Soittolista ring ring

Toisinaan joutuu puhelimeen, vaikkei tahtoisikaan. Päätä pakottaa. Ainoastaan se, että tilaisuus, jota ollaan järjestämässä lokakuun alkuun, on niin tykki ja ylihyvä, saa jonkinlaisen motivaation aikaiseksi. Siispä luuriin, numeroiden veivaamista, ja loputonta selittelyä kuka on ja millä asialla, ja milloinka hän palaa lomalta, kiitos kovasti, lupauksia soittaa uudelleen. Yksi sihteeri sanoo, että minulla on liian vaikea nimi. Tekisi mieli sanoa takaisin, että ethän sinä sen kanssa edes joudu elämään, mutta enpä sano. Sukunimeni on väännetty jo niin moneen muotoon, etten jaksa edes laskea. Etunimikin. Ja kumpikin ovat suomea, kuitenkin. Se on vain epäselvää puhelinääntä, tiedän. Ei minulle turhan päiten koeteta myydä Aku Ankkaa ja kysytä, onko äiti tai isä kotona, kun lehtimyyjä soittaa.

Valitsen yliformaalit kielenkäänteet, jottei soittoani tuomittaisi suoralta kädeltä pilapuheluksi ääneni takia. Kuusivuotias tai kymmenvuotias ei käytä sivistyssanoja. Mutta on ne vaikea ympätä siihenkin, että kyselee jotain henkilöä, joka ei ole paikalla. Vihaan ääntäni hetkellisesti ja tilapäisesti. Sitten puren huulta ja soitan seuraavaan paikkaan.

Kirjoitan työhakemuksia ja lähettelen kysymyksiä, onkohan paikka jo täynnä, tässä cv liitteenä, te olisitte niin kiinnostavia, että. Että mitä? Motivoidun taas soittamiseen. Siinä on sentään muukin ajatus takana kuin tuottaa rahaa. Itse asiassa, rahaa ei tule siitä kellekään. Ja tavallaan, siinä on paremmin tasapainossa kuin curriculumia lähetellessä. CV näyttää kummalliselta. Noin vähän palkkatöitä, en ole ikinä tehnyt niitä enempää kuin juuri ja juuri välttämättömät menot kattaakseni, ja noin paljon vapaaehtoistöitä ja harrastuksia. Itse toki palkkaisin juuri itseni kaltaisen henkilön, jos voisin vakuuttua, että se sitoutuisi ajatukseen, että juuri tätä toimijaahan maailmassa tarvitaan.

Ongelmallista kyllä, en ole löytänyt ihan varmasti sellaisia toimijoita. Paitsi siivousfirmoja, mutta niissä on taas kaikkia muita säännöksiä, joista en pidä. Eikä akateemisella loppututkinnolla kannata siivota. Mieluummin kannattaa odotella, josko pian jotain ilmestyisi, ja lähetellä hakemuksia tietäen varsin mainiosti, ettei osaa Excel-ohjelmaa. Vaikka nopeasti sen varmaan oppisi. Excel on ennenkin ollut työnhaussa kompastuskivi, vaikka varmasti parin tunnin ohjeistus riittäisi sen sisäänajoon.

Kuva: Kissa
Tunnelma on edelleen läiskehtivä motivointikoulutuksen jäljiltä. En tiedä, miksi tahdon auttaa ja motivoida toisia, niin vain on. Luen uudestaan, luimistellen, mitä Frans de Waal kirjoittaa itsekkyydestä ja altruismista, nyökyttelen. Altruismi ja auttamiskäytös saattaa olla selviytymisstrategiani. Sen pitäisi olla yhteiskunnallisesti hyödyllinen. (De Waalin pohdinnat altruismista ovat loistavia. Perusajatuksena hänellä on, ettei itsekkyyttä tai altruismia voi tutkia yksilön motivaation tasolla, vaan että teot määrittyvät itsekkäiksi tai altruistisiksi yhteisöllisestä näkökulmasta. Niinpä vaikka ystävällisyys ja anteliaisuus olisivat yksilölle pohjimmiltaan opittuja selviytymisstrategioita - kaikilla ihmisapinoilla vastavuoroisuus on oletusarvo, jonka pettämisestä rankaistaan kernaasti - niitä voidaan kutsua altruistisiksi, sillä ne hyödyttävät yhteisöä laajemmin, eivät pelkkää toimijaa. Ilo toisten mielihyvästä yhteisellä aterialla on yhteisöllisesti kannattavampi strategia kuin ilo vain omasta mielihyvästä kaikki ruoka itse ahmiessa, toisten odottaessa ulkosalla maha kuristen. Minua tietysti kiinnostaa tässä yhteydessä, mikä se yhteisö on. Minulle se ei voisi olla pelkkä ihmisyhteisö, ei tässä yltäkylläisyyden tilanteessa.) No niin, ei auta kuin istua ja odotella ja kirjoittaa hakemuksia.

En kyllä kykene valehtelemaan, että erityisesti rakastaisin asiakaspalvelutyötä. Mutta olen siinä aika kokenut ja paatunut ja aika hyvä pysymään rauhallisena silloinkin, kun asiakkaalla on jo sisään tullessaan valmis käsitys siitä, että tässä paikassa ei koskaan saa palvelua ja siksi pitää huutaa ja nälviä minkä kerkiää. Mitä enemmän huudetaan ja paukutetaan nyrkkiä pöytään, sitä hitaaaaaaaaammmaaaaksi ja muodollisella tavalla ystävällisemmäksi käyn. Lopulta alkaa naurattaa, kun kävelee hyllylle hidastettuna ja kääntyy kirja kädessään ja hymyilee leveästi, tosin silmien osallistumatta, ja ojentaa kirjan sanoen: "Kas näin, se löytyi kuitenkin omalta paikaltaan. Toivottavasti tästä nyt on oikein paljon apua Teille."

Kaikilla on huonot päivänsä. En kyllä muista, että olisin itse ollut ikinä niin huonoissa kantimissa, että olisin jo ovesta sisään loikatessani ärjynyt, että teidän lafka on aivan surkea eikä täällä koskaan kukaan osaa auttaa missään. Taas yksi syy tyytyväisyyteen. Ei itsetyytyväisyyteen, vaan tyytyväisyyteen siitä, että saa elää turvallisessa ja ymmärtäväisessä ympäristössä ja että aivofysiologia on edes joltisenkin normaalin kaliiperia. Niillä ei ole paljonkaan tekemistä itsen kanssa sellaisena kuin itset käsitetään: tahdonalaiseksi, muotoilluksi imagoksi, joka valitsee mieluummin yksivärisen kuin pilkullisen paidan.

Puhelin, soi nyt. Odotan yhden soittopyynnön konkretisoitumista ring ringiksi. Sitten saan taas esitellä itseni nimellä, jota inhoan yli kaiken, ja taustayhteisöni, ja seminaarin yleiset linjaukset, ja perustella, miksi tahdomme puhumaan juuri hänet, ja mistä ja miten pitäisi puhua. Kuulen kuulostavani kuusivuotiaalta, sillä kiihtyessä ääni sen kuin kohoaa ja nopeutuu. Puhelin on vielä hiljaa.

Tarkkailen sitä valmiina sieppaamaan luurin.