"Onko tässä asunut ennemmin joku lapsi", kysyy kerran eräs vieras, se sama joka on kysynyt mattapintaisella aivan vaaleansinisellä maalatuista olohuoneen seinistämme, olemmeko aikoneet oikeastikin jättää raakabetonin näkyviin sitä maalaamatta. Hän näyttää epäilevältä, kun kerron, että no jaa, minusta valkoiset seinät ovat pahinta, mitä olla saattaa. Antiikissakaan seinät eivät olleet valkoisia. Toisaalta, ei seiniä oikein värikkäiksikään voi sanoa. Niissä näkyy selvästi hionnan jälki, käsityön jälki. "Tärkeintä on, etteivät ne näytä muovisilta", korostan. Vieras on edelleen hämillään siitä, että luuli seinää raakabetoniksi.
Tältä meillä näyttää kotona:
![](http://photos1.blogger.com/blogger/4216/585/400/IMGP2325.jpg)
"Mutta et sä ajattelekaan sillä tavalla", se sanoo. "Et sä meditoi." Kuvaavaa kyllä, auktoriteettiepäilyni ulottuu meditaatioon saakka ja on onnistunut siten hämäämään kanssani yhdeksän vuotta seurustelleen ihmisen luulemaan, etten meditoi, ilmeisesti ihan vain siksi, etten käy millään meditaatioluokilla. Jääräpään on saatava itse päättää, kuinka ja missä sen tekee. En halua kuulla, hemmetti vie, mistään biovoimista tai maan tervehtimisestä tai mielen irroittautumisesta. En pidä joistain asennoista, joita suositellaan. Toisaalta, minulla on omat asentoni ja touhuni, joissa kykenen olemaan läsnä odottamatta mitään, ajattelematta mitään, ja joissa raskaankevyt, pyörivä tunne valtaa tajuisuuden, piilottaa sen vastaansanomattomuuteen. Sanon Kissallekin, että tietämättään hänkin transsaa joka ikinen päivä, ainakin ennen nukahtamistaan, mikäli Terveystieteen keskuskirjastosta kotiin kannetut kirjat eivät valehtele aiheesta. Kyse on vain siitä, että siitä, mikä on tiedostamatonta ja tahtomatonta, löydetään tahdolle tarttumapinta.
Sitten Kissa uskaltaa nukahtaa. Pimeässä maatessani mietin, kuinka erilaisia olemme. Kissa osaa keskustella ja vakuuttaa, minä osaan vaipua pyörimiseen spontaanisti, olen osannut sen jo kauan ennen kuin luen ensimmäistä kertaa sellaisista asioista kuin meditaatio ja transsitila aivoaalloissa.
Muistan sanoa vasta aamulla, olenhan aamuihminen, kuinka fysioterapeuttikoulutukseen voi hakea syksyn yhteishaussa. Yhdeksästoista päivä tätä kuuta aukeaa hakupalvelin. Aion hakea, eihän se edes maksa mitään. Opintotukea on jäljellä viideksitoista kuukaudeksi toista korkeakoulututkintoa varten. Koulutus kestää kolme ja puoli vuotta. Olen jo päättänyt, että alan nostaa opintotukea vasta sitten, kun olen varma, että aion tehdä tutkinnon loppuun. Kissan saama palkka on sen verran mittava, että elämme varsin mainiosti silläkin. On vain yksi jos: pääsenkö sisään. Koulutodistuksesta tulee lähes täydet pisteet ja ensimmäisestä opiskelupaikkatoiveesta viisi bonuspistettä. Mutta suurin osa pisteistä määräytyy haastattelun, psykologin testin, ryhmätestin ja ilmeisesti myös liikuntatestin perusteella. Koska en ole liikunnallinen, pitää ilmeisimmin panostaa eheältä ja sympaattiselta vaikuttamiseen.
Se ei ole kovin helppoa ihmiselle, jolla tuttavilleen ilkeähkönpuoleisia salaisia lempinimiä kuten Isäntä, Rukoilijasirkka, Hyönteispää, Anussuu ja Lypsykone.
En murehdi, astun ulos. Parasta aamussa on, että kaikki tuoksuu kovin raikkaalta. Kävelemme kallioilla. Tuleentuneet heinät ovat vaaleankellerviä pilviä kallioiden maan yläpuolella, rinteessä huokuu vaahteranlatvojen tummanvihreä, minnekään lakoamaton meri.
Jos en pääse sisään koulutukseen, lähden Vietnamiin AMS:n luokse, päätän. Vietnamiin, katsomaan lootuksia. Maistelemaan rau ramia.
1 kommentti:
Apu löytyy lähempääkin kuin Vietnamista. Parantavasta itkusta. Sinne vain valtautumaan, enkelit haluavat halia kaikkia! On vielä halvempaakin.
Lähetä kommentti