Juoppojen yö

"Aiotko tänään taiteiden yöhön?" kysyy Tee, jota ja tytärtä olen hyvästelemässä ja hakemassa heiltä valmistujaislahjaksi tofukeittokirjaa, joka on seissyt kesän yli kahden huonomuistisen välillä määrittämättömässä suhteessa. "Eeenpä taida. Se on nykyään niin juoppojen yö."

Kahtena ensimmäisenä vuonna oli toisin. Ensimmäisenä vuonna piirtelimme värillisillä taululiiduilla eläimiä mukulakiviin, eläin per kivi. Toisena vuonna olimme aloittamassa saman homman, mutta pienemmällä tyttölaumalla, kun keski-ikäinen taiteilijasetä bongasi meidät matkalla keikalleen keskustassa sijaitsevan matkatoimiston ikkunaan. Ystävä oli sairaana, taidelukiolaisten lauma sai tuurata. Piirsimme eksotiikkaa isoille papereille tusseilla, piirsimme mitä ihmiset saivat toivoa. Kolmantena vuonna koetimme aloittaa taas samaan tapaan, mutta joku vanhempi poika tuli vittuilemaan ja koetti kaataa keskiolutta päällemme. Ei onnistunut, mutta kuvat onnistui juoksettamaan. Lähdimme kotiin silmäillen paheksuen juoppojen yötä.

Sinänsä huvittavaa, että tuohon aikaan sitä kuitenkin joi paljon ja usein. Mutta että taide ja juominen yhdistettynä - se kuulosti jo silloin ihan yhtä paskalta yhdistelmältä kuin seksi ja juominen tai tanssiminen ja juominen. (Älkääkä kuvitelkokaan, etten tietäisi usean ajattelevan näiden liittyvän vahvasti toisiinsa. Jotkut syövät sinappiakin makkaran kera, tiedetään.) Juominen ei ole kuten maapähkinävoi, joka käy aivan kaikkeen.

Olen tavallista pöhkömmällä päällä, koska en päässytkään eilen pilatekseen - ilmoittautuneita oli niin vähän, ettei tunti vielä alkanut. Viime vuonna en taas päässyt pilatekseen, kun ilmoittautuneita oli jo liikaa enkä mahtunut tunnille. Syksyt ovat hankalaa sovittautumisen aikaa.

Koirilla on taas ripuli. Isä tuo koirille kalkkunanleikettä ja tuloksena on hillitöntä lattianpesua Vilijonkan tapaan huolimatta siitä, että ulkoilemme kahden tunnin välein ja yöunet jäävät vähiin.

On surullista halata au revoiria. Onhan sitä Skypet ja kaikki, mutta ei se ole sama, alkuunkaan. Nyt en saa kuulla juttuja tasavallan presidentin afrotunneistakaan. Tuskin se siellä Kaliforniassa saakka käy afroamassa. (Meillä on ihana presidentti.) Kun pyöräilen töihin, Helsinki näyttää kuumalta ja hikiseltä, mutta ei tippaakaan toiveita herättävältä. Siitä huolimatta huomaan hymyileväni. Lämpöön ei voi kyllästyä. Elokuu, kaikki hyvin - etenkin kun ei tarvitse osallistua juoppojen yöhön.

Taidan jäädä kotiin, pissittää ja kakittaa koiria ja ehkä vähäsen hioa eräitä valokuvia. Taidetta kerrakseen. Kaupungille en mene. Juoppojen yö toteutunee varsin hyvin ilman ihmistä, joka ärsyyntyy tungoksesta ja inhoaa viinanhajua ja tuskailee sitä, kuinka täysiä kaikki normaalisti tyhjät paikat ovat. Omalaatuista - vaikka sitä kuinka rakastaakin ihmisiä ja ihmisiä tulveksivia katuja ja taidetta ja viikonloppuja, jotkut asiat eivät natsaa.

Tuntuu samalta kuin lyriikkapraktikumissa ensimmäisenä yliopistosyksynä, yksitoista vuotta sitten, kun opettajan kysyessä, ketkä kirjoittavat julkaistakseen, kaikki nostavat kätensä pystyyn arasti ja huojuvien käsien määrästä järkyttyneinä. Tai en minä tiedä, järkyttyikö kukaan muu käsimetsästä. Mutta musertavalta se näytti.

Mikä ihme tästä muistosta tekee samanlaisen kuin suhteesta juoppojen yöhön?