Tavallisuudesta ja pekuliarismista

Postissa tulee toinen kirjoista, joista olen väsäämässä arvostelua. Luen ensimmäisen luvun, joka kertoo taviksista. Vajoan jonkinlaiseen vetelehtivään mietteliäisyyteen tavallisuudesta.

Lapsesta lähtien minulle on tolkutettu, että olen erityinen, erilainen ja erikoinen. En ole koskaan osannut uskoa siihen muuta kuin siinä triviaalissa mielessä, että tietenkin olen aika-avaruudellisesti ja henkilöhistorialtani uniikki - mutta niin on jokainen tylsänbeige lehmuksenlehtikin asfaltilla jauhajajalkaa odottamassa. Se, etten osaa pukeutua valkoiseen kauluspaitaan tai se, että laitoin rastat viisitoista vuotta sitten ei kerro mistään "erilaisuudesta". Päähänpistoja ja kyvyttömyyksiä kaikki tyynni. Mitä vanhemmaksi tulen, sen tyynemmin suhtaudun ajatukseen, että kaikki yksilölliset piirteet ovat ikävien kyvyttömyyksien positiivisia kääntöpuolia, että luonne on sattumaa ja heikkoutta.

Kyvyttömyys olla vakava, kyvyttömyys olla vakavasti otettava, kyvyttömyys pistää silmälasit nokalle ja todeta, että elämä liukuu.

Silti jokin hiertää. Tavis on niin selkeästi negatiivinen termi. Siinä on jotain luovuttavaa, kangistunutta. "Enhän minä ole mitään, turha edes yrittää." Joo, en minäkään ole mitään objektiivisin mittarein, mutta on aika epärehellistä väittää, että omat kehontuntemukset eivät olisi kokemusmaailman napa. Vitut objektiivisista mittareista. Kas niin, nyt suuttumus puskee jo päälle. Se ei käy. On hengitettävä syvään ja ajateltava kaikkea ihanaa. Kuparipyttyjä, esimerkiksi, ja Learin limerikkejä. Friteerattua kylpypyyhettä.

Ajatus itsestä tavallisena, yhtenä monista keskenään kaikissa relevanteissa suhteissa samanlaisena yksikkönä, on äärimmäisen tyynnyttävä. Mistä se johtuu? Siitäkö, että massalla ei ole tahtoa eikä siten vastuuta? Tuudittelen itseni uskomaan omaan tavallisuuteeni ja norminmukaisuuteeni aina kun mahdollista. Mutta sitten, aina välillä, joutuu kohtaamaan muita ihmisiä ja kuvitelma särkyy. Ne eivät, piru vie, koe pientäkään tuskaa siitä, että ovat paskoissa duuneissa. "Elämä kuule vaan on sellaista."

Luimuilen ja virnistelen hermostuneesti ja koettaessani keskustella normaalisti ja sanoa tavallisia asioita pilaan vaikutelman vieläkin selkeämmin. Ihan selvästi tätä tyyppiä vaivaa snobismi ja hybris, kun kerran kehtaa ostaa luomutuotteita, huolehtia kunnosta ja vielä - tämä on kaiken huippu - olla opiskellut alaa, joka ei valmista ammattiin, jossa ei ole erityisen hyvä mutta joka kiinnostaa vähäsen, muttei kuitenkaan siinä määrin kuin muita alan tyyppejä. Ja sitten on vielä vaihtamassa alaa, koska on kerran mahdollisuus kouluttautua lisää. Koulutusta ei voi olla liikaa! Enkä edes käy etelänmatkoilla tai katso televisiosarjoja, koska niiden ääressä koen vain lievää pahoinvointia siitä, että ruudussa on ihmisiä sisätiloissa, ja että meitä lietsotaan uskomaan, että maailma on ihmisiä sisätiloissa, ja että moraalin kuuluukin rajoittua ihmisiin sisätiloissa.

Koeta siinä sitten sanoa, että ihan tavallinenhan itse, joo. Nautin metsässä kävelystä ja siitä, että saamme liput Sigur Rósin konserttiin. Tunnen ylpeyttä harjoitettuani vatsalihaksiani ja tyytymättömyyttä ahmittuani kaksi tummasuklaalevyä stressiini sen sijaan, että olisin syönyt eilisen linssikeiton tähteet. Ja vaikka olenkin ibuprofeiinille yliherkkä, parasetamoli vaikuttaa tähän tässä samoin kuin teihin. Ai mikä minä? En oikein usko mainitsemisen arvoiseen minään, ainoastaan itseen. Sori. En osaa kuvitella, miten te pystytte olemaan onnellisia, vaikka tiedätte, mitä teidän viiden kilometrin autolla ajonne tai jokapäiväiset greippinne tarkoittavat bensiiniriippuvaisuuden mittapuulla. Tai miten teitä koskettaa lapsenne käteensä saama haava, mutta ei se, kuinka jollain toisella lapsella ei ole mahdollisuutta välttää ympärileikkausta. Tai että se koskettaa, mutta ette olisi valmiit tekemään asialle mitään, koska kunnon ihmisyys - johon sisältyy pelko erottautumisesta - ei oikein sovi yhteen sellaisen kanssa.

Toteaisin mielelläni koulutukseni poispilanneen ajatusmaailmani, mutta se olisi aika räikeää valehtelua. Vaikka kieltämättä koulutus onkin korostanut joitain epäterveitä piirteitä, kuten lietsonut epäluuloisuutta kaikkia vakiintuneiden käytäntöjen kyselemättä hyväksymistä kohtaan. Kysyminen takaa epäsuosion. Epäsuosio takaa, ettei ole helppoa ajatella olevansa tavis.

Huolestuttaa ajatus, että seitsemänkymmentä prosenttia suomalaisista tahdotaan korkeakouluttaa. Kykenevätkö he enää sitten tavistelemaan? No, kukaan ei sentään liene vielä esittänyt, että seitsemän kymmenestä suomalaista olisi yleissivistettyjä humanisteja ilman johtolausetta (lukuunottamatta sumeaa jorinaa tikkaiden potkaisemisesta - jonka senkin merkityksestä ja tulkinnasta on väännetty peistä niin pitkään, että sanoista on jäljellä pelkät kädensijat). Joskus kyllä tekisi mieli sanoa humanoideja, sillä sellaiseksikin toisinaan itsensä tuntee rysähtäessään tavisseurueeseen, jossa tärkeintä on naureskella toisten omituisuuksille selän takana.

(Olen näemmä ilkeällä päällä. Anteeksi.)

Joku luonnehti vuosia sitten erästä seuruetta, johon löyhästi kuuluimme, pekuliaristeiksi. Termiä ei koskaan määritelty ainakaan alkuillasta. Pekuliaristit, näin sen olen järkeillyt, ovat ihmisiä, jotka keräilevät erikoisia ystäviä. Se on hyvä määritelmä, joka ainakin natsaa tietystä näkökulmasta. Joskin huomauttaisin, että keräily ei ole tietoista - pikemminkin kyse on siitä, että täysin tavisidentiteetin ostaneet eivät oikein näytä tuntevan oloaan kotoisaksi kanssamme. En tiedä, miksi, koska itselläni on taviskodissa vieraana yleensä ihan mukava olla. (Esimerkiksi chiliä tai maapähkinävoita sisältämättömät perunaruoathan ovat jo eksoottisia, ja on äärimmäisen kiinnostavaa keskustella sohvanvalintaprosessista. Ei, tämä ei ole ironiaa. Minusta on jännittävää kuunnella toisenlaista elämää, herkistellä sen äärellä, kuvitella, millaista sellainen olisi. Opin yhtä sun toista sohvakankaista ja Kehä Kolmosen liikkeistä yhden keskustelun aikana, vaikka toisaalta päätän entistä vankemmin, että meille ei sohvaa tule.)

Ystäväpiirini koostuu osin naisista, jotka eivät tule lainkaan toimeen miesten kanssa, koska miehet ovat "likaisia", "psykoja" ja "seksiorjia". (Toisinaan huvittelen kuvittelemalla, mitähän mieltä he olisivat, jos onnistuisivat tiirikoitumaan seksuaaliseen mielikuvitukseeni. Ehkä he lakkaisivat puhumasta ylipäänsä.) Peseytymisneurootikkoja on useammin kappalein; heistä imuroinnin jälkeen on välttämätöntä käydä suihkussa, sillä kevyt hiki syövyttää ihoa. Toisaalta on myös hivenen eltaantuneenhajuisia ystäviä, jotka käyvät suihkussa vain etsiessään sinä iltana epätoivoisesti seksiä, eli noin kerran kolmessa viikossa. Monesta se persoonallisuusmalli, jota nykyään pidetään normaalina, on kroonisen obsessiivis-kompulsiivinen. (Tämä on tarkasti ajatellen puppua, sillä kulttuurinen keskivertohan on määritelmän mukaan normaali ja sen poikkeamat patologioita, vaikka ne olisivatkin itse asiassa pidemmällä tähtäimellä tai kulttuuria kriittisesti arvioiden lempeämpiä, hyödyllisempiä tai eettisesti kestävämpiä.) Nelikymppiset ovat katkeroituneita sisällöntuottajia, joiden rakkauselämä on kuihtunut kymmenisen vuotta aiemmin ja jotka kirjoittavat sairaslomalla yritystään sukupolviromaaniksi. (Miksei neljänkympin kriisistä puhuta enemmän?) Särkylääkkeiden väärinkäyttäjä ei syö vaaleaa leipää, koska pelkää tärkkelyksen tukkivan suolistonsa, ja "tärkkelyshän on pahin mahdollinen myrkky". Aamuyöstä selviää, kuka syö mitäkin psyykenlääkettä ja mihin salaliittoon kukin uskoo. (Ne lääkkeet kyllä järkyttävät joka ikinen kerta. Että ihmiset, jotka vaikuttavat niin mukavilta, normaaleilta ja niin edelleen, ovat niin rikki, etteivät selviä elämästään ilman psyykenlääkkeitä.)

Tämä on minusta normaalia, mutta sitten on myös kummallisia ystäviä. Niillä on mikroaaltouuni, vakityö ja lapsia. Ne ovat kouluttautuneet ammattiin, ostavat eineksiä ja tekevät pitkää päivää. Elämä vie niitä, ne sanovat. Ja ovat tyytyväisiä siihen, että eivät ole tyytyväisiä! Ne katsovat sarjakuvat ja uutiset ja käyvät ruskettumassa kerran vuodessa. Ovat surkeassa kunnossa, hieman ylipainoisia "mutta se on ihan ok" (tässä kohdin en koskaan tiedä, uskoako korviani vai kyynisyyttäni), omistavat Lindexin sukkabonuskortin. Ne pitävät romanttisena ja boheemina sitä, ettemme aio naimisiin ja hankkia lapsia. (Onko kyynisyys romanttista ja boheemia, tekee joskus mieli kysyä.) Ne ostavat halpaa leipää, margariinia ja epäreilun kaupan banaaneja ja niiden kaapissa on sokeripussi, jauhopussi ja suolapussi. Olen ymmärtänyt, että näitä kummajaisia kutsutaan taviksiksi. Minusta ne ovat yhtä pekuliaareja kuin luovan tuskan vallassa riehuvat salaliittoteoreetikotkin.

Ainakaan ne eivät ole yhtä taviksia kuin itse olen, sillä minähän olen tavallisuuden normi: puutarhanhoitoa, koiranulkoilutusta, akateemista työttömyyttä. Kukaan ei muista jälkeenpäin tavanneensa minut. Jotkut kirjoitukseni sentään muistetaan, mutta nekin lähes aina väärinkäsittäen. Siis kirjoittajan näkökulmasta. Teksti mokoma on irronnut, tullut itsekseen ja käyttää aivan omia merkitysrakenteitaan välittämättä tekijänsä intentioista. En kanna siitä kaunaa enkä ylläty, mutten ole erityisen onnellinenkaan, ainakaan jos ne koettavat ymmärtää sitten minua tekstintulkintansa perusteella. Veganismiin pyrkiminen on myös normi, eli voi teitä, erilaisia nuoria, aikuisia ja vanhuksia, jotka suostutte laittamaan vasikanruokaa suuhunne. Ja miehuus se vasta friikkiä onkin. Sori. Kuten kaikki kuusi miljoonaa, minäkin mietin jatkuvasti metaforaa tikkaiden potkaisemisesta. Useimmiten olen sitä mieltä, etten koskaan kiivennyt toista puolaa korkeammalle, vaan sain korkeuskammon, liu'uin maahan ja totesin tikkaiden olevan perseestä. Ei näiden, vaan noin niinku yleisesti.

Ehkä ainoa pointsi tavikseudessa onkin se, haluaako olla tavis vai ei. Tapani mukaan en osaa itse päättää, haluaisinko. Ainoa varma seikka on, että jos joku nyt ilmoittaa, että olen tavallinen, olen hänen kanssaan eri mieltä. Mutta olen eri mieltä myös, jos joku alkaa päivitellä, etten tietenkään ole tavallinen. Kysymys ei ole olemisesta, vaan haluamisesta olla. (Olen huono haluamaan kaikkea muuta kuin ruokaa, unta, seksiä ja silittämistä.)

Tämäkin on vain väliaikainen hypoteesi eikä missään nimessä tekemisissä sen arvostelun kanssa, jonka aikanani kirjoitan.

Inhottaa vähän tämä tällainen reaktiivisuus. Lukee nyt yhden pienen luvun mukavasta kirjasta ja heiluu mobilena. Myrsky aivoaltaassa. Aivoallas on keho. Mieluummin olisin kirjoittanut siitä, kuinka lehmuksenlehdet jauhaantuvat tomuksi rekkojen renkaiden alla. Sellaisia ovat syksyt. Tulee ajatelleeksi sitä, että omanapaisesta elämästä on takana ainakin kolmannes. Se ei tunnu pahalta. On lohduttavaa ajatella olevansa massaa luonnon jauhavassa kidassa. Kompostoituvansa jokin päivä, tulevansa kaliforniantuliunikoiksi. Niissä on jotain koskettavampaa kuin ihmisissä.

Niillä ei ole näkemyksiä.