Kuulumisia sirpaleimurimaasta

Vaarteranlehtistä nurmea joutuu oikein etsimään, koska lähialueen puistoja kiertää sellainen oranssinvärinen mönkivä laite, joka imee kovalla ryminällä ja räimeellä kaiken irtomoskan ruohikoilta pois. Elämä käy monimutkaiseksi, kun joutuu suhaamaan pyörällä eestaas kamera korissa ja vakaa suunnitelma mielessä. Ei pitäisi suunnitellakaan, muistelun lisäksi. Ei, älkää, tekisi mieli sanoa oranssisen kuljettajalle, ehdottomasti teititellen, älkää nyt sentään Edithin sirpaleita!

Takkuan Hannah Arendtin Vita activaa eteenpäin ja löydän sivun sataviisikymmentä tienoilta ensimmäisen kiinnostavan kohdan. Siinä Arendt käy läpi, miksi Platon toteaa Laeissa, että ihminen ei ole edes käyttöesineiden mitta. Sanotaan nyt näin: vaikken diggaile Platonin ajatusta, että Jumala on käyttöesineidenkin mitta, en minäkään mielelläni ajattele, että ihmisestä olisi mitaksi.

Sen voi sanoa myös näin: kaikki muu ei ole metaforaa meidän haluillemme.

Mistähän tulee tämä ajatus, että metaforismi on mittaamista? Ehkä siitä, että kyllähän metaforassa asetetaan kaksi asiaa, ilmiötä, prosessia tai esinettä rinnakkain ja ne ristiinvalottuvat hieman samaan tapaan kuin mitattu ja mitattava. "Kuu on tamman maitoa" ja "Vyötärönympärys on seitsemänkymmentäkaksi senttiä" eivät niin kovin eroa toisistaan. Mutta hetkinen... eivät ne saa tieteellisessä mielessä tietenkään mitään uutta ominaisuuskirjon osaa, mikään niistä (ei edes vyötärönympärys). Uudet ominaisuudet ovat kokemuksellisia, kokemusta suuntaavia assosiaatioita. Koetan tässä vimmatusti miettiä, ovatko ne "ihmistä" vai eivät.

Luulen, etteivät täysin: se, että Magritten maalaama muna lintuhäkissä on tehokkaampi metafora kuin esim. lintuhäkkiin sijoitettu kenkä, piippu tai herraties vaikkapa juhlaseminaari olisi, ei ole ihmisen määrättävissä oleva asia. (Magritte itsekin pohdiskeli näitä metaforien tehoja, mikä ei yllätä taulut nähnyttä.) Se, että lintu syntyy munasta, ei ole jotain, minkä assosiaatiomme määräisivät. No, tässä on ehkä jotain järkeäkin: assosiaatiot ovat ympäristön määräämiä melko pitkälle, irrelevantit assosiaatiot eivät kykene elämään, koska niitä ei opita toistolla.

(Vaikka tietysti juuri runo, tuo metaforia lellivä äiti, vääristääkin juuri tämän aspektin. Irrelevantti metafora tarpeeksi monta kertaa luettuna saavuttaa riittävän toiston määrän. Ajatus siitä, että sanat ovat maailmannäkemistä helpottava työkalu, on liian naiivi ja liian optimistinen. Sanat myös johtavat harhaan, jos niihin rakastuu sokeasti. Mutta kyllä, kyllä ne avaavatkin. Ovia, lehvästöjä, hengitystä ja niin edelleen. Hemmetti, onko edes sellaista asiaa, joka olisi yksinomaan hyvä tai huono? S.Albert Kivinen totesi kerran, että kyllä se, että kissa tyytyväisenä kehrää, on yksinomaan hyvä asia. Tästä on vaikeaa olla toista mieltä. Ajatella, mikä visio: että yksin mielihyvä, hiljainen ja läsnäoleva tyytyväisyys olisi maailman ainut ei-ambivalentti asia!)

Ajattele riittävän monta kertaa, että puiden rungot ovat lehtien suonia, ja lopulta havaitset ajattelevasi, että verenkiertosi on pieni, privaatti puisto, jonka iho aitaa melko tunnollisesti. Toivon, että oranssi sirpaleimuri ei tule puistooni lähiaikoina vieraisille, ainakaan jalkojeni tienoille. (Virtsarakkolammikko! Munuaisallas! Ei altaaseen käymättä suihkussa ensin! Eikä ilman uimahousuja kiitos...)

Pilkkoessani vihanneksia spagettikurpitsan täytteeksi tulevaan kastikkeeseen mietin japanilaisen keittotaidon opettajani lausumaa, että japanilaiset lapset opetetaan uskomaan, että joka päivä tulisi syödä neljääkymmentä eri ruoka-ainetta. Toki ravitsemustiede on täälläkin samoilla linjoilla: monipuolisuus takaa sen, että kaikki tarvittavat ravintoaineet saadaan. Alan huvikseni laskea, kuinka monta ravintoainetta syömme tiistaina kahdeskymmenesseitsemäs syyskuuta. Äkkiä jokin typeryys valtaa mieleni ja keksin lennosta, että ei helvetti, teen sen latinaksi.

Tässä lista: Aamiaisella Glycine, Avena, Polygonum, Citrus, Musa. Välipalaksi Secale, Arachis, Cucumis, Camellia, Rubus. Lämpimäksi ruoaksi Cucurbita, Lycopersicum, Beta, Allium, Allium, Coriandrum, Origanum, Ocimum, Rosmarinus, Thymus, Myristica, Piper, Capsicum. Välipalaksi Oryza, Sesamum, Linum, Malus, Vaccinium, Camellia. Iltapalaksi Avena, Polygonum, Pyrus, Citrus, Actinidia, Oryza, Arachis, Cucumis, Capparis, Nepeta, Humulus, Mentha, Eleutherococcus, Tilia, Cinnamomum, Glycyrrhiza, Citrus. Ei aivan neljääkymmentä! Sitä paitsi listasta huomaa, ettei tiistaina syöty Daucusta eikä Brassicoita - niitä on luvassa tänään.

Kuulostaako huvittavalta tai rasittavalta tai molemmilta? Minustakin kuulostaa, vaikka olen aika hyvä muistamaan kasvien tieteelliset nimet, siis ne munkkilatinat. Kuulostaa ihan lehtijutulta, joissa ihmisiä puhutellaan näiden sukunimillä sen jälkeen, kun ne on jo kerran esitelty. Ai että vihaan tuota käytäntöä! Joskus asiasta olen riidellytkin, kun olisin yhdessä jutussa käyttänyt etunimeä esittelyn jälkeen ja minun annettiin ymmärtää, että se on haastateltavan väheksymistä. Häh? Madonnakin käyttää vain etunimeä, se EI VOI olla siis väheksymistä. Journalistinen käytäntö on karkoittanut minutkin lukijoiden penkiltä täysin. En halua lukea sukunimi-ihmisten asioita, ainoastaan etunimi-ihmisten. Eihän sukunimi-ihmisiin voi luottaa, kun heidän lähelleen ei pääse. Jälleen kerran vanha muna ja kana -vitsaus: kumpi tulee ensin, luottamus vai kunnioitus. Ei, en aio kirjoittaa tästä pidemmin, vaikka asia vituttaa minua joka ikinen kerta juttua kirjoittaessani: että mukavaa ihmistä pitää sukunimitellä. Yhtä absurdia kuin ilmoittaa, että kas niin, tänään syömme Daucusta ja Brassicaa Oryzassa japanilaisittain. Ja ehkäpä, ehkäpä täti heittää sekaan vähäsen wakameakin... en jaksa etsiä wakame-levän sukunimeä. Olkoot.

Tänäänkin on pilatestunti, ja rukoilen mielessäni, että takareiteni olisivat tulleet ohuiksi, heikoiksi ja siten helpommin venyviksi. Kumilankaa olisi helpompi venyttää kuin pyöräilyn jäntevöittämää boakäärmereittä. Pilates tekee hulluksi. Eilenkin pyöräillessäni kiinniottotunnilta kotiin syvähengittelin sihisten. Kuvittelen, ettei kukaan kuule, mutta edellä pyöräilevä mies alkaa vilkuilla taaksepäin aina sihinäni kohdalla. Lopulta lakkaan sihisemästä liikenneturvan takia. Mutta jatkan heti, kun mies kääntyy toisaalle.

Kukaan ei taatusti ajattele, että sihisen handsfreehen. Tai jos ajattelevat, ihmettelenpä heidän mielikuvitustaan.