"Tulee katseltua enemmän (tietysti myös kuunneltua). Asiat hoituvat kyllä. Miettii, mihin sitä kaikkea puhetta tarvitaan."
Sen ainoan kerran, kun olin aidosti pari päivää puhekiellossa, olin rippileirillä Keuruulla. Odotin Helsingistä tietoja siitä, olenko päässyt kuvataidelukioon vai en. En tiedä, mitä teen, jos en pääse. En halua tavalliseen lukioon, olen kyllästynyt sanoihin "erilainen nuori". Vanhemmat eivät tiedä kurkkutulehduksestani, enhän ole voinut soittaa kotiin ja kertoa, ääntä ei vain tule. Joku huutaa yleisöpuhelimeen. Menen puhelimelle ja koetan röhäistä jotain. Luurista kuuluu äidin ääni: "Haloo, onko siellä joku?" Koetan uudelleen, äiti toistaa haluavansa minut puhelimeen. Kurkusta pääsee vain tulehtunutta särinää. Äiti kommentoi isälle toisessa päässä: "Linjassa on jotain ongelmia." Viiton yhtä tyttöä lähemmäs, ojennan hänelle luurin. Hän vastaa nimellään, kuuntelee hetken mietteliäänä ja ojentaa luurin: "Se on sulle." Nyökyttelen, pyöritän silmiä, pidän kurkusta kaksin käsin, osoitan sitten luuria. Tyttö sanoo luuriin: "Sitä kuristaa kurkusta niin ettei se voi puhua... Ai jaa, no sanon. Hei hei." Sulkee puhelimen, sanoo: "Soita takaisin kun pystyt puhumaan asiasta."
Lehtiöllä siitäkin selvitään. Äiti on pahoillaan, kun ei tajunnut heti, mistä on kyse. Enkä pysty huutamaan ilosta, vaan voin vain kirjoittaa lapulla useamman kerran huutomerkitetysti: "Mä pääsin taidelukioon, jee", ja kuljettaa lappua ihmisille. Ne sanovat, että totta kai pääsin, ovathan ne nähneet, etten tee muuta kuin istun ja piirrän. Kun pystyisin jo puhumaankin asiasta, kaikille on jo kerrottu. Nyanssit jäävät kartoittamatta.
Omituista, että olen joskus vain istunut ja piirtänyt. Olenhan toki silloinkin tanssinut, ja käynyt monella ratsastustunnilla viikossa ja käynyt koulua, mutta muuten vain piirtänyt. Miksi ihmeessä piirtäminen tuntui jossain vaiheessa niin välttämättömältä päivien rakenneosalta? Mitä onnellisemmaksi olen tullut, sen vähemmän olen piirtänyt. En tiedä, onko onnellisuuteni joidenkin asioiden korjautumista paremmalle tolalle vai epäonnen sietokyvyn kasvua. Se on omalla tavallaan ärsyttävää. Pitäisi tietää, niin osaisi paremmin auttaa toisia.
Piirtäessä kaikkea mahdollista oppii monenlaisia asioita. Kuten yksityiskohtien kohdalleen laittamisen tärkeyden. Hevonen, jonka ohjakset lähtevät kuolainten sijaan turpahihnasta, lähinnä hämmentää metaforisuudessaan. Mitä tällä koetetaan sanoa? Ja ihminen, jonka toinen kävelyjalka ei ojennettuna olisi lainkaan yhtä lyhyt kuin tukijalka, ei koskaan voisi oikeastaan kävellä noin. Tällainen jää kaihertamaan sitä enemmän mitä hiotumpi kuva muuten tyyliltään on. Sutaisuissa ja skisseissä voi antaa paljon anteeksi. Nehän ovat koko hahmon karakterisointeja eivätkä pyri minkäänlaiseen realismiin kohteensa ominaisuuksien suhteen; ominaisuudet on alistettu tunnistettavuudelle. Mistä tunnistettavuus sitten syntyy, ellei muutaman ominaisuuden korostamisesta kimppuna? Korjaus: suurin osa ominaisuuksista on alistettu tunnistettavuudelle.Tahtoisin saada otettua valokuvia, jotka ovat skissejä tai skissimäisiä. Joissa suurin osa ominaisuuksista on abstrahoitu pois ja kenties lisäksi tuotu mukaan joitain elementtejä, jotka hämmentävät muuten itsestäänselvää tulkintaa.
