että pieteetti jossakin kohdin tarkoittaa jostakin toisesta päästämistä. Joskus hankaluuksia on tuottanut se, että näkemykseni alueesta, joka vaatii erityistä huomiota, eroaa jonkun toisen näkemyksestä. Olen saanut palautetta, että olen keskittynyt vääriin asioihin tai vääriin kysymyksiin, epäolennaiseen. (En täällä, aiemmin.) Ja kuitenkin minun on ollut vaikeaa ymmärtää, miksi samat kysymykset olisivat aina olennaisia kaikkien mahdollisten tilanteiden ja pulmien analysoinnissa. Että olisi yhdet universaalisti tärkeät kysymykset, jotka vaativat työstön joka ikisessä aiheessa ja joihin kaikki muu tuntuu joidenkin toisten mielestä palautuvan.

Ehkäpä minun maailmani ei ole sillä tavalla yhtenäinen. Joskus huomaan ajattelevani, että vesijuokseminen, kouluoppiminen, itsetutkiskelu, kehotekniikat, rakastaminen ja siivoaminen ovat tyystin eri universumeissa, erilakisia. Ja että niistä siirtyy elementtejä ja rakenteita toisiinsa vain väljien analogioiden kautta. Ja etteivät nuo analogiat päde ennen kuin ne ohjaavat toimintaani tilanteessa. Silloin ne muuttuvat kausaalisiksi vaikuttajiksi, muokkaavat tilanteen kulkua.

Huomaan koulussa senkin asian, etten jaksa tehdä pieteetillä enää jokaista harjoitetta. Nyt kun meillä on oikeita asiakkaita, vieraita ihmisiä, joita hieromme, kirjalliset työt ovat menettäneet pieteettivaatimustaan. (Tosiaan, en koe, että haluaisin suhtautua johonkin pieteetillä, että erityisesti valitsisin, että tämä on nyt minusta keskeinen asia; ennemminkin tuntuu siltä, että tilanteesta itsestään nousee kiireellisyyden ja ensisijaisuuden järjestys, vaatimus paneutua tähän ja tähän kohtaan.) Muutkin ilmeilevät ja elehtivät uupumusta.

Puolentoista kuukauden sisään on palautettava useita kirjallisia raportteja. Samalla on tehtävä kokopäivätyötä harjoittelupaikassa. Ja toista työtä sen lisäksi, jotta on rahaa maksaa vuokra ja ostaa ruokaa. Tunnen entisiin standardeihin verrattuna laiminlyöväni blogia tällä erää. Mutta en tunne siitä erityistä syyllisyyttä. Sen pieteettivaatimukset eivät vain ole kovin ehdottomia tällä erää.