Tahti kiristyy

Originally uploaded by tenelson.

Työn hakemisessa on eräs pelottava piirre - entä jos saakin työn? Muuttuuko elämä sellaiseksi, että sitä ei jaksa enää? Tahdin kiristyminen tuntuu kiristymisenä hengityslihaksissa. Kylkiluut eivät liiku vapautuneesti, hengenvedot ovat lyhyitä ja päättäväisiä.

Kalenteri täyttyy merkinnöistä.

Tietenkin, jos saisi työn, sellaisen oikean työn, olisi aina samassa paikassa töissä samaan aikaan eikä tarvitsisi merkata jokaista eri paikassa tehtävää päivää kalenteriin tyyliin "muista tänään Töölöön", "muista soittaa valokuvaaja" ja niin edelleen. Tutkimusten mukaan juuri paljon erilaista, irrallista muistettavaa sisältävät työprofiilit ovat kaikista stressaavimpia.

Istun kirjastossa, töissä, kuinkas muutenkaan. (Kirjastokirjoitukset tunnistaa helposti siitä, että kuvat on otettu Flickrista, täällä kun ei ole kovalevyllisiä ja ceedeellisiä omia. Tahti on sellainen, etten ehdi blogata kotona ollenkaan. Kotona pitää vain siivota ja lenkittää koiria, muuhun ei ole aikaa. Nukkua liian lyhyt yöuni.) Kokoan rohkeutta mennä työn jälkeen synnytyssairaalaan. Karrin kommentti siitä, että siellä pitäisi kohdata juuri vauva, ei äiti, hieman lisää paineita. No jaa, ehkä käyn ostamassa suuren laatikollisen baklavaa ja tahmaan koko hemmetin Haikaranpesän. (On muuten kiinnostavaa huomata, että Haikaranpesässä synnyttävät nykyään näemmä kaikki tuntemani lapsi-ihmiset. Nekin, jotka muuten kiskovat särkylääkettä samaan tahtiin kuin meikäläinen - öö, ehkä nestettä?)

Vauvavisiitiltä on ehdittävä Kissan tulevan työtilan avajaisiin. Toisin sanoen, tänäänkin on luvassa dokaavia toimittajia. (Eilisen toimituskokous paljastui paikan päällä tilaisuudeksi, jossa "työasioista puhuminen ei ole kiellettyä mutta sitä ei myöskään edellytetä".)En ole oikein varmempi, kumpi on piinallisempaa, vauvojen kuuleminen ja haistaminen vai dokaavien toimittajien kuuleminen ja haistaminen.

Jälkimmäiseen olen kyllä tottuneempi. Siihen ei sisälly niin paljon vaateita. Kukaan ei odota, että huudahtelisin ja hymyilisin euforisesti noille örveltäville äijille. Riittää, että nyökyttelee hajamielisesti ja sanoo jossain vaiheessa, että seuraavana päivänä on töitä, aika mennä kotiin. Dorothy napauttaa punaisten kenkiensä kannat yhteen... liikkeen nimi on stepissä click tai heelclick. Tosin vegaanisissa kengissä ei ole rautoja, joten liikeen nimi voisi olla niillä heelthump.

Olen rakentanut lievässä kiireessä suunnitelman, joka perustuu äidiltä lainassa olevalle digikameralle. Siinä ei ole makrotoimintoa. Niin kauan kuin pysyn kameran takana ja napsin kuvia fanaattiseen tahtiin, en voi mennä vauvaa kuuttakymmentä senttiä lähemmäksi.

(Tämä oli vitsi. Mutta kuten kaikissa vitseissä, sekin nousee jostain hallitsemattomasta ja kaoottisesta.)

Miten kätevää, että objekteja on olemassa. Baklavaa, kamera, kello jota vilkuilla. Tuntuu omalaatuiselta turvautua objekteihin, kun perusajatuksena on, että niiden ei saisi antaa noustaa ihmissuhteissa vellomaan kontaktien etualalle. Mikään ei ole niin veemäistä kuin liikkua kaupungilla ihmisen kanssa, joka jatkuvasti näprää kännykkäänsä. Onkohan heillä yhtä suuri kammo minua kohtaan kuin minulla vauvoja, vai eivätkö he vain käsitä omaa epäkohteliaisuuttaan?

Tieto siitä, että seuraava lepopäivä on vasta - - torstaina, sinne on ikuisuus, on ilmakehää painavampi ja puristavampi. Että koko elämä on pelkkää juoksemista, selvittämistä ja jaksamista.

Ei pitäisi juoda edes kahta lasillista viiniä, kun seuraavana päivänä on aina tällainen nostaa kädet pystyyn ja antautuu -olo. Tahdon päiväunet, mutten ehdi.

Ehkä torstaina.