Lyyrisenkevein sykkein

Istun Oulunkylän kirjastossa lukemassa Kameraa. Koska olen se, joka olen, en keskity täysin lehteen, joka on täynnä kysymyksiä, jotka eivät oikeastaan ole olennaisia. Onneksi, tällä kertaa. Kuulen vuoropuhelun.
- No olikssiel jotain tykkii?
- No ei vittu sitten mitään. Jotain vitun runoi. Vammasta.
- Siis ei mitään?
- Joo ei.
Vilkaisen sivusilmällä ja muodostan hypoteesin ponnistelematta. Ne puhuvat poistoloodasta. Kun parivaljakko on kilissyt avaimenperineen ulos ovista, pyrähdän loodalle. Kyllä, runoja. Viisikymmentä senttiä nide. Haalin parhaat, joita ei vielä hyllyssä ole, ja marssin tiskille, maksan ostoksen ponnaripäiselle pojalle ja astun ulos sydän keveänä, palautettuani Kameran lehtihyllyyn.

Kamera ahdistaa minua yhtä paljon kuin Nuori Voima. Kumpikin on diskurssi, johon olen jossain vaiheessa ajanut itseäni sisään nivelet suoriksi runnoen. Katsellut hetken, tuntenut olon vaivautuneeksi, kääntänyt selän anteeksipyytävästi ja astunut pihalle. Ajatellut, ettei minusta ole tuohon. Tai etten halua tulla tuollaiseksi. Se on sama asia, varmasti.

Mutta ei voi silti olla kuvaamatta, kirjoittamatta ja niin edelleen. Olen kummallisen tyyni, vaikka en pääse Työväenopiston rakukurssille kahden tunnin jonottamisesta huolimatta. Cyanotypiaan sentään pääsen.

Kotiin pyöräillessä ihmettelen puiden latvuksia. Mietin omia syitäni loukkaantua eräästä kommentista, kymmenen vuotta takaperin. En halunnut olla haapamainen, värisevä ja harmaa. Suutuin niin, että haapa olisi varmasti moisesta haljennut. Ja silti, mitä taas teen? Kuulostelen pienimpiä väreitä pinnan alla, välähdyksiä ruosteenvärisen nesteen läpi, tuskin havaittavia. Lost in time and in space and in meaning, laulavat Rocky Horror Picture Showssa. (Ei ihme, etten tunne oloani kotoisaksi väiteltäessä estetiikasta.) Viimeinen tärkeimpänä. Sen jälkeen, kun Kirjailijan Häiriöklinikan Kirsti julisti itsensä haavaksi, olen mutristellut menneisyydelle. (Minusta Kirsti on mukava ihminen enkä halua olla haapa-asiassa poikkiteloin. Haapa ei voi olla tylsin puista, ei enää.) Nyt aion pyyhkäistä sen kaiken tiehensä, on muitakin arvoja kuin pönäkkä värikylläisyys ja eksoottisuus.
Otan kuvia haavoista. Totuttelen niihin, niiden arkisuuteen ja valoisuuteen.

Se hetki, kun olen suutuksissani ja väsynyt, enkä haluaisi polkea Ainotarta vaan viskata sen peppivoimin jorpakkoon ja istua pyörätien keskelle vollottamaan kohtaloani, rakutonta syksyä, on pieni ja merkityksetön. Muserran sen ylenkatseella, muistuttaen, että kyseessä on vain typerä hetkellinen negatiivinen tunne, joka jyrää sen, jonka tunnistan itsekseni ja omaksi olemisen tavakseni. Sillä niinhän se on: kun rakastuu, oma keho ja psyyke on vain kuori, joka tempautuu jonkin valtavan ja itseä roimasti suuremman, vanhemman ja voimakkaamman hyökyaallon mukaan, ja samoin on suutahtamisen kanssa. Itseviha on ulkopuolista, kaukaista, se vain käyttää kehoa alustanaan. Irrotan loisen mielen pihdein ja tarkastelen sitä hetken ankarasti ennen kuin kuvittelen vapauttavani sen. Se on vapaa, mutta vain siinä merkityksessä kuin hihnastaan irrotettu kotikoira metsäretkellä: ei sillä ole mielikuvitusta lähteä seikkailemaan, se seuraa kintereillä iloisesti virnistäen ja koettaen tehdä itseään tykö. Nöyristelee, tekeytyy harmittomaksi.

Sitten se on ohi, pyöräily on taas kevyttä, sykettä tuskin tuntee. Korissa, intialaislaukussa, runokirjat pomppaavat töyssyissä. Kotona huomaan orkidean avanneen toisenkin kukkavanansa. Yksitoista kukkaa on auki, kolme pulleaa nuppua jäljellä. Phalaenopsis on kukkinut koko sen ajan, kun on asunut täällä. Samana päivänä, kun se pudotti joulukuunvanansa viimeisen kukan, se avasi ensimmäisen toukokuunvanansa kukan.

Illalla tulee vanha ystävä, nauramme ja ehkä juomme pari kuppia yrttiteetä. Koska aurinko on lähtenyt lomille, emme istu parvekkeella, vaan sisällä ihastelemassa valkeaa orkideaa.

Tiedättekö, minun on tänään ollut ikävä arkea kauan sitten. Pahinta on, että tuo arki, jota ikävöin äkkiä ja akuutisti, oli tallennettu päiväkirjoihin, jotka tuhosin. En muista tarkalleen, mitä tein, millaisia ajatuksia mietin, kuinka vakavissani tanssin balettia ja kuinka akuutisti murehdin olematonta taipuisuuttani ja riemuitsin lyyrisistä käsistäni. Muisti vääristää, muistikirja ei. En muista sitäkään, aloinko alunperin lukea lyriikkaa ymmärtääkseni, mitä se käsien lyyrisyys tarkoitti. Aluksi en ymmärtänyt lukemastani enempää kuin käsien anatomiastakaan, mutta jokin sentään miellytti: tekstin aukkoisuus, tila mielikuvitukselle. Vähitellen aloin hahmottaa.

En ole edelleenkään palannut tuolta tutkimusmatkalta enkä haluakaan palata, vaikka saankin henkisen närästyksen taidekeskustelun ja -kritiikin luona. Liian harvoin puhutaan siitä, kuinka arvoituksellista lukeminen on. (Ja katsominen ja tanssiin eläytyminen ja mitä näitä nyt onkaan.) Kaipaisin konkreettista kosketusta rakuun, koska se on niin hyvä metafora ymmärtämiselle ja luomiselle (jotka eivät mielestäni kovinkaan paljon eroa toisistaan). Ensin on suunnitelma, esipoltettu esine, ja suunnitelman mukaan levitetty maali. Sitten lasituspoltossa lasitteen sulettua esine nostetaan kylmään ilmaan punahehkuisena ja se kokee lämpösokin. Aivan kuin se ei riittäisi, se sullotaan vielä palavien materiaalien kanssa ilmatiiviiseen savustuspönttöön, jossa materiaalit kiskovat sekä massasta että lasitteesta happea, mustaten saven ja tehden lasitteeseen omalaatuisia kuvioita sen mukaan, miten paljon mistäkin kohdasta on happea riistetty. Kun esine nostetaan pöntöstä ulos, tulos on aina yllätys.

Useimmiten tulos on paskemman näköinen kuin kuviteltiin, mutta joskus hämmästyttävä. Kaikkea, mitä ei ole suunniteltu, on ilmaantunut. Massasäröjä, lasitteen krakleerausta, lehtikuusen kävyn sulaan lasitteeseen tekemä fossiilimainen painauma. Kuparinhäivähdys keskellä pullonvihreää pintaa. Ja kun matkustaa metrolla kotiin, esineet varovasti pyyheliinoihin käärittynä rinkassa, öljykangastakkiin pinttynyt savunhaju kyllästää metrovaunun niin voimakkaasti, että ihmiset vilkuilevat hätäisenä ympärilleen. Missään ei pala, mutta mustuneet kädet ja kasvot puhuvat omaa kieltään.

Raku suomennetaan useaksi sanaksi. Se on ihana, täydellinen, mutkaton, konstailematon, sattumanvarainen. Ihmeellistä, miten nopeasti pettymys haihtuu ja tilalle virtaa varmuus siitä, että ilman rakukurssiakin talvesta voi tulla valkeanritisevä, onhan näin käynyt jo monena vuonna peräkkäin. Huomaan myös ohimennen oudon asian - toisin kuin moni ystäväni, en selitä taidetta vedoten maailmanmenoon sen ulkopuolella vaan pikemminkin päinvastoin. Ja ristiinvalottaen taidetekniikoita ja taiteen lähestymisen tekniikoita. Siihen voi oppia tyytymään samalla tavalla kuin hengittämiseenkin.