sunnuntai 25. syyskuuta 2005

Älä päälle kaadu!

Illan juhlissa sankari seisoo sohvan käsinojalla niin kovassa humalassa, että huojuu tasalattiallakin. Istun sohvan toisessa päässä, Kissan vieressä, ja katselen huolestuneena tulevan kustannuspäällikön huojuntaa. "Hep hep hei!" hän huutaa.

Ihmiset paakkuuntuvat tarjoilupöydän ääreen kuin lentokoneet Chicagon ylle. Liikkuvat ampiaispesän suulla, surahtelevat käsittämättömiä juttujaan. Monet kasvot näyttävät vierailta, mutta sanovat hei. Sanon takaisin hei ja hymyilen ja toivon, ettei kukaan kysy, mitä kuuluu. Jälkeenpäin kumarrun Kissan puoleen ja kysyn, kuka tämä nyt sitten on, pitäisikö tuntea. Alkuillan huomautus, että mehän tunnemme ainakin puolet ihmisistä, käy ymmärrettäväksi vasta siinä kymmenen kukatoionin jälkeen.

Ihmiset elävät kiireistä elämää, tekevät töitä, joita eivät ymmärrä. Harjoittelevat ajatuksia asunnon ostamisesta. Kun juttusuma on vittumaisimmillaan, käyvät lohduttautumassa Hevostalli.netissä. Joudun sanomaan, että tämä työttömyys on paljolti sitä, että enhän minä halua toimittajaksi, se tässä kiikastaa. "Kirjoita sitten kirja, kun olet työtön ja kaikkea", sanoo televisiojuontaja. Hämmennyn suunnattomasti - ilmeisesti on yleisesti hyväksytty ajatus, että kaikki tahtovat ja osaavat kirjoittaa kirjan. "No kun mut kun mä haluaisin myös suojatyöpaikan", sanon. "Kukapa ei? Mäkin kirjoittaisin kirjaa jos mulla ei olis tää vittumainen suojatyöpaikan kaipuu, että nyt ollaan sitten teeveessä", juontaja tärskäyttää.

"Mistä ihmeen aiheesta?" kysyn aidosti tiedottomana. Minua mulkaistaan hieman säälivästi.

Ehkä ihmiset, jotka saavat helposti töitä ja glooriaa, pitävät helpommin ajatuksiaan relevantteina ylöskirjaamista ajatellen? Itse sellaista on jotenkin aika omituista ajatella. Hemmetti soikoon, jos en kelpaa edes kellekään toimistosihteeriksi... Tietysti se on toinen maailma eikä suoraan verrannollinen älykkyyteen. Tulen ajatelleeksi äitiäni, jonka mielestä on ookoo antaa lapsille tarvittaessa rahaa ja muovikassillisia ruokaa, mutta jonka mielestä toisaalta työpaikan hankkiminen lapselle olisi epäreilua sukulaissuosintaa. En ole koskaan viitsinyt huomauttaa äidille, että tämän näkemys poikkeaa aika monen muun vanhemman vastaavasta. Jos olisikin aloittanut työuransa ceeveessä silloin kuin se todella alkoi, siivotessa vanhempien työpaikkoja ja latoessa tekstiä erääseen kaupunginosalehteen viikkorahaa vastaan, ceeveeni olisi aika paljon täyteläisemmän oloinen. Yrittäjäperheessä oppii ainakin tehokkaasti harmaan talouden mekanismit learning by doing -metodilla.

Koen myötätuntoa ja vierautta kuunnellessani ihmisten selittävän työpaikoistaan. Tavallaan en tahtoisi päivätöihin, tavallaan haluaisin. En edes tiedä, millaista olisi kokopäivätyö kolmea kuukautta pidemmässä jaksossa. Tai ura, herramunjee. Se, että joku kysyisi töihin. (Hetkinen, eipäs liioitella, ostihan Karri minulta yhden jutun. Ja Ylioppilaslehtikin kerran kolumnin. Kummastakin olin niin hämmästynyt, että kyllästytin kaikki puhua pärpättämällä näistä ihmeistä siihen saakka, että eräs ystäväni tokaisi lopulta: "Kuule, kyllä ihmisiä pyydetään ihan usein, jos ne osaa tehdä jotain." - Haluaisikohan joku kenties ostaa nurinaa?)

Kissa haluaa, että olen maailman vanhin lapsinero ja suuttuu, kun ilmoitan kotimatkalla olevani vaivaantunut siitä, että minulla ei ole työtä. Riitelemme koko matkan kotiin asti, saanko ajatella näin. Kissa ei osaa rakastaa ihmistä, joka ei osaa arvostaa, sitä mitä tekee. (Bloggaa, herramunjee! Pissittää pelastettuja koiria!) Ihailen kuuta vain kovin ohimenevästi ja pahoillani. Kissan mielestä on yhteiskunnan ongelma, jos sillä ei ole minulle käyttöä. Tuntuu oudolta ajatella, että yhteiskunnassa voisi olla vikaa, ei minussa. Olen niin tottunut ajattelemaan olevani hieman omalaatuinen työajatuksiltani, että pidän itseäni syrjäytyneenä vakaasti ja pienistä takaiskuista häiriintymättä.

Kaikkein huvittavinta tietysti on, että Kissa kuvittelee minun järkyttyneen kovasti ja tunteneen oloni todella ahdistuneeksi, kun olen vain vähän vaivaantunut ja surullinen siitä, ettei minulla ole ystäviä, jotka eläisivät samanlaista tilannetta läpi. Sen sijaan riitely tuntuu kovin pahalta ja itkettää. Kello kaksi yöllä riiteleminen on kuin avaisi suihkun. Vettä tulee. Kotona odottaa suuri lammikko pissaa olohuoneen lattialla. Jos kirjoittaisin illasta päreen, sen nimi olisi vesivahinkoja.

Vasta nukahtaessani tajuan, että kukaan ei lopulta kaatunut päällemme sohvalla, vaikka nostin kädet jo valmiiksi asentoon, jolla torjua sinkoutuvia ruumiita katkaisematta peukaloita. Asennon olen oppinut yläasteen lentopallotunneilla. Lentopallo, sen olinkin jo unohtanut.

10 kommenttia:

Timo kirjoitti...

Ei sinusta maailman vanhimmaksi lapseneroksi ole. Minä olen vanhempi...

Öh, unohdin, että en ole nero. Mutten viitsi lopettaa anteeksipyyntöön, koska se olisi Tommipommin plagioimista.

Karri Kokko kirjoitti...

Maailman vanhimman lapsineron tittelistä en rupea kinaamaan, mutta ajatuksena se on hauska. Sen sijaan haluan muistuttaa, että se mainitsemasi juttu oli kyllä ihan varta vasten tilattu, ei säälistä ostettu. Joten saa olla senkin puolesta itseensä tyytyväinen.

akiuctxx

Louhi kirjoitti...

Mielenkiintoinen asenne miehelläsi: että on yhteiskunnan syy, jos se ei osaa hyödyntää tietotaitoasi. Pidän tätä asennetta mielenkiintoisena positiivisessa mielessä, sillä yleensähän ihmiset pitävät työttömiä laiskoina ja saamattomina. Kun vain viitsii hankkia töitä, niin kyllä niitä saa - näin on selitetty minullekin ihan vakavissaan sen jälkeen, kun olen kertonut, mitä kaikkea olen jälleen kerran tehnyt urani urkenemisen eteen.

Miksi muuten inhoat Lappia...?
*utelias*

Minä olisin hypännyt viivana junaan ja laskuttanut matkustamisesta ja hotellissa asumisesta ilman omaatuntoa. Sekuntiakaan miettimättä.

Matkailuhan avartaa, ja kyse oli sentään muutaman päivän matkasta. Sääsket eivät kiusaa enää syyskuussa. Ruska on kauneimmillaan.

Olisin voinut työtarjouksen vastaanottamisella todistaa yhteiskunnalle, että tarpeemme kohtaavat. Olisin saanut työkokemusta ja ennen kaikkea olisin saanut palkkaa. Jep : )

Sitten olisin jäänyt odottamaan uusia tarjouksia, lähempää kotiosoitettani, kun maine ja kunnia olisi kiirinyt pitkin Suomen niemeä. Ja tarjouksiahan olisi tullut pilvin pimein. ; DD

Veloena kirjoitti...

Louhi: Lapissa on kylmää ja autiota, ja jos Tommipommiin on uskomista, siellä ei flanöörejä katsota hyvällä :D... Lapissa ei ole myöskään vaahterametsiä, jotka ovat juuri nyt komakan väriset.

Joo Karri, tiedän, ettei juttu ollut säälistä ostettu. Osaan kirjoittaa toisinaan. Vaikka itse harvoin teksteihini olenkaan tyytyväinen, tuohon juttuun kyllä olen.

Timo, pidän mielessä tuon asian. Saanko tituleerata sinua maailman vanhimmaksi lapsineroksi?

Timo kirjoitti...

Taidan kyllä kierrättää tuota titteliä hieman raskaamman sarjan miehelle Turkuun: Panusta heräsi aikanaan tavatessamme voimakas "ikuinen ihmelapsi" -vaikutelma, ja mihinkäs se olisi kadonnut...

Louhi kirjoitti...

Ja mistäs päin tämä pommitommi on sitten kotoisin? Ja mikä hän oikein on miehiään? Ja kuulopuheisiinkos sinä vain luotat? Eikö sinulla ole lainkaan seikkailumieltä? ;D

Lapissa on todella sydämellistä porukkaa. Siellä on säilynyt vanhat perinteet syöttää ja juottaa ja muutenkin pitää hyvänä kaikki vieraat. Mutta jos Lappiin menee nenä nyrpällä ja karvat pörhössä, niin varmasti saa samalla mitalla takaisinkin. Niinhän se on joka paikassa. On kokemuksia, siitä hyvänä pitämisestä nimittäin : )

Timo kirjoitti...

Tuossahan sitä vastikään tuli Rovaniemi flaneeratuksi Tommipommin seurassa. Pitäisiköhän näistä jutuista blogata? Tommi alunperin on Tampereelta, Suomen flaneerauspääkaupungista, jossa voi jäädän kadunkulmaan tölistelemään ilman että kukaan ihmettelee.

tommi kirjoitti...

Jep, Rovaniemi on ihan kiinnostava paikka. Ehkä vähän hiljainen, mutta sekin haittaa vain jos ei tunne ketään tai ei saa ketään oppaaksi.

En kyllä edusta väestön keskiarvoa oikein millään tavalla, mikä ei tietenkään ole kenenkään syy eikä vika.

Flaneeraus ja hienot näkemykset saavat kirjoituksissani ikävää palautetta siksi, että olen oppinut häpeämään niin kovasti omia ennakkoluulojani. No, nyt olen oppinut jo suvaitsemaan jopa parin vuoden takaista itseäni.

Heidi kirjoitti...

Eräänä iltana oli turhautunut työttömyyteeni ja epämääräisyyteeni. Haluan olla jotakin, mutten tiedä mitä. Haluan kirjoittaa, vaikken ymmärrä miksi.

Poikaystäväni ehdotti, että lukisin Veloenaa. Nyt ymmärrän syyn.

Veloena kirjoitti...

Joo niin, Heidi, et ole yksin. :)

Kulttuurivihkojen toimitussihteeri kuulostaa minusta kyllä juuri sen verran pelottavalta titteliltä, että sinut nähdessäni juoksisin tuolin taakse piiloon... sinne mahtumatta.

No ei, vakavasti ottaen. Ehkä kaikki ihmiset säikkyvät toistensa titteleitä? Olisi parempi pysyä etunimi- tai nimimerkkitasolla aina ja iankaikkisesti, niin ei tarvitsisi jäykistyä kauhusta. (Poikkeuksen muodostaa mm. mieheni, joka ei säikähdä mitään titteliä. se tuntuu käsittämättömältä!)

Joka tapauksessa, hienoja tekstejä. Niin kuulaita ja niin LYHYITÄ. Vau...

Louhi - seikkailumieltäpä minussa ei juuri ole ripaustakaan.

Ja mitä Tommipommiin tulee, hän on tutuntuttu, ja en uskaltaisi sanoa hälle edes hei, niin hurjalta hän vaikuttaa, vaikka toisaalta, jos ujohko ystäväni Mattikin uskaltaa hälle puhua, ei hän nyt kai niin pelottava voi olla.

Äh, kunpa osaisin ilmaista itseäni karusti ja uskottavasti.