Piti olla lämmin

Täydellisen päivän resepti: aamupäivän aikana sekä urheilua että seksiä. Lopulla ei sitten olekaan niin väliä! Endorfiineja on joka tapauksessa niin paljon liikkellä, että kaikki on jees. Myös vessanpöntön kuuraaminen.

Yliopiston atk-osasto lähettelee edelleen viestejä, joissa korostetaan yliopiston cc-osoitteeni lakkaavan toimimasta tämän kuun lopussa. Viesti on ilouutinen, sillä eiköhän vähintään puolet roskapostista (joksi lasken ainejärjestön lähettämät Ilmaisia haalareita -viestit - haalareita, herramunjee, filosofian opiskelijat ovat taantuneet haalariporukaksi sitten tädin nuoruuspäivien, jaa jaa) putoa pois yhden osoitteeni lakkaamisen myötä.

Olen äärimmäisen hyväntuulinen, koska olen pukeutunut Iisi-Biisien jälkeen vain kerran ei-stretchiseen haalariin, ja senkin maalla, eikä miltei kukaan nähnyt. Paitsi että nyt muistankin: nöyryyttävä pesti Elisa Communicationsilla, asentajamiesten haalarit päällä kauppakeskus Jumbon aulassa. Ja vielä silloin, kun Elisalla oli se huvittava kaikkien kanssa kaiken aikaa -mainoksensa. Asentajamieshaalarien koko medium, pienempää ei ollut, ulottui hartioilla rennosti roikkuessaan haaraosastaan siinä polvieni tienoville. Kuroin vyötärön kireäksi ja vyötärön korkeudelle vyöllä ja näytin sinioranssissa pussissa maanisesti painavalta kääpiöltä hihojen roikkuessa liian pitkinä. Työasut ovat yhtä helvettiä epästretchiydessään. (Stretch-haalarit sen sijaan olivat johonkin aikaan univormuni yliopistolla: stretch-haalarit, kirjavat ylipolvensukat, motskaribuutsit ja napapituinen villapaita. Ei helvetti, en tahdo näyttää siltä kuin osaisin vain ajatella.)

Elisa Communicationsista on niin pitkä aika, ettei siitä tarvitse välittää enää ollenkaan. Se oli joku muu. Joku, joka koetti kutoa itselleen paitaa ja arvioi koon silmämääräisesti. Paita oli liian suuri myös Kissalle. Itse asiassa, sinne olisi mahtunut viisi minua sisään ympärysmitan perusteella. Silloin epäilin hetken aikaa, että kehokuvassani on jonkinlainen häiriö ja koen itseni liian suurena.


Yhden valittamisen aiheen sentään keksin: tänään piti olla lämmin. Ilves sanoi niin torstaina vesijuostessamme, ja laskin vähän sen varaan. No, ei ole. Kuulemma tänään aamulla ennustekin oli erilainen. Istuessamme tänään porealtaassa, jossa on hauskaa venyttää pakaralihaksia ja reidenojentajia (reisien takalihaksia sen sijaan ei ole hauskaa venyttää ikinä missään mutta vanutettava niitäkin on, ainakin laiskasti), Ilves kertoo Habitare-messuista. "Koko Messukeskus on yksi suuri kalustesupermarket", hän kuvailee.

Tiedoksenne: tänä syksynä sisustetaan turkoosilla ja lilalla. Mutta kuka ihme ostaa uuden sohvan tai verhot joka syksy? Tai kahdesti vuodessa? "Kummallisia värejä", tuumaa Ilves, mutta aikoo kuitenkin laitattaa kolmikymmenvuotissyntymäpäivänsä kunniaksi hiuksiinsa turkoosin raidan. Kaksi viikkoa sitten hän julisti, ettei turkoosi käy hänelle lainkaan. Mainonta laajentaa tajuntaa detaljoidusti ja heijastuen yllättäviin kuluttajuuden osa-alueisiin.

Kysyn tärkeimmän: "Oliko siellä metrilakut?" Olivat, mutta eivät ne olleet ostaneet metrilakuja. Itse vihaan messuilla käymistä niin kovasti, että aina jossain vaiheessa lankean karkkiin ja sitten olo on entistä ökömpi. Mistä nämä typerät ehdollistumat pulpahtelevat - että karkki, viina ja myöhään valvominen olisivat jotenkin niin lussuriosi, lussuriosi, ettei niitä voi vastustaa. En aio taaskaan mennä kirjamessuille, vaikka emmeköhän taas saa sinne ilmaisliput. Menkööt muut, jotka jaksavat tungeksia ja haluta tuntea olevansa ajan tasalla.

Pohdin ääneen, että lakkasin olemasta ajan tasalla jo kymmenen vuotta sitten. Sitä ennen olin aika neuroottinen sen suhteen, tiedänkö, mikä on in, vaikken käytännössä kauheasti sisäpiiritietojani soveltanutkaan. Vaatteet on aina tehty joillekin muille, siisteille silmälasipäisille tytöille, jotka eivät ryve lounaslautasessaan. Ilveksestä on huvittavaa, etten ole ajan tasalla.

Pukkarin koululaistytöt sen sijaan ovat. Esittelevät toisilleen kylpypyyhkeitään ja joitain, mitä ensiksi kuvittelen penaaleiksi. Ne ovat meikkipusseja, paljastuu pian. Niillä on turkoosia luomiväriä ja luumunväristä huulikiiltoa. Loisin merkitsevän katseen Ilvekseen, jos tämä ei olisi jo poistunut gradunsa pariin lihani venytellessä nautinnollisesti kaulaansa ja niskaansa höyrysaunassa. Ne vertaavat kaikkea: uimapukujaan, hiuspinnejään, deodoranttejaan, alusasujaan. Ne puhuvat pelkistä tuotteista, eivät siitä, mitä osaavat tai mistä pitävät. Ehkä ne tietävät sen muutenkin, kuka on hyvä missäkin. Eivät ne tiedä, tiedän. Minäkin olen ollut tuollainen, kolmentoista. Ei silloin ainakaan kukaan tiennyt höläsen pöläystä myöhemmistä vaiheistaan.

Vilkuilen koululaisia vaivihkaa. Kuuntelen äänenpainot, ankeat muistikuvat valtaavat tajunnan. Sitten tajuan: Ei enää ikinä, koskaan enää ei tarvitse olla murrosiässä, ei se luokan nuorin, jonka murrosikä alkaa vuosikausia myöhemmin kuin muilla, ei tarvitse enää ikinä ajatella, että ne ovat kaikki tulleet hulluiksi, helvettiäkö ne takapuoliaan nipistelevät peilin edessä ja marmattavat selluliitista ja kikattavat ajatuksesta, että joku poika tulisi nyt pukuhuoneeseen. Ei tarvitse pelätä, että joku huomaa, ettei käytä rintaliivejä tai että jalat ovat täynnä mustelmia hevosleikkien jäljiltä.

Ulkona ei ole kaksikymmentä astetta lämmintä, mutta muuten on oikein mukava syyspäivä. Hieman tuulta, hieman kosteutta, hieman aurinkoa.