Inventaarioita

Kohta on taas aika pakata värikkäät, keveät kesävaatteet koinkestäviin muovilaatikoihin ja lappaa laatikoiden nykyinen täyte, villasukkahousut ja erinäiset kylmää vastaan pörhistelevät päällysvaatekappaleet, parveketuuletuksen kautta kaappeihin. Sormeilen toppejani mietteliäänä ja surullisena. Talvi on liian pitkä. Saan sähköpostia Rovaniemeltä, haluaisivat minut sinne kurssittamaan. Kieltäydyn. Inhoan Lappia. Koetan kieltäytyä ystävällisesti, vaikka ilmoitankin inhoavani Lappia, etteivät jäisi vonkumaan perään. Ehdotan, mistä voisivat kysellä vastaavaa palvelua. Ajatus viikosta tai edes viikonlopusta pohjoisessa on sentään vähän liikaa. Täälläkin on jo niin viileää, jääkaappimaista.

Kaappia läpikäydessäni älyän hetkellisesti ja sillä tavoin, mitä jotkut kutsuvat intuitiivisuudeksi, että miellyttävät vaatteeni jakautuvat karkeasti ottaen kolmeen luokkaan: lastenvaatteet, yönkuningatarvaatteet ja visuaaliset ihmiset.

Lastenvaatteet ovat kirjavia, yleensä punaisia, pinkkejä tai oransseja. Jotkut ovat solmuvärjättyjä. Mitoitus on niukka tai todella niukka. Useimmat ovat kokoa 164. Sataseitsemänkymmentä on yleensä jo liian suuri. Mekot ovat lyhyitä, niissä ei voi kumartua ilman pyöräilyhousuja tai siistejä hipstershortseja alla. Tämän pituisissa mekoissa on hyvä pyöräillä ja metsärymytä koirien kera.

Yönkuningatarvaatteita on kertynyt hämmästyttävän paljon ottaen huomioon, kuinka laiska bilestäjä olen. Näissä vaatteissa on aina todella tiukka mitoitus, vaikka helmat viistävätkin usein maata. Materiaali on yönkuningattaruuden koetinkivi: sen pitää olla liukas, pehmeä, sileä ja hieman hohtava. Stretchsametti on yönkuningattaruuden kivijalka. Väriskaala liukuu teräksenharmaasta yönmustaan ja toisaalta kuninkaallisen viininpunaiseen. Löytyypä satunnaista ruusunpunaa ja sammalenvihreääkin. Mutta värit ovat öisen suihkulähdepuiston värejä, eivät päiväkamaa. Linnan juhlissa päälläni ollut mekko on kanervanpunainen. Ja stretchsamettia, tietysti.

Visuaaliset ihmiset -osasto on peruskamaa: tiukkoja keskisinisiä farkkuja ja sitten ne tuhatsata mustaa tai kirkkaanpunaista yksinkertaista viskoosistretchpaitaa, joissa on täyspitkät hihat ja pyöreä kaula-aukko. (Kahdessa on uskalias venepääntie - muodin orja, syyttelen itseäni.)

Sitten ovat tietysti epämiellyttävät vaatteet ja harrastevaatteet. Epämiellyttäviin vaatteisiin kuuluu ainut kauluspaitani, jota on kerran käytetty tanssiesityksessä ja toisen kerran transvestiittibileissä (joissa pukeuduin transsuksi, jolla oli päällä valkoinen paita, solmio, mikrosortsit ja verkkosukkikset. Kauhukseni suurin osa - siinä 90 % - ihmisistä oli arkivaatteissaan ja asuani kommentoitiin vinkeäksi. Kuulemma Bridget Joneskin teki näin siinä elokuvassa, vai oliko niitä jo useampia. No, minulla sentään oli mukana kilttiin ilman alushousuja pukeutunut Kissa meikkiä naamassaan - Kissa, joka myöhäisillasta sammui sängylle selällään ja polvet koukussa. Ei ihme, että ne, jotka tapasivat meidät ensimmäistä kertaa niissä juhlissa, pitävät meitä jotensakin menevinä ihmisinä. Naamiaisterrorismi pitäisi kieltää - siis se, että menee naamiaisiin pukeutumatta.) En ole hennonut heittää sitä poiskaan, kun voi tulla jokin toinen tanssiesitys, tai toiset transvestiittibileet. Epämiellyttäviin vaatteisiin kuuluvat myös ne pari v-kauluspaitaa. V-kauluspaidat eivät käy yksiin pyöreän naaman kanssa, ehei. Harrastevaatteita on paljon: verkkopaitoja, teknisiä aluspaitoja, UFFilta haalittuja Vero Modan stretch-hipsterhousuja tanssitunteja varten, uusi kuoriasuni, hikeä pois iholta siirtäviä Shock Absorber -alusasuja, ryönäisiä, kirjavia suoja-asu-kotitakkeja keramiikkaan ja kirjansidontaliiman kanssa pelleilyyn ja niin edelleen.

Innostun tekemästäni luokituksesta niin kovasti, että käyn samalla läpi keittiönkaapitkin. Siellä jako on karumpi: perustarvikkeet, piiloutuvat ja mainen kunnia. Perustarvikkeita, kuten mausteita, kauranlesettä, soijamaitoa, omenamehua, sipulia, valkosipulia, pellavansiemeniä, psylliumjauhetta, kuivattuja sieniä, aurinkokuivattuja tomaatteja, polentajauhoa, täysjyväbasmatiriisiä, tattarijauhoa ja täysjyväpastaa on kaapeissa oikeastaan aina. Lisäksi vielä Kissan luomujugurtti ja mysli. Piiloutuvaakin on paljon, sitä pitää vahtia, ettei se mene vanhaksi: noriarkkeja, puuroriisiä, piparkakkuja, suklaalevyjen jäänteitä, mannasuurimoita, grahamjauhoa, ruusunmarjajauhoa, sokerittomia hilloja, perunaa, speltrouhetta, lasagnelevyjä. Mainen kunnia -kategoria pohjautuu sanontaan katoavaista on mainen kunnia: paseerattu tomaatti, hedelmät, pinjansiemenet, pähkinät ja luomubanaanilastut katoavat kaapista sitä tahtia, että repertuaariaan laajentaneiden alushousutonttujen on ihan pakko asua jääkaapin tai astianpesukoneen sokkelissa.

Keittiön nurkassa seisoo kaksi säkillistä omenoita. Teemme niistä siideriä. Tai sitten etikkaa, jos erä etikoituu käymisen päätteeksi.

Nyt, kun istun töissä, muistelen kotia lämmöllä täältä viitisen kilometrin päästä. Töissä tavarat ovat niin luokitellut ja vieläpä niin järkiperäisen abstraktisti luokitellut, että sitä muuttuu itsekin jonkinlaiseksi anonyymiksi lainausautomaatiksi. (Toisin kuin Jemory, jonka kirjastotäteys henkii puhdasta lohikäärmeyttä.) Pitäisi varmaan uskoa alfanaarasteorioihin. Olen lukenut liikaa siitä, kuinka ihminen on onnistunut jalostamaan koirista pois laumahierarkian tajun, ihan vahingossa, suosimalla lapsekasta hössötyskäytöstä. Taitaa olla, että myös minusta, myös minusta. Minä se vain olen ystävällinen ja asiallinen silloinkin, kun asiakas puhuu kissoista ja iskee silmää merkitsevästi hymyillen. Työnnyn hitaasti rullajalkaisella tuolilla taaemmas, mies älyää vetäytyä. Tai siis, olla rymyämättä perääni tiskin ylitse. Hymyilen taas hyvin ystävällisesti ja kerron, että minullapa on kolme kissaa. Jos sen kissajuttu oli symbolinen, ajatelkoot sitten, että olen lesbohaaremin omistaja.

Muuten kuuluu hyvää. Olen tulostanut tiedonhakujeni anteja, kuten artikkeleita B12-vitamiinin ja omega kolme -rasvahapon saannista vegaaniruokavaliossa ja koosteen urheilevan kasvissyöjän mahdollisesti tarvitsemista lisäravinteista. Aihe on oikein ajankohtainen nyt, kun olen addiktoitunut vesijuoksuun. Ja jalkani ei ole lainkaan kipeä, se tuntuu ihmeelliseltä. Hieman neuroottinen tosin olen, koska kävin torstaina vaa'assa ensimmäistä kertaa useampaan vuoteen, tai sitten en vain muista käyneeni, ja totesin lihoneeni miltei kaksi kiloa sitten viime mittauksen. Ilves on neljä kiloa kevyempi, vaikka on aivan samanpituinen. Sellaista se on - hän kyllä syökin ehkä kolmanneksen siitä määrästä, minkä minä. Isojen miesten pöydän alle syöminen kun on suurinta hupiani, etenkin jos ne miehet ovat niitä "naiset aina laihduttavat" -mantrikkoja. Pitäisi varmaan vain hymyillä lempeästi ja nyppiä linnunannoksia, mutta kirjaston ulkopuolella jokin oikukas ja hampaitaanväläyttelevä nostaa toisinaan puhkuista päätään.

On niin kiire, että olen katsonut parhaaksi liittää pääni kaulaan sellaisilla, mitä sanotaan nikamiksi. Ihan vain, ettei ajatus unohtuisi. Kuvittelen sen olevan pään kaupanpäällinen. Vaikka totta puhuen, jos pää olisi kulutustavaraa, olisin valinnut toisenlaisen.