Vapaa, vapaa

Uraohjuspsykologin mukaan olen löytänyt sisäisen urautuneisuuteni riittävän hyvin lakataksemme keskustelemasta siitä, miten päätöksentekoprosessi itse asiassa eteneekään, etuotsalohkon loogisissa alueissa vai selkäytimessä. No emme me noin karkeita sentään ole. Selkäydintä emme ole ikinä edes maininneet! Hän kysyy, haluaisinko vielä käydä, ja vastaan, että itse asiassa en, vaikka olenkin pitänyt keskustelu-, piirtely- ja tuolileikkisessioistamme.

Kun kävelen portaita alas ja kello on puolen päivän tienoilla ja ostossa uusi kalenteri seuraavalle puolitoistavuotiskaudelle, haluaisin huutaa vapaa vapaa, kuten eräs papukaija sentimentaalisessa tarinassa, jonka seitsemännen luokan biologian opettaja meille luki. Silloin biologia oli hauskaa: katseltiin opettajan dioja Yellowstonesta ja juuri eläkkeelle jäämäisillään oleva lihava lyhyt täti näytti takapulpetin poikien pyytäessä yhä uudelleen pulpetin kanssa, miten pitää toimia, jos biisoni käy päälle. Pulpetti oli tietenkin biisoni - sen yli piti loikata hajareisin. Sitten tunnistettiin prässättyjä kasveja. Arvuuttelimme, oliko opettajalla prässättyjä eläimiäkin, mutta ei. Eläimistä oli vain tarinoita, enimmäkseen Valituista Paloista ääneen luettuina. En tiedä, mitä tekemistä tuolla oli biologian kanssa, mutta opettajan viimeisenä työpäivänä veimme opettajanhuoneen ovelle AMS:n kanssa muovikassissa suurensuuren teekuppiparin, valtavan kukkakimpun ja jonkin eläinten käytöstä käsittelevän, divarista haalitun kirjan. "Ettekö te itse antaisi sitä?" kysyi huvittunut ruotsinopettaja, mutta me vain pudistimme päätä, ojensimme kassin ja pakenimme.

Myöhemmin tuli kiitoskortti. Siinä oli ruusunkuvia ja tärisevällä käsialalla kirjoitettu: "Kiitokset ja Jumalan siunausta".

Ainoa tarinoista, jonka muistan, on tarina papukaijasta nimeltä Polly. En muista, millä tavalla Polly oli ollut ankeissa oloissa, mutta jollain tavalla, ja tarina päättyy siihen, että Pollyn huomiinsa ottanut biologitar, joka on opettanut Pollya selviytymään itse luonnossa, päästää Pollyn sademetsään jossain maailmankolkassa. Polly liihottelee siimekseen, ja varjoista kuuluu enää huuto: "Vapaa, vapaa!"

Sitten vielä ihmetellään, mistä kettutytöt keksivät, että ketut ovat onnellisempia tyrkättyinä niille täysin vieraaseen ympäristöön. Syyttäkää Valittuja Paloja. Itse leikittelen ajatuksella, miten suurin osa suomalaisista suhtautuisi, jos heidät vapautettaisiin kivikautisiin olosuhteisiin. Vähän sellainen fiilis on, kun laukkaa portaita alas.

Iltalukemisena on David H. Ingvarin Kymmenet aivot. Lukisin samanlaisen tutkimuksen mieluummin Antonio Damasion tai Oliver Sacksin tekemänä, mutta liika toivominen on kai liikaa. Mainiota iltalukemista anyway. Esimerkiksi se, kuinka Nietzschen yhteydessä jotkut tämän nerouden kannattajista ovat yltyneet toteamaan, että nerous suorastaan vaatii ripauksen hulluutta - tai jopa ripauksen aivokuppaa. Herttinen sentään. Aivokuppa on muuten tubin kanssa siitä hauska sairaus (tai kai oikeastaan sairauden vaihe), että kun nuorempana luki paljonkin historiallisia elämäkertoja, kuvitteli nämä sairaudet edelleen täällä ympäriinsä raivoaviksi. On hyvä erehtyä, etenkin tällaisissa asioissa.

(Kirjastotädit ovat omituisia eläimiä. Kulkevat hyllyjen välissä etsimässä yölukemista psykiatrian tai etiikan monografioista. Älkää antautuko liian läheisiin tekemisiin kirjastonhoitajien kanssa. Heillä on aika synkeä huumorintaju. "Mainitkaa kaksi hauskaa asiaa!", vastaus: "Aivokuppa ja tubi". Onneksi kyseessä on väliaikainen ja osa-aikainen ammatti-identiteetti.)

Odotan edelleen lupailtua helleaaltoa. Rusketusrajat ovat hälvenneet huolestuttavissa määrin ja ilman polvisukkia ei rimssuhameessa pyöräillessä tarkene. Seitsemänkymmentäluvun vaatteissa ei lue, minkä vuoden ja kauden collectionista ne ovat. Hame tuntuu päällä erehdyttävästi rypytetyltä suihkuverholta. Epäluotettavakin se on, tuuli heittää sitä.

Mietin edelleen kohtuullisuuden käsitettä ja tulen siihen tulokseen, että kun kummankin ääripään ihmisiltä tulee källiä, ollaan kohtuuden tiellä. Kun syytetään yhtaikaisesti stereona sekä kritiikittömyydestä että ylikriittisyydestä, voi hymyillä tyytyväisenä. Samoin, kun syytetään pikkuporvarillisuudesta ja boheemihippikettutyttöydestä. Mistä ne näitä kaivavat? Valituista Paloista? Tai kun syytetään, samaan hengenvetoon, liiallisesta kunnianhimosta ja täydellisestä lapamatoudesta, narsismista ja altruismin liioittelusta. Aah, kultainen keskitie. Sontaa lentää joka puolelta. Ei tarvitse auringonsuoja-aineita.

Haluaisin olla sympaattinen, empaattinen, mutten telepaattinen. Haluaisin, että olisi taas viides heinäkuuta. Että juhlat olisivat edessäpäin. Haluaisin liudentua ja muuttua näkymättömäksi enkä suuttua ja näyttää keskisormea sille pikkupojalle, joka huutelee perseestäni. Ja ennen kaikkea, haluaisin, että lööpit olisivat viksumpia. Kyllä, viksumpia. Jos ihmiset oikeasti tappaisivat ne, joiden kanssa seksistä ei tullut mitään, väestöräjähdys tuskin olisi mikään ongelma. Ajatella, en muista enää, kuinka monta olisin tuolla logiikalla kylmännyt. Haluta saa, haluta saa. Haluaisin osata Kultu-ohjelman ulkoa. Ja ymmärtää, miksi ministeri Enestam kirjoittaa sukunimensä siten, että luen sen näin: 4. Haluaisin lukea kerrankin artikkelin jostain epämiellyttävästä luonteenpiirteestä pelkäämättä, että itsekin olen juuri sellainen, keskiteisesti.

Olen väsynyt. Kurkkuun sattuu. Maailma kutistuu ja likistyy hikisiksi länteiksi takareisiin. Tahdon ulos, tahdon, että kello on seitsemän ja olen vapaa, vapaa. Työ on silkkaa absurdiutta.