Mistä ja minne

Olen päättänyt, että käsillä on viimeinen kesäpäivä ja elän sen mukaisesti. Hellemekko, hellesandaalit, hellehuulirasva. Totta kai helteelle on oltava omankoostumuksinen huulirasvansa. Soittelen puhelimella ja kaupittelen pensaskurkkujani ja kiinalaisia käärmeitäni. "No ihan samalla tavalla käytetään kuin kaupan kurkkuja, joo." Jotkut eivät ilmeisesti ole kolmenkymmenen ikään mennessä uskaltautuneet maistamaan avomaankurkkuja. En hämmästy siitäkään. Helle tekee ihmiset hulluiksi. Ulkona ei teknisesti ottaen ole helle, mutta uskossaan vahvalle on.

Onnistun hätistämään Kissan kanssani mattotalkoisiin. Jynssäämme, kuuraamme, laimennamme ekologista hienopesuainetta, heitämme ämpärillä vettä päälle, kaavimme sitä kämmenin pois, raahaamme painavat itämaiset matot mankeliin ja telineelle. Bikiniasuinen keski-ikäinen täti avustaa maiskutellen suutaan olohuoneen maton punamustuudelle, ihmettelee, kuinka uskallamme jättää komean maton kuivumaan telineelle vahditta. Kerromme, kuinka edellinen itämainen mattomme vietiin, kotipihalta, yöllä, sen ollessa vielä kohtuullisen märkä. Varkaat nähtiinkin: ne lastasivat pitkän ja painavan käärön kahden maastopyörän tarakoille ja pakenivat paikalta naapurinnaisen huutaessa niille, mihin ne ovat mattoa viemässä. Vakuutusyhtiöltä ei penniäkään. "Olisitte kuivanneet sen sisätiloissa, ulkotiloihin jätettyä omaisuutta ei korvata, vaikka piha onkin aidattu. " Niinpä niin, parkettilattian päällä ilmeisesti. Eli samapa tuo, mihin märän maton jättää, kun sitä ei lattialle voi kuitenkaan valuvana levittää.

Muilla näkyy olevan räsymattoja. Jossain vaiheessa vannoin, että mieluummin vaikka paljas lattia kuin räsymatto. Olen edelleen samaa mieltä. Räsymatosta tulee mieleen väsymys, läksyjen tekeminen niillä mahallaan maaten, jalat polvitaipeista koukussa ja vähän sätkien, kun kello on jo puoli yksi yöllä ja on riehunut ulkona siihen saakka. Ei enää sitä lajia.

Riitelemme mattolaiturilla. Riita on jo yksi poikkipuolinen huomautus. Huolestun. Pian hyvä mieli palaa. Nälkää se kai vain on. Kassialma ajaa kanadanhanhia veteen nurmikolta sellainen ällöttävä virkattu napalakki päässään. "Hus, hyi, likaset linnut! Painukaa merille! Saatanaako täällä paskotte!" Linnut kaakottavat ja juoksevat veteen. Pari kapinallista jää seisomaan sivummalle ja kurkottelee kaulaansa naisen suuntaan.

Mitä luksusta! Illalla on luvassa ilotulitusta. Lämmin elokuun hellepäivän jälkeinen yö, räiskähtelevät raketit ja altaiden tuntumassa vellova ihmisjoukko. Paitsi että on melkein viikonloppu, perjantai sentään, ja ihmiset juovat alkoholia. Sirpaleita saa varoa pyöräteillä ja puistoissa. Ja pitäisi olla pilvetöntä, lämmintä, mukulakivitettyä. Pilvet, menkää sinne toisaalle. Niin kuin siinä lastenlaulussa. "Nuo pilvet taivahan, minne ne liitää, sanohan. Maa onko niiden määränpää, jot ihmiset ei nää, tähtien tie."

Kuinkahan monta tuntia sitä on kelattu erilaisissa lastenkammareissa ympäri Suomen? Tämä on sarjassa "kysymyksiä, joihin en edes odota saavani vastausta, vaikka mielelläni saisinkin".

On kerittävä nukkua, syödä, ulkoiluttaa koiria, valmisteltava yhtä luentoa. On ladattava kameran akku, soitettava ystävälle, kikatettava edes vähän. Hieman kerkesinkin jo, kun minulta pyydettiin apua juttuun hyvistä parisuhteista, jotka kestävät arkea. Ihan kai vain siksi, että intoonnun välillä puolustamaan suomalaisten miesten kunniaa, jos näitä mollataan. Onhan sentään paras ystävänikin suomalainen mies. Ja melkein minäkin, melkein.

Pagistaanin mainosjuttu saa minut miettimään taas parisuhteita. Samoin Laulan pohdinta laatuajasta ja laiskuudesta. (Hihitän hurjasti Laulan merkinnän lukiessani - minusta ihminen, joka on juossut maratonin, hourailee kutsuessaan itseään laiskaksi ja saamattomaksi. Maratonin juoksemista en osaa edes kuvitella. Naisten kymppiäkään en koskaan juossut, vaikka polvet juoksinkin paskaksi Lauttasaaren rantaa kiertäessäni kun halusin vaikuttaa liikunnallisesti varteenotettavalta. Se tuntuu nykyään niin kaukaiselta.)

En muista, että olisimme koskaan kävelleet Kissan kanssa käsi kädessä aurinkoisella rantabulevardilla. Hänellä ei ole koskaan ollut laineita eikä raitoja hiuksissaan, eikä minullakaan. En ole ikinä ollut laiha eikä minulla ole koskaan raidallisia merimieshenkisiä neuleita. Kissallakin, sen kerran, kun Lissabonissa olimme rannalla, oli maastonvihreä maiharintyyppinen takki, minulla musta poolo, ja olimme kännissä ginjinhasta ja molemmilla jaloissa mustat varrelliset Dr. Martensit ja katselimme Lissabonia toisella puolen jokea. Janotti aivan hirvittävästi.

En tunne itseäni parisuhde-ekspertiksi. Ainoa neuvo, joka minulla olisi, on seuraava: älä koskaan uhkaa toista saavutettujen seksuaalisten etujen menetyksellä ajaksi x. Mitä järkeä on rankoa itseäänkin, jos toinen on pöljä? Minua on uhattu silläviisiin kerran, toisten ihmisten kuullen kaiken lisäksi, kahden viikon seksittömyydellä. Pyysin anteeksi, nöyristelin ja jälkeenpäin kysyin, kai se oli vain leikkiä. "Tietysti", sanoo Kissa, laiska Kissa. En unohda, vaikken olekaan vihainen. On asioita, joilla ei voi leikkiä. Huolestuttaa.

Silti turvallisin olo on iltaisin ja aamuisin, nukahtaessa ja herätessä, lämpöä joka puolella, hengittäviä kylkiä. Tänään yllätän ensimmäistä kertaa Nasun ja Artun käppyrällä sängystä. Arttu on tähän asti pitänyt Nasua raivostuttavana koiranpenikkana, joka ei osaa käyttäytyä, vaikka Nasu onkin ollut kiltti Artulle jo pitkään. Vanhuksilla on päättelyssään viive, sille ei voi mitään. Nyt viive on ohitettu. Arttu makaa Nasussa kiinni, kuorsaavat. Toivoisin oppivani riitelemään kuin kissat ja koirat: ensin välttäen ja kartellen, lopulta selät vastakkain nukkuen.

Ettei sanoisi mitään, että ottaisi vain välimatkaa, kunnes sitä ei enää tarvittaisi.