Rivien välissä

Oletteko te usein rivien väleissä? Minä olen aina mennessäni Annalaan kitkemään, hakemaan muovikassillisen avomaankurkkuja tai, kuten tänään, hakemaan kymmenen pientä munakoisoa. Maailman kiireet häviävät, kun kyykistyy ja istahtaa rivinväliin takapuolen alla sanomalehtikerroksen päällä joko roskiksesta dyykattua kaislamattoa, jonka rikkaat ihmiset näyttävät heittävän yhden parvekesesongin jälkeen sekajäteastiaan, tai sitten kuorikatetta, jota äiti osti keväällä itselleen liian ison satsin heidän rivitalonpihaansa ajatellen.

Kirjailija-Anita kirjoitti taannoin palstansa olevan dionyysisessä järjestyksessä. Kuulostaa tutulta. En ollenkaan ymmärrä nypittyjä ja nyrhittyjä puutarhoja, itse asiassa yhtä vähän kuin nypittyjä ja nyrhittyjä hiuksia. Annalassa kaikki ryöppyää iloisena värisekamelskana. Mintut kaatuilevat poluille, niiden mukana mehiläiset, kimalaiset ja komeat neitoperhoset. Sen keskelle on oivallista istahtaa, sitaista hiukset kiinni, tarttua kitkuveitseen tanakammin ja alkaa riipiä vesiheinää juurineen sankoon. Sen verran vain, että ne kasvit, joita kuvittelee kasvattavansa, saavat ilmaa ja auringolta suojaa rehevässä varjossa viihtyviltä etanoilta, joiden radulakieli ei armahda yhtäkään viljelykasvia.

Sitruunakissanminttujen ympärillä käy hurja surina, kun pörheät, tummat kimalaiset ovat ihastuksesta ymmyrkäisinä. Jostain syystä juuri tummemmat kimalaiset rakastavat sitruunakissanminttua. Annalassa on ainakin kolmea erilaista kimalaista ja sitten näitä italialaismehiläisiä. En edelleenkään tiedä, mistä mehiläiset tulevat, mutta tuskin aivan vierestä, sillä niitä on aika vähän, vaikka kurpitsojen ja kurkkujen kukat ammottaat keltaisina nieluina joka puolella kähärämalvapusikoiden ympärillä.

Kun repii vähänkin vesiheinää, ruostunut vanha lehtiharava nousee näkyviin, tähystämään öttiäisten elämää.

Keskellä tiheintä ilmasipuliviidakkoa vaanii läiskähtelevän punainen ruisunikko. Kirjoamarantti on kasvanut vesiheinän suojissa pitkäksi ja hoikaksi mutta melko lehdettömäksi. Joka puolella pullottaa herneen ja härkäpavun palkoja. Tumma salaatti, jolla on ihanan naisellinen lajikenimi Mascara, muodostaa viininpunaisen myrskymeren. Kuka tuonväristä mascaraa käyttäisi?

Rivien välissä on varjoisaa, vaikka päivä muuten hohkaakin kosteankuumaansa. Krassit kukkivat fanaattisen innokkaasti, iltahelokki on poudasta supussa, samoin punatorvinen mirabilis. Mutta salkoruusu, tuo reheväkasvuinen, pitkäjalkainen hupakko, on avannