Tänään referoidessani Damasiota kovalevylle törmään käsitteseen taustatunne. Innostuin Damasion postulaatista hirvittävästi jo lukiessani ja päätin blogata siitä, mutta jotenkin se taisi jäädä. Tai sitten olen unohtanut, mitä kerran kirjoitin. Se on enemmän kuin vain mahdollista. Damasion taustatunne tuntuu kotoisalta, koska minusta se kuulostaa juuri samalta kuin Deweyn esteettisen kokemuksen teoriassa keskeinen uniting feeling, yhdistävä tunne, joka värittää kokemuksen ja yhtenäistää sen: tapahtumien kulun tuntu.
Damasio-sitaatti: "Postuloin vielä yhden tunteiden lajin, jota epäilen evolutiivisesti muita vanhemmaksi. Sanon niitä 'taustatunteiksi', koska ne syntyvät kehon 'taustatiloista', eivät niinkään emotionaalisista tiloista. Ne eivät ole suurten emootioiden verdejä tai älyllistettyjen emootioiden stravinskeja, vaan pikemminkin sävyltään ja rytmiltään minimalistisia, itse elämän, olemassa olemisen tunteita. ... Ne eivät ole liian positiivisia tai liian negatiivisia, vaikka ne aistitaan pääosin miellyttäviksi tai epämiellyttäviksi. Kaiken todennäköisyyden mukaan koemme juuri näitä tunteita useimmin elämämme mittaan, emme niinkään emotionaalisia tunteita. Olemme vain heikosti tietoisia taustatunteesta, mutta kuitenkin siinä määrin tietoisia, että pystymme välittömästi kertomaan sen laadun. Emme tunne taustatunnetta, kun hyppäämme kattoon puhtaasta riemusta tai kun olemme menetetyn rakkauden takia epätoivoisia. Nämä toiminnot liittyvät emotionaalisiin kehon tiloihin. Sen sijaan taustatunne vastaa kehon tilaa, joka on emootioiden välissä. Kun tunnemme iloa, vihaa taimuita emootioita, emotionaalinen tunne ohittaa taustatunteen. Taustatunne on kuvamme kehon maisemasta, kun emootio ei järkytä sitä. Käsite 'mieliala' liittyy taustatunteeseen, muttei ole täsmälleen sama asia. Kun taustatunteet ovat itsepintaisesti samoja tuntien tai päivien ajan eivätkä ne muutu hitaasti ajattelun sisällön virratessa, taustatunteiden kokoelma luultavasti vaikuttaa hyvään, pahaan tai välinpitämättömään mielialaan. ... Ilman niitä [taustatunteita] itsen kuvauksen perusta murtuu." (Antonio Damasio, Descartesin virhe. Emootio, järki ja ihmisen aivot, suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita 2001, s. 148)
Olen etsinyt ja etsin edelleen taustatunnetta sinnikkäästi ja tietoisesti. Siitä pitäen, kun luin Deweyn kuvauksen esteettisestä kokemuksesta, olen tiennyt, mitä etsiä. (Se, että tietää, mitä on etsimässä, tekee ylipäänsä etsimisestä helpompaa.) Se, kuinka kuvata tuo taustatunne, onkin sitten eri asia. Siinä, missä repiviä ja etualalle änkeviä tunteita on kuvattu kirjallisuudessa mestarillisesti, on taustatunne jäänyt paljolti piiloon kirjallisuudessa tai ollut rivien välissä, josta sen tietysti voi napata huomaamatta. Lukuunottamatta ehkä Wallace Stevensiä ja Clarice Lispectoria, jotka kummalla tavalla saavat tuosta taustatunteesta näkyvän ja lähes käsinkosketeltavan. Tai sitten minä tunnistan vain heidän taustatunteensa, kun ne muistuttavat omaani; en osaa sanoa, kun en muusta tiedä.
Miten taustatunnetta sitten etsitään? Kehotekniikat (jooga, pilates, feldenkrais, alexander jne.) ovat yksi tapa etsiä taustatunnetta. Hassujen heräämisten kuvaus olosta joogaretriitillä nosti heti iloisen hymyn: tässä on joku toinen, joka myös tietää, kuinka taustatunnetta ja mielialaa manipuloidaan hellävaraisesti. Suurin osa ihmisistä tuntuu pitävän moista ajatusta hömppänä tai hyväksyy korkeintaan kävelylenkin luonnossa "piristävän", koska se "liikuttaa hartioita". Juopa varsinaisten keho- ja rentoutustekniikoiden ja normaalien kävelyretkien välillä on tietenkin ihan turha. Kehotekniikat eroavat kävelylenkistä lähinnä siinä, että useaa niistä on kehitetty systemaattisesti ja päämäärätietoisesti. Mutta kävelyretkikin on tekniikkaa, samoin kuin kahvi, tee, tupakka, alkoholi, ystävien kylään kutsuminen tai aggressiiviseen nettikeskusteluun osallistuminen: muunnamme kehon taustalla häämöttävää kokonaisuutta ja sitä kautta mielialaa. Yksi keino etsiä taustatunnetta on pyrkiä muuntamaan sitä tietoisesti, koetella empiirisesti jonkin tekemisen tai tekniikan vaikutuksia. Rentoutustekniikoiden avulla huomaa hyvin konkreettisella tavalla, kuinka kehonmaisema muuttuu, olo kirkastuu ja kevenee ja vähitellen maailma alkaa vaikuttaa hivenen sympaattisemmalta paikalta. Tai ainakin minuun se on vaikuttanut noin.
Lisättäköön, että etsin taustatunteita osittain siksi, että olen monen tuttavani kuvauksen mukaan tunteeton ihminen. Näin on aika moni sanonut. Olen eri mieltä, mutta on tietenkin totta, että vaikka koen voimakkaita ilon ja surun päilähdyksiä joiden aikana hypin, kiemurtelen ja ruttaan naamaani hymyihin ja irvistyksiin, olen valtaosin aika hiljainen ja ilmeetön ihminen. Ehkä taustatunteisiin keskittyminen vain lisää tätä asiaa. (Meinasin melkein kirjoittaa "vikaa", koska itse pidän eniten hyvin spontaaneista ihmisistä. Hyvällä päällä ja hyvinnukkuneena panostan siihen, että olisin ilmeikäs ja eleekäs. Väsyneenä vain nuupotan suomalaiseen tyyliin.) Ylitsepuskevat tunteet, etenkin negatiiviset, tuntuvat epämiellyttäviltä. Rakkauden, läheisyyden ja ystävyyden tunteet eivät tunnu, vaikka ne ovatkin säännöllisiä tulvijoita. Eikä ihme, tutkimuksen mukaan positiivinen emootio nopeuttaa päättelyä, negatiivinen hidastaa. Vihan tai surun vallassa maailma on tankea ja haraa vastaan, ilossa ja rakkaudessa on kuin jokin puskisi selän takaa lisää vauhtia ajatusten purjeisiin.
Todistukset tunteettomuudesta ovat kummallisia. En tiedä, miksi joku kuvittelee toisen tunteettomaksi. Ehkä ne ovat säikähtäneet omalaatuisia kysymyksiä, joita nykyään asettelen hieman harvemmin ja tuhatkertaisesti varovaisemmin, vakuutellen hyviä aikeitani. Olen menettänyt liian monta ystävää kysyessäni aidon kiinnonstuneesti, miksi hän sanoi niin tai näin. Sellainen tekee varovaiseksi, koska en ole missään vaiheessa tahtonut riitaa tai halunnut kenenkään tuntevan oloaan ahdistetuksi. En ole kiinnostunut kenenkään psykopatologisoinnista tai nimittelystä, en edes toisten elämäntapojen kritisoinnista. Heidän elämäänsähän se on, hyvänen aika. Ehkä he ovat säikähtäneet, kun olen kertonut, etten juurikaan koe, että minulla olisi omaatuntoa.Joskus on vaikeaa iloita keskitien kultaisuudesta, kun toiselta puolen lentää niskaan paskaa ulkokultaisesta altruismin teeskentelystä ja toiselta puolen siitä, että olen täysin moraaliton ihminen. Ensimmäisen syytteen esittävät ihmiset, jotka eivät ole keskustelleet kanssani moraalisista kysymyksistä vaan tietävät lähinnä, etten syö lihaa enkä maitotuotteita ja hyysään viittä hylättyä eläintä kotonani ja teen enemmän vapaaehtois- kuin palkkatöitä. Toisen syytteen esittävät ihmiset, jotka keskustelevat kanssani moraalista ja järkyttyvät kuullessaan, että tunnen hyvin harvoin syyllisyyttä tai häpeää ja silloinkin, kun niitä tunnen, ne mielestäni pikemminkin estävät moraalista käytöstä kuin tukevat sitä. Minulle, olen tästä ennenkin kirjoittanut, moraali on positiivinen asia. Iloitsen voidessani tehdä jonkin asian hyvin, olen tyytyväinen saadessani auttaa ja ollessani hyödyksi. En niinkääna ajattele asioita, jotka minun olisi pitänyt tehdä. Joskus joku toinen pakottaa kommenteillaan ajattelemaan näitä asioita. Jos vaatimukset tuntuvat ulkopuolisilta, en koe syyllisyyttä enkä muuta käytöstäni ja sillä siisti, ja jos vaatimukset tuntuvat koskettavilta, koetan muuttaa elämääni siten, etten loukkaa enää noita toisia. Askel parempaan suuntaan tuntuu aina erittäin hyvältä. Maailma parantuu piirun verran, ja sitä myötä oma mieliala.
Ehkä aika moni hahmottaa moraalin jotenkin kovin kognitiivisena ja sanallisena toimintana, argumentteina. Minä luulen sen biologisemmaksi, taustatunteisiin liittyvämmäksi. Jos tämän sanoo ääneen tietyssä seurueessa, tulee helposti ymmärretyksi aivan oudosti: jonkinlaiseksi pedoksi, joka heittelehtii vihansa, surunsa ja mielihalujensa vietävänä. Aivan kuin ihmisellä ei olisi hyvin vahvaa mielihalua tulla hyväksytyksi, saada kokea ystävällisiä silmäyksiä ja ilmaisuja.
Tämä halu, lisättäköön, on yksi moraalin esteistä. Jos elää hyväntahtoisten idioottien yhteiskunnassa, anteeksi, niitä on paljon, ja haluaa tehdä jonkin asian paremmin kuin ainoastaan päivittäistavarakaupan hintoja pohtiva mattimeikäläinen (tämä on olkinukke jos mikä mutta valitettavasti ruokavalion kohdalla usein aika validi sellainen - miten ihmeessä ihmiset eivät tajua, että juuri syöminen on yksi mittavimpia ympäristömme muokkauksen muotoja kaikkine seurauksineen?), saa helposti niitä ilkeämpiä mulkaisuja niskaansa ja päin naamaa. Ehkä se ehdottomuus, joka erilaisiin moraalikoodeihin liitetään, on juuri ehdottomuutta ottaa mulkaisut vastaan enimmäkseen rauhallisesti ja ajautumatta paniikkiin? Tai ehkä ehdottomuus on siinä, että tietää, että vihaisi enemmän omaa käytöstään, jos tietäisi, että järjestää sen vain näiden mulkaisujen välttämiseksi - ikään kuin se, kuinka helposti hyväksyttävä on, olisi tärkeää? Jälkimmäisen ainakin tunnistan omakseni. Vihaan pelkuruutta syrjään jätetyksi tulemisesta aina sen itsessäni kohdatessani. Kohtaan sen usein. Minulle moraali on tappelua tuon pelon kanssa. Kummallista kyllä, en häpeä pelkoani. Luulen, etten ole ainoa, jota se kiusaa. Eikä se pelko katoa mihinkään, tuskin kestään terveestä (mitä se sitten onkin; ehkä tarkoitan jotain sinne päin kuin "tuntemiskykyinen") ihmisestä. Mutta siitä voi päättää olla välittämättä niissä kysymyksissä, joiden kokee vaativan toimenpiteitä.
Äh, ajaudun taas syrjään taustatunteesta. Näettekö nyt, miten vaikeaa siitä on koettaa kirjoittaa? Mutta ainakin ensimmäinen viilto on tehty. Katsotaan, mitä ulos alkaa pursuilla. Ei huomenna, eikä ehkä viikon päästä, mutta jos edes kolmenkymmenen seuraavan vuoden aikana.
Tekstit
10 kommenttia:
Olipa kiintoisa kirjoitus. Taustatunne on uusi käsite itselleni. Mikähän on oma taustatunne? Tuo moraalipohdinta oli kyllä erityisen mielenkiintoista.
Muuten olen kyllä sitä mieltä, että miksi on maailmankaikkeuden kaunein kysymys, ruusujen ruusu, tataarien suurtataari ja esi-isien pyhä graali. (lukuohje: pientä ironiaa mukana)
Mutta olen toisaalta samaa mieltä siitä, että sillä on tietty ravistava vaikutus. Jos sattuu olemaan vaikka omenapuun juurella, ja ravistaa, niin voi tippua vaikka omena päähän ja saada kuhmun. Toisaalta voi keksiä painovoimalain niinkuin Newton.
Okei, tarina on väärä, omenoilla ja painovoimalailla ei ole juurikaan tekemistä keskenään, sen enempää kuin appelsiineilla ja painovoimalailla. Tämä nyt on niitä tarinoita joita tykätään kertoa takkatulen ääressä ja muutenkin.
Miksi? (ei retorisesti, vaan Pandoramaisesti, ehkä myös pantterimaisesti, niinkuin salmiakki, tai pantterimaisesti, niinkuin vaaleanpunainen pantteri) Spottivalo tieteen popularisoinnin yhteen ulottuvuuteen.
Ja vielä hyppysellinen moralisointia, kun jäi nyppimään tietynlaiset asenteet. Jos nyt joku elää ihmisiksi, niin minusta on kyllä täysin kohtuutonta alkaa napisemaan moraalista tällä kohtaa. Jos nyt lähtee moraalista siivousoperaatiota tekemään, niin olis kyllä aihetta aloittaa jostain muualta. Ihan oikeesti.
Taitaa suurella osalla ihmiskuntaa moraali olla laumamoraalia, tömistellään samaan tahtiin ja kun kuu tulee näkyviin, pannaan karaoke käyntiin.
Laumamoraalilla on oma paikkansa, mutta se ei ole aina kaunista katsottavaa. Joukossa tyhmyys tiivistyy, näinkin on lausuttu.
Vielä yksin jäämisen pelosta. On oikein tehdä oikein, ja on oikein olla lauman mukana lauman kannalla. Tässä kaksi hyvää kilpailee keskenään, molemmat ovat ikäänkuin oikein. Mutta aina ei voi molempia saada. Ottaako viineri vai pala sahherkakkua?
Olen kokeillut naisten joogaretriittiä ja se on todella upeaa. Kerta kaikkiaan vapauttava, levollinen ja virkistävä kokemus!
ruu m.
Ei tämä mitään todista, mutta onpahan joku mittari: keräsin Uusia lauseita puolen vuoden kuluessa yhteensä 801 kpl, kun taas Varjofinlandiaan päätyi kahdessa kuukaudessa 1154 lausetta. Tämän perusteella onnettomat ovat melkein neljä ja puoli kertaa tuotteliaampia kuin onnelliset.
Vai ovatko onnettomampien ilmaisukeinot vain täsmällisempiä? Tuskastahan ei oikein voi erehtyä, mutta tyytyväisyyden tunnistaminenkin, saati sitten sanallistus, on monelta pahasti kesken.
Juu, mustakin valinta yksin jäämisen ja oikeintuntuisen tekemisen välillä on valinta kahden oikean välillä (tai kahden väärän, voihan sen niinkin ajatella, mutta kuulostaa kyl aika synkeältä käsitteellistettynä näin, itse olen törmännyt vain kahteen tilanteeseen, jossa en ole kokenut olevan yhtään oikeaa ratkaisua. Toiseen liittyi rakkaus, toiseen raskaus. Huoh. Sukupuolisuus on aikamoinen taakkakin, siis.)
Tuota valintaa voisi kutsua valinnaksi konformisuuden (laumapaine) ja aidon moraalin välillä, näin jotkut sitä kutsuvat. Mutta siinäkin on väärä assosiaatio. Sillä kyllähän juuri konformisuuden avulla opimme moraalistandardit eikä konformisuuttakaan ole järkevä halveksua, sen verran tärkeää on se, että sosiaalinen turvaverkko säilyy.
Joskus kyllä tuntuu, että aika monella on hyvin epärealistinen näkemys siitä, millainen teko karkottaisi kaikki ystävät tai puolison tai suvun kiintymyksen ja hyväksynnän. Ikään kuin ihmiset eivät voisi oppia sietämään toisiaan paremmin.
Esim vaikka blogien avulla.
Olipa tosiaan vallan mainio kirjoitus, vaikka vasta vain silmäilin tätä (tämä vaatii paneutumista).
Väittäisin, että onnettomien ilmaisukeinot eivät niinkään ole täsmällisempiä vaan kyse on tosiaan vain siitä tuotteliaisuudemmuudesta perus-onnellisuuden tunteessa enimmäkseen eläviin nähden. En nimittäin kyennyt KK:n Varjofinlandiasta tunnistamaan itseäni, vaikkakin se tavallaan loi omanlaisensa taustatunteen, joka on lähempänä sitä, mitä se itselläni on, kuin sellainen perus-hyvänolon taustatunne, jollaisen etsinnästä Veloena varmaankin tuossa tekstissäsi lähdit liikkeelle.
Se, etten tunnistanut siitä itseäni, liittyy siihen, mitä olen tahollani viime aikoina taas sivunnut, eli sen tuskan tunteen kuvaamisen vaikeutta. Sillä vaikka tuska onkin ehkä voimakkain mahdollinen motivoija itseilmaisuun, ei motivaatio takaa kykyä. Enkä minä suostu kuvaamaan jotain, minkä kuvaamiseen minulla ei ole sanoja, käyttämällä jotain sellaisia ilmaisuja, joita en tunne omikseni, kuten suurinta osaa Varjofinlandian ilmaisuista en tuntenut.
Niin, voihan se olla noinkin päin varmasti. Kuulostaa omituiselta, mutta miksipä ei. Etkö jossain vaiheessa kirjoittanutkin blogissasi, että tunnet itsesi enemmän itseksesi onnettomana kuin iloisena? Jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa. Olisiko siinäkin tämä, että sitä perusoloa on hemmetin vaikea saalistaa sanahaarukoin. Vaikka silloinhan tietysti Varjofinlandia puhuisikin aivan toista kieltä merkintöjensä määrässä - tarkoitan sitä, että jos se, mikä on vieraampaa, on helpommin erotettavaa ja sanallistettavaa naamaa vasten iskeytyvyydessään, silloinhan ihmisten perusolotila olisikin onnellisehko, tyytyväisehkö surukauhun sijasta.
Täytyy kyllä sanoa tähän väliin, että Varjofinlandia oli jotenkin kauheaa luettavaa. En mäkään siitä onneksi montaakaan tunteenkuvausta pystynyt elämään läpi, mutta nekin, jotka pystyi, oli melkein liikaa. Uusista lauseista tuli heti sellainen olo, että hei, tätä haluaa kuulla lisää, mutta varjofinlandia oli kuin huppu olisi ujutettu päähän.
Ylipäänsä, samastuttavia tunteiden kuvauksia on vaikeaa löytää. Ehkä kliseet vääristävät lukukokemusta? En tiedä, pitää miettiä lisää.
TOIVOTTAVASTI varjoisa olo tosiaan on useimmille kirjoittajille ollut pahanolon raapiva huippu eikä perusolotila...
Jani, tarkoitetaanko depressiolla sinun mielestäsi juuri sitä, että se perusolo on tuskainen? Tai siis, voisiko sen kuvata sillä tavalla?
Näin äkkiä heittäen, kyllä sen minusta voisi niin kuvata. Tilapäiset takaiskut tai mieli maassa -olotilathan kuuluvat normaaliin elämään, ja masennus sairautena tunnetusti eroaa näistä normaalin elämän masennustiloista juuri siinä, että se tila vain jatkuu ja jatkuu.
Tosin täytynee ottaa huomioon sekin, että minun mieleni tai mielialanihan ei ole aito tai puhdas, tai miten sitä nyt tahtookaan nimittää, vaan pidän sitä keinotekoisesti kohotettuna lääkkeellä. Ja itse asiassa ennen lääkitystä vallinnutta tuskaista mielentilaani en niinkään nimittäisi perusoloksi, sillä se oli kyllä ihan selvästi sitä ‘suurten emootioiden’ lajia, joka peittää tuon perusolon alleen. Sen repivä voimakkuus teki siitä sietämättömän ja paljon nykyistä, siihen verrattuna mitätöntä tilaani paljon pahemmin invalidisoivan tilan.
Aika hassua, jos Varjofinlandialla on tuollainen vaikutus terveeseen lukijaan, sillä minä en tosiaankaan sitä lukiessani vaistonnut ollenkaan tällaista, toisaallakin mainittua ahdistavuutta. Jos se toimii laajemminkin, niin täytyy onnitella Karria toimivan reseptin keksimisestä.
Jaa no, en kyllä menisi niin takuuseen terveydestäni. Tarkoitan: en ole ikinä käynyt missään arvioinneissa, ja joissain suhteissa olen useimpien mielestä aika omalaatuinen. Joissain asioissa jopa omasta mielestänikin. Toisaalta, se, ettei ole koskaan vielä joutunut menemään ammattiauttajalle nyt kertoo ehkä jotain itsepäisyyden lisäksi siitä, että mikään ei ole kovin pahasti pielessä, vaikka vähän omituisesti oiskin ja paikoitellen ihan katastrofaalisestikin.
Masennus kuulostaa kyllä todella pelottavalta.
Eikö masennus voi olla myös hyvin terve ja mitä normaalein reaktio?
Jos asiat ovat huonosti, on luonnollista olla synkkä ja masentunut. Se on merkki siitä, että jotain pitää tehdä tilanteen parantamiseksi.
Moraalihan on positiivinen asia. Jos koet moraalin positiivisena, olet sisäistänyt sen. Se ei merkitse silloin ulkoisia kaavamaisia sääntöjä. Minä sanoisin sitä kehittyneeksi omaksitunnoksi.
Tavallisessa kielenkäytössä sana 'omatunto' on usein degeneroitunut jonkinlaisen sisäisen poliisin nimeksi.
Pirkko/Blogisisko
Lähetä kommentti