Joskus ajaudun miettimään, josko kirjoittaisin blogiin sarjan henkilökuvia, mutta sitten aina luovutan, koska henkilökuva on niin tylsä ja steriili laji. Joku jaksaa vielä lukea kuvan, jos mukana on tunnistamista ja lupauksia salaisuuksista, mutta ei juurikaan muuten. Olisi kiusallista tuottaa tekstiä, jota ei jaksaisi itse ikinä lukea. (Henkilökuvien inhoni aiheuttaa sen, etten juurikaan pysty lukemaan viikkolehtiä. Itse lehtiin kirjoittaneena tiedän liian hyvin, miten konstruoituja jutut ovat, kuinka niihin on etsitty repäisevä alku, yllättäviä käänteitä ja sievästi pyöristyvä loppu, niin että jälkimaku jäisi pitkäksi ajaksi lukijaa häiritsemään. Blogissa tällainen olisi anteeksiantamatonta formaattipaskaa.) Joskus luettavuuskin kääntyy ei-luettavuudeksi. (Miten inhottava lause, kuulostaa ihan heideggermäiseltä kukonaskeleelta.)
Mieluummin kuvia pyykeistä puutarhan aidan takana, kiitos. En jaksaisi kappalettakaan teoreettisia pohdintoja, etenkään jos teoriat, joihin viitataan, liippaavat estetiikkaa tai filosofiaa, olkoonkin, että välillä noihin hetteikköihin ei voi olla eksymättä. Meneillään on irtiotto yliopistosta, defenssimekanismit ärsytetyimmillään.
Huomenna, ihanaa, menemme Linnanmäelle illaksi. Huvipuisto on juuri sitä mitä kaipaan. Sinne menemisestä tulee uhmakas olo, tekee mieli pullistaa vatsaa ja ehkä poskiakin ja mölistä kovaan ääneen naapureista piittaamatta. Juosta tömpsöttää ja laulaa pöhköjä ralleja. Menemme seurueella, tottakai, jotta joku voi tuudittaa aina vaunuissa nukkuvaa vauvaa. Koko seurue koostuu jonkinsortin ympäristöaktivisteista. "Hyvänen aika, miten tuo sopii energian pakkomielteiseen säästämiseen", kysyy eräs ei-ympäristöorientoitunut ystävä. "Ei se pakkomielteisyyteen sovikaan", vastaan. Valoja on helppo sammutella ja tuulisähköön vaihtaa ja olla lentelemättä lomamatkoille. (Paitsi että Ibiza edelleen kaihertaa jossain lonkkaluissa.) Linnanmäelle sen sijaan pitää päästä kerran kahteen vuoteen, vaikka siellä onkin se inhottava akvaario, jonka en oikein usko opettavan yhdellekään kersalle tasapainoista luontosuhdetta.
En usko, niin, mutten toisaalta tiedäkään. Onhan minuakin tuollaisissa raahattu, ja olen jälkeenpäin rasittanut vanhempiani itkeskelemällä ja kyselemällä, ovatko ne kalat siellä oikeasti onnellisia. Päivänä eräänä leikittelen ajatuksella, josko sittenkin alkaisi opiskella toista tutkintoa ympäristönsuojelusta tai ympäristökasvatuksesta ja sitten koettaisi tunkea itsensä sellaiseen putkeen, jossa häämöttäisivät tohtorinopinnot aiheesta "opettavatko eläintarhat ja meriakvaariot lapselle huolta ympäristöstä". Se on tajuttoman kiinnostava kysymys, ja aiheen saa kernaasti varastaa. Mieluumminhan minäkin sen valmiina paperina lukisin, joskin kunnolla ja vivahteikkaasti tehtynä.
On vaikeaa tajuta, miten jonkin eläimen tuijottaminen etäältä auttaisi ymmärtämään, kuinka sen luihin ja lihaan kertyy ympäristömyrkkyjä samalla tavoin kuin omaamme, kuinka sen kipukokemus ei oletettavasti poikkea omastamme ja kuinka sen maailma on seutu, jossa se kulkee, haistaa, näkee, tuntee, kuinka auringon lämpö ympäröi sen yhtä lempeästi halaavana kuin meidätkin. (Kuinka vaikeaa onkaan kuvitella kalaa! Ja silti, kalat ovat tunteikkaita ja tuntoisia, ja jotkut aika hyviä ongelmanratkaisijoitakin.)
Vuoristorata, tuo ihana, viilettävä ja päätähuimaavan vaihteleva tuoksu. Kuinkahan usean VR:N Makasiinien puolustajan todellinen, tiedostamaton kiintymyksen alkupiste on ollut Makasiinien terassin vuoristoradanhaju? Sinä päivänä, kun Vuoristorata uhataan purkaa, linnoittautuvat ihmiset käsikädessärinkiin sen ympärille ja huutavat vihaisina ja toiveikkaina, ja sininen ja punainen ja keltainen ja vihreä juna suihkivat mäkiä ylös alas.
Tekstit
12 kommenttia:
Menivätkö dodolaiset Turun Urpovaellukselle sieltä lentokoneella vai oliko heidän kävelynsä täällä lentokentän tuntumassa vaan joku "Seaid-tyyppinen" juttu?
Disney-animaatioiden eläimet eivät ole eläimiä!
Minua huvittaa Veloenan kirjoitusten toistuva, mahdollisesti tahaton, (piilo)antropomorfismi.
”Inhimillistäminen eli antropomorfismi on eläinten toiminnan selittämistä perusteetta ihmismäisten ominaisuuksien kautta. Sen sijaan kun ihmisen ja eläimen samankaltaisuuksia korostetaan perustellulla tavalla, puhutaan samankaltaistamisesta. Inhimillistämisestä on kyse esimerkiksi silloin, kun eläimen vaistonvaraista toimintaa pidetään intentionaalisena, vaikkei se sitä ole. Mutta jos vaikkapa kerrotaan sekä eläimen että ihmisen tuntevan kipua (mikä on totta), on kyseessä tosiasioihin perustuva fakta ja näin ollen puhuja samankaltaistaa eläimen ja ihmisen perustellusti.”
(Lähde: Elena Oksa http://www.mv.helsinki.fi/eoksa/)
Lepakko tuntee, ajattelee, mietii - mutta ei se sitä katselevia ihmisiä ihmettele. No ei varmasti. Suosittelen cum laude-filosofia lukemaan sen T.Nagelin jutun uudelleen…
Jotkut kalat ovat hyviä ongelmanratkaisijoita. Ehkäpä niin, seuraako tästä jotain? Myös Word-tekstinkäsittelyohjelmani ratkoo ongelmia (ja tuottaa niitä). Wordillani ei ole oikeuksia, ja tarkkaan ottaen minullakin on kyseiseen ohjelmaan vain käyttöoikeus (Microsoftin lisenssi).
Usein Veloenan kirjoituksissa tulee myös esiin se, ettemme saisi arvottaa luontoa ihmisperspektiivistä (vrt. Veloenan piiloantropomorfismi). Pelkäänpä pahoin, että se on ainut näkökulma mitä taloistamme löytyy. Onneksi inhimillisiä viitekehyksiä on useita.
Ymmärrän vegaanismin etiikan silloin, kun kieltäydytään lihansyönnistä siksi, että ei haluta esimerkiksi tukea länsimaista lihan tehotuotantoa. Myönnän myös, että teen lihansyöjänä itse tietoisen valinnan olla ajattelematta lihajuttuja liikaa. Mutta on erotettava eettinen valinta ja omat mieltymykset ja arvostukset. Mitä eettisiä perusteita vegaanilla on jättää syömättä taivaalta jalkojen juuren tippunut sorsa. Olettakaamme vielä, että vegaani tietää, että sorsa kuoli 5 sekuntia aikaisemmin sydänkohtaukseen (liha on tuoretta ja peräisin terveestä eläimestä) ja että, vegaani oli syytön sen kuolemaan. Ja että skenaario tapahtui saarella, jossa ei ole juuri tuolloin mitään muuta elämää (ei edes sorsaraadolla ”herkuttelevia” bakteereja, Veloenan kieliavaruutta seuratakseni). Jätetäänkö raato siis saarelle vai syödäänkö? Vegaanietiikka tuskin antaa vastausta, valinta pohjaa siis yksilön omiin mieltymyksiin.
Mitä muuten vegaani syöttää lemmikeilleen? Saavatko kissat tai koirat ollenkaan lihaa? Miksi kissaeläimet luonnossa saavat tappaa ja kiduttaa, mutta felix domesticus ei saa edes syödä lihaa? Eikö lemmikkien pitäminen – olkoon vain löytökissoja ja –koiria - ole muuten hyvin samankaltaista eläinten tahatonta kaltoinkohtelua kuin eläintarhan ylläpito?
Paljon (retorisia) kysymyksiä, mutta c’est la vie.
-Vellihame
Puolustan näissä kirjoituksissa viliseviä mitä ihastuttavimpia ihmismäisiä eläimiä ja kerrotaanpa välillä viehättävästi ihmistenkin eläimellisistä piirteistä. Jo Aisopoksen ajoista ovat kirjailijat, runoilijat kuvanneet faabeleissaan ihmisluonteita eläinten hamoissa.
Ihana kissa Veloenalla! Muutoinkin mainioita tarinoita. Juuri tällaiset rajamaat ovat kiinnostavia.
Eläinrintamassa Mr Bones
Jaa kalalla on tunteet?? Tuli mieleen sanonta "välinpitämätön ja kylmä kuin kala"... sehän ei sitten olekaan kovin osuva, p.o. "herkkä ja empaattinen kuin hauki" tai "lahnamaisen raivokas"?
Ken uskoo evoluutioon, uskoo ehkä myös siihen, että ihminen on laji muiden joukossa. Sinänsä minusta on aika mielenkiintoinen näkökanta, että olisi moraalisesti väärin verrata ihmistä muihin eläinlajeihin. Edelleen tekisi mieli kysyä, että onko kaikki muut vertailuparit sallittuja, paitsi ei ihminen ja joku muu laji, vertailu siinä mielessä, että nähdään yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia.
Kyllähän ihmisellä on puutteensa, se tiedetään, ei ole vaikka siipiä tai eviä, millä polskuttaa, mutta henkilökohtainen mielipiteeni on, että älköön kukaan antako tämän haitata vertailujen tekemistä.
Sitten on kaksi eri asiaa, se, mitä muissa eläimissä ei ole, ja se, mitä muissa eläimissä ei haluta nähdä, sellaista mitä on meissä itsessämmekin.
Tässä inhimillistämispeikossa ydin taitaa olla siinä, että muille eläimille ei haluta antaa lisää oikeuksia, eikä haluta nähdä muita eläimiä syvällisessä mielessä samanarvoisina ihmisten kanssa.
" Olisi kiusallista tuottaa tekstiä, jota ei jaksaisi itse ikinä lukea." Ja, ja, kuten Zimbabwessa on tapana sanoa.
Sitä paitsi Linnanmäellä ON ihan kauhean huono akvaario. Hinta-laatu-suhde mättää ja pahasti.
Minuakin, kuten sisar Vellihametta, Veloenan kirjoitukset huvittavat. Siksi juuri tulen tänne mielelläni piristymään!
ruu morbidi
Heh, heh, ja väärinkäsitysten välttämiseksi tahdon vielä tuoda julki, että Veloenan kirjoitelmat siis ovat hyviä, eivät "huvittavia" vaikka minua kovasti huvittavat, siis tuottavat iloa.. Tulikohan nyt ilmaistua tarpeeksi sekavasti? Argh. No, minä tykkään täällä käydä. (Tuota lausetta ei voi väärin käsittää, eihän?)
toivoo Ruu
Saa huvittua, itsekin huvitun ja huvikseni näitä kirjoitankin. Siitä olen vellihameen kanssa samaa mieltä, että Disney-animaatioiden eläimet eivät ole eläimiä, vaan fiktiota. Kuten myös eläimet minun kuvaaminani.
Kyllä, inhimillinen perspektiivi on ainut, mihin kykenemme. Mutta se ei saisi olla esteenä sille, että koetamme ottaa selvää ja kokeilla asettua toisten nahkoihin. Tiede on useissa kohden ollut mainio apuväline, huomattavasti parempi kuin filosofia, joka vain useimmiten on ennaltaolettanut, ettemme pysty tajuamaan muita ja that's it.
Siinä yksi syy, miksen pidä filosofiasta: se ei kykene mielestäni kohtaamaan useimmiten ihmistäkään eläimenä.
Toisaalta, joidenkin eläinten kohdalla on mahdollista oppia joitain asioita niiden käsitystavasta. Kynomorfisen koiran seuraneitinä olen itsekin oppinut katsomaan ihmisiä kynomorfisesti ja näkemään, miten pelottavasti nämä irvistävät ja uhkaavat kumartuessaan koiran ylle kuvittelevansa tulevansa hellimään hymyillen.
Ihan turha odottaa vegaanietiikan olevan jotenkin yhdenmukaista ja johdonmukaista. siksi, että miltään etiikalta ei kannattaisi moista odottaa.
Ai niin, tuo vellihameen viesti on niin pitkä, etten muista vastata siihen kuin palasissa.
Minusta kysymys kotieläinten pitämisen eläintarhaa muistuttavuudesta on kaikkea muuta kuin retorinen. Se on erittäin tärkeä kysymys sikälikin kun iso osa täysin kelvottomasta eläintenpidosta tapahtuu juuri kotieläinten kohdalla. Itse en tosiaan ottaisi muuta kuin löytöeläimen. Nähdäkseni elävän olennon tappaminen ilman varmuutta siitä, että se itse tuolla hetkellä sitoutuu tähän ajatukseen ja antaa sille luvan, ei ole normaalioloissa oikeutettua.
Jos olisin kuolemaisillani nälkään, ja eläimen tappaminen olisi ainut vaihtoehto selvitä hengissä, varmaankin tappaisin eläimen. Nyt ei ole sellainen tilanne.
Mitä lokkiin tulee, jos tuntisin innokkaita lokinsyöjiä - ja kyllähän heitä tunnen, perheessänikin viisi varmasti ihan positiivisesti ideaan suhtautuvaa - toki mieluummin antaisin lokin heille kuin söisin sen itse. Kun lihaa on ollut jonkin aikaa syömättä, sen tuoksu käy vieraaksi ja ällöttäväksi.
Meillä lemmikit syövät luomuruokaa, jossa on lihaa. Luomukasvatettua lihaa, se on se tärkein pointsi. Kyllähän se mietityttää, kovasti. Mutta ei siinä ole mitään pahaa, että miettii. Kaikista typerintä musta ois, jos eläisi niin kuin kaikki muutkin vain siksi, ettei silloin tarvitse miettiä eikä perustella, vaan voi vedota siihen, ettei jaksa, viitsi, huvita.
Se mua kyllä ihmetyttää, että veganismi nähdään jotenkin ehdottomana. Eihän se VOI olla ehdotonta. Viljanviljelyssä kuolee aina hiiriperheitä, usein viljelyn lannoite saadaan esim. turkiseläinten lannasta jne. Nähdäkseni kysymys ei ole mistään aukottomasta oppisysteemistä, tosiaankaan, vaan yrityksestä kuormittaa ekosysteemiä mahdollisimman vähän. Eläinkunnan tuotteilla kun on painava ekologinen selkäreppu ja niiden käyttäjällä paljon suurempi ekologinen jalanjälki.
Tämä ainakin itselläni on ollut suurin syy siirtyä kohti veganismia. Ainakin itse olen pystynyt miettimään todella eläinten kärsimystä vasta edes yritettyäni edes hieman sanoutua siitä irti. Perille en ole vieläkään päässyt, koska lankean aina välillä lampaanjuustoon.
Minua huvittaa kyllä antropomorfismi eniten ihmisiin sovitettuna. Sehän on sen yleisin muoto. De Waalilla on tästä hauskoja esimerkkejä. Epäilemättä useat toimintomme, jotka selitämme mieluusti järjellisiksi/älyllisiksi ratkaisuiksi, ovat pitkälti automaattisia.
Tahtoisin ajatella myös etiikan sellaisena, mielestäni se sitä enimmäkseen onkin. Vain ihan hienosäätöä tehdään loogis-rationaalisessa sfäärissä, paha olo ja hyvä olo -kehoassosiaatio, joka tekoihin liittyy, ei taas siihen uskoakseni juurikaan kuulu. Kyllä, uskon että etiikka pohjaa omiin mieltymyksiin.
Niitä on erilaisia.
tuli mieleen eräs absoluuttisen nollapisteen kappale, jossa lauletaan näin: ..luontoa romantisoi siitä vieraantuneet kuten vain pikkukaloilla on charmantti ote elämään..
Absoluuttisella nollapisteellä on jännittäviä sanoituksia.
Hahaa, hassuja tämmöiset sattumat: en ollut lukenut tätä ennen kuin kirjoitin tuon oman juttuni kalojen kivusta.
Lähetä kommentti