Sporttisuudesta

Jotkut ystävät olettavat, että ihmisen identiteetti säilyy muuttumattomana hamasta murrosiän jälkeisestä rauhoittumisesta hautaan saakka. Heillä on fiksattu tyyli, tietyt harrastukset ja usein järkevästi hankittu ammatti. He sanovat: "Vau, toi vaatii aika kovaa rohkeutta!", kun kerron aikovani hakea fysioterapeuttikoulutukseen.

"Tosin mua vähän huolestuttaa se, kun mä en ole yhtään semmonen sporttinen", vuodatan huoltani heille. Ja sitten, kiihtyenkin hieman, heille tulee kiire todistaa, että tietysti olen sporttinen. Käynhän sentään ohjatuilla liikuntatunneilla ja liikun paikasta toiseen lihasvoimalla kesät talvet ja tarvon koirien kanssa lähiympäristöä eestaas . "Kuka sitten on sporttinen, jos et sä?" eräskin kysyy aidosti hämmentyneenä.

Olen jo vastaamaisillani, että liikuntanumeroni oli koulussa aina kuusi tai seitsemän, mutta napsautankin suuni kiinni. Saan näet itseni kiinni identiteetinsäilömisyrityksistä. Ne ovat typeriä. Ihminen muuttuu joka tapauksessa. Oppiminen ei lopu niin kauan kuin aivoissa on mitään vipinää jäljellä. Ja mitä itsen säilyttämiseen tulee, itse on prosessi, joka on eri vaiheissaan sangen erilainen. Pitää olla aika tyhmä haratakseen peloissaan muutosta vastaan. Itse ei katoa, vaikka muuttuisikin tuntemattomaksi jostain ajankohdasta katsellen. Olen onnellinen siitä, etten ole nyt sellainen kuin kuusitoistavuotiaana kuvittelin olevani. Ja jos olenkin ollut koululiikunnassa huono, ei kai se voi tarkoittaa, että en saisi pitää liikkumisesta?

Sillä, että koululiikunnasta jäi se pysyvä ja harmittava tahra, etten osaa liikkua ja ettei se ole minua varten, on omalaatuisia seurauksia. Esimerkiksi ainoa vaatteeni, jonka voi laskea ulkoiluasuksi, on yksitoistavuotiaana saamani sadetakki. Tänä kesänä sitten rohkaistun ja ostan alennusmyynnistä hiphopmalliset quick dry -kankaiset housut, jotka pitävät tuulta. Niitä on vaikeaa käyttää, sillä housut pussittavat. Olen tottunut siihen, että vaatteiden pitää nuolla ihoa. Parhaillaan etsiskelen kuoriasua, jossa voi polkea räntäsateessa kastumatta ja sienestää kaatosateessa. Tarjolla olevissa vaatteissa on vain yksi vika: ne on tehty sporttisille ihmisille.

Sporttiset ihmiset pitävät siitä, että vaatteet ovat räikeitä ja huonosti istuvia. Sporttisilla ihmisillä on leveät hartiat eikä rintoja nimeksikään. Heillä on niinikään vyötärö ja lantio. Sporttisten ihmisten vaatteita ei ole leikattu ajatellen klassista vaikutelmaa. Kokomustaa asua on vaikeaa löytää, etenkään levenevällä takinhelmalla puolireiteen ja hipster-mallisilla housuilla. Takit ovat lantiopituisia ja resorillisia, mikä on tietysti tae siitä, että niissä näyttää mahdollisimman läskiltä. Kuoripuvun etsintä jatkuu. Saattaa kyllä olla, että on liikaa vaatia yhtä aikaa tyylikkyyttä ja toimivuutta. Mustiin pukeutuvien humanistien kuoripukufirmalle olisi toden totta kysyntää.

Toinen mielenkiintoinen seuraus vaikeudesta mieltää itsensä sporttiseksi on tietysti pyörä. Pari kaveria oli reväyttää silmänsä Ainottaren nähtyään. "Eikö sua yhtään haittaa, että se on niin mummo tai semmonen runotyttöinen?" kysyy yksi. En viitsi huomauttaa, että miellän itseni sekä mummoksi että runotytöksi ja sillä siisti. Maantiekiitäjäksi sen sijaan en. Toinen ihmettelee, miksi paljon pyöräilevä ihminen hankkii raskasrunkoisen pyörän. Hän esittelee omaa alumiinista masturiaan, jossa on juomapulloteline siinä missä Ainottaressa on etukori laukulle. Juomapullotelineessä ei noin vain kuljetettaisi kesäkurpitsoja, perustelen. Ainottaren kori on aina ihan täynnä ja se on selkää hiostamasta pois.


Kaikkein huvittavinta sporttisessa tyylissä on se, että sitä suosii aika moni, joka liikkuu itse asiassa melko rajoittuneesti. Tunnen purjehdusasuisia tyttöjä, jotka ovat optimistijollailleet viimeksi kymmenvuotiaina ja älyvaatteita keräileviä ihmisiä, joista käveleminen Käpylästä keskustaan on extremeä. Selkeästi moni mieltää sporttisuuden positiiviseksi asiaksi. Katsokaa vaikka senssi-ilmoituksia. Olisi ihanaa, jos joku joskus tutkisi, kuinka moni niissä itseään sporttiseksi kuvaavista itse asiassa on keskivertosuomalaista liikkuvampi.

Mutta ehkä he ovat takertuneet vain menneisyyteen samalla tavalla kuin itsekin, kiinnijääneenä, joudun toteamaan olevani. Heillä on ollut parempi liikuntanumero, ja sen muistoksi he hankkivat edelleen sporttisia vaatteita ja mieltävät itsensä jotenkin taitaviksi kehollisuudessa, vaikka oikeasti lähinnä löhöävät television ääressä ja kävelevät puolen tunnin leppoisan iltalenkin.

Minusta tietysti sporttisuus samalla tavalla kuin reippauskin on luotaantyöntävää. Mutta kun valitan Kissalle, etten voi valehdella työhakemuksissa olevani reipas, Kissa melkein suuttuu. Kissasta olen ihan tarpeeksi reipas. Uskallan tehdä asiat omalla tavallani, puolustaa sitä ja hoitaa sovitut hommat jäämättä nyhertämään. Uskallan opettaa ihmisiä ja oppia uutta. "Helvetti soikoon, kyllä sä olet reipas", mesoo Kissa. Ja sitten sanon takaisin, että enkä. Minäkö reipas, hyi helvetti.

Reipas ihminen pitää käsipäivään sanomisesta. Hän tekee asioita harkitsematta. Hän ei koskaan pysähdy pohtimaan, miksi toimii kuten toimii. Hänellä ei ole omia ajatuksia. Tarkemmin ajatellen, hän on iloisen kritiikitön vuorovaikutusrobotti.

Katsokaa nyt, millaista sontaa raahaan selässäni.

Alan hitaasti manipuloida itseäni pääsykoetta varten. Toisaalta en saa aivopestä itseäni liiaksi sporttisuuden ylistykseen, sillä kyllähän asia nyt on niin, että minun paras valttini soveltuvuustesteissä on se, että liikunta on aina ollut heikoin kohtani. Olen työstänyt sitä valtavan paljon ja joutunut aloittamaan aivan alusta, kuten moni fysioterapeutin asiakaskin joutuu tekemään. Tiedän joka ikisen notkahduksen liikuntamotivaatiossa henkilöhistoriastani. Ja samalla, niin omituista kuin se onkin, olen koko ajan liikkunut paljon.

Koetan kuvitella itseni kirjavaan kuoriasuun. Tökkii, edelleen. Mutta toisaalta, olen lopenuupunut siihen, että kastun aina sateessa likomäräksi liian pienessä ja repaleisessa sadetakissa. Ulkoilen kuitenkin vähintään puolitoista tuntia päivässä, ja on sulaa hulluutta, että olen antanut typerien ennakkoluulojeni pidättää minua kunnollisten ulkoiluvaatteiden hankinnasta. Luultavasti en menetä kykyäni saada esteettisiä elämyksiä, vaikka takkini kahisisikin sadesäällä.

Selvähän se, ettei minusta saa urheilijaa mitenkään. Mutta lupaan olla sen verran urhea, että uskaltaudun vuosikausien likomärissä villakangastakeissa sinnittelyn jälkeen hankkimaan itselleni sellaisen sporttisen asun, jollainen kaikilla ystävillänikin on. Jos identiteettini ei moista kolausta kestä, se on aika vaihtaa uuteen.