Nainen, jolla on pitkät lilat rakennekynnet, joiden keskellä kulkee hopeakiillejuova, tulee kyselemään sydänlasten katetreista. En saa silmiäni irti kynsistä. Sairaalassa, nuo? Käy ilmi, että nainen suunnittelee tehohoidettaville lapsilla vaatteita, joissa on oltava tilaa ja aukkoja erilaisille katetreille, tipoille ja sen sellaisille tehohoidon laitteille (älkää niistä kyselkö, olen vain täällä töissä). Ajattelen katetrivauvoja vielä pitkään naisen lähdettyä. En ole varma, onko ihan kaiken elämän pelastaminen kaiken tämän vaivannäön arvoista, jos lapselle jää muistoksi vauvaiästä sairaalassa joukko tiedostamattomia muistoja yksinäisyydestä ja kivusta. Kun me terveetkin vauvat kasvamme tällaisiksi rätökkäiksi ja sutermullukoiksi, jotka nurkuvat rakkautta tänne nyt heti nurkissa ja kamanoissa. Kumpi on helpompi, vanhempien suru vai lapsen vääntynyt todellisuus?
Ei, en minä tiedä tietenkään, kasvaako noista teho-osastolla vauvuutensa viettäneistä surullisia eläimiä. Kuvittelen vain. Varmasti on psykologeja, jotka ovat tutkineet asiaa ja kumoavat maallikkomielipiteen. Koettaakohan sellainen kuukautinen vauva ottaa kivustakin kiinni samalla tavoin kuin äänestä, heidänhän pitäisi elää täydessä synestesiassa?
Ja uutisia: tulevan kivun pelkääminen ei kannata. (Mikä ylipäänsä kannattaa, ellei sitten moraalinen kovanahkaisuus ja silmälappujen taidokas virittely?) Lisää uutisia: kenties blogini saattaa päivittyä rivakammin lähitulevaisuudessa, sillä rakas leikkikaluni, kamera, on rikki ja takuuhuollossa. Arvioitu korjauksen valmistumispäivä on 28. syyskuuta. Melkein tekee mieli työntää käsi pöydän yli, kiskaista laite takaisin ja sanoa: "Ah no jaa, ehkä osaan sittenkin korjata sen itse." En tee niin.
Lapsena avasin kaikki kotona olevat kuulakärkikynät, irrotin niistä vieterit ja mustepatruunat valtavaksi kasaksi lattialle. Kokoaminen oli ongelmallisempaa. Äiti sanoi: "Jaa, arvostaisin sitä, jos et elättelisi unelmia tulla insinööriksi." En ole elätellyt, en. Sama juttu pyörän takakeskiön kanssa, ja ompelukoneen puolakotelon pitimen. Äkkiä kaikkialla on kiiltäviä pieniä metalliosia, jotka toisiinsa istuessaankin on vaikeaa saada takaisin oikeille paikoilleen.
Kun seison Finlandia-talon naulakossa typerässä kaksi kokoa liian suuressa jakkusäkissä ja jatkuvasti käsin ylös nyittävässä mummohameessa, entinen koulutoveri, nykyinen insinööri, leijuu parfyymipilvessä ja hienoissa vaatteissa paikalle eikä tiedä sekunnin murto-osan ajan, minne katsoa. Hän ei ymmärrä, miten voi olla niin, että minä seison siinä ja tervehdin. Minusta taas ei ole mitään ihmeellistä siinä, että seison siellä ja kuskaan takkeja koukkuihin. "Mitä sinä... täällä?" Ääliömäinen kysymys. "Töissä." Hetki empimistä. "Opiskeletko sä musiikkia tai jotain? Te varmaan saatte mennä sisään kuuntelemaan konsertteja." Pudistelen päätäni, ei, ei musiikkia. Filosofiaa vain. "Aha. Teille ei taida olla alan töitä?" En kysy, minkä alan. Ei ole mitään alaa. Näen ajattelun tiiviyden kasvoilla, ojennan kättäni takkia odottaen. Kumpaakin meistä on pidetty taitavina matematiikassa ja tietenkin käsketty keskittyä siihen.
Viisaan ihmisen erottaa tyhmästä siinä, että viisas kuuntelee neuvoja. Toisaalta, neuvoja sataa joka puolelta ja ne ovat niin erilaisia, että menetän kiinnostukseni niihin muutaman ihmisen mielipiteitä lukuunottamatta aivan liian nuorena. Seuraukset ovat jos eivät tuhoisat, niin ainakin aika tyypilliset. Mietin toista tutkintoa, nyt jostain käytännönläheisestä asiasta.
Matematiikka on aina iso äh. Ihmiset ovat niin fiksoituneita ajatukseen, että jos on matikkapäätä, sille pitää sitten vääntää loppuelämänsä. Ikään kuin kyse olisi nimenomaan numeerisista ansioista eikä päättelyn uuttasäikähtämättömyydestä ylipäänsä. (Looginen en sen sijaan väitä olevani.) Se, että jokin on helppoa, ei tee siitä kiinnostavaa. Vaikeuskaan ei tee asioista kiinnostavia. (Vieraat kielet ovat vaikeita JA tylsiä.) Kyse on muista tekijöistä. Tekeminen vie mukanaan. Oppiminen, esimerkiksi. Kasvit, eläimet. Intohimoista ei saa palkkaa. En osaa ajatella riittävän käytännöllisesti.
Pelkään, että minulle käy kuten AMS:lle, että liu'un yhdestä paskaduunista toiseen ja aina välillä saan työttömäksi jäädessäni kiinnostavan pätkän työelämävalmennukseksi kutsuttua palkatonta harjoittelua, ja järkevämmin elämänsä järjestäneet ystäväni pajattavat joka käänteessä, miten epäreilua moinen on, yliopistotutkinnolla, ja nakkelevat neuvoja sukupolviromaanin kirjoittamisesta. Olen jo keksinyt nimenkin. Se on Generation Öö. Mutta joku muu kirjoittakoon sen. Minulla ei ole paljon yhteistä näiden sukupolviromaanien kaipailijoiden kanssa. Miten he kuvittelevat, että voisin kirjoittaa sellaisen, kun hengaan lähinnä palstallani ja poden akuuttia ammatti-identiteetittömyyttä. Köyhät humanistitoverit eivät osta kirjoja.
Toisaalta, tänään olen kokenut jotain omalaatuista. Vaikka on annettu ymmärtää, etten voisi saada työttömyysturvaa vaan ainoastaan työmarkkinatukea, ja sitäkin vasta marraskuun alusta lähtien, näyttää siltä, että työttömyystukilautakunta on tehnyt linjasta poikkeavan päätöksen kohdallani. Tilillemme on nimittäin ilmestynyt rahaa otsikolla työttömyysturva. Tuntuu hämmentävältä saada rahaa ei-erityisesti-mistään. Työhakemusten kirjoittaminen ei ole kuitenkaan työksi miellettävä asia. Viimeksi sellaista rahaa tuli opiskelusta viisi ja puoli vuotta sitten. Silloin elin vielä sitä aikakautta, jolloin kuvittelin opiskelun olevan jotain ja muuttavan joksikin.
Kuuraan vessaa ja viheltelen ja mietin, että tämä se nyt on sitä vauraiden maiden suhteellista onnellisuutta. Jos eläisin köyhässä tai asenteiltaan kovemmassa valtiossa, juoksisin ympäriinsä uskomatta, että saan rahaa. Tai siis, en saisi rahaa. Enkä olisi opiskellut, enkä sitä enkä tätä. Luultavasti minulla olisi epämääräinen lauma takkuisia ja kirppuisia lapsia, virtsanpidätysongelmia ja laiskuudesta syyttävä mies.
Silloin en ole vielä kuullut sydänvauvoista mitään. Katetreista.
Kiitollisuuteen tarvitaan niin vähän, samoin järkytykseen.
ごっつんこ
1 päivä sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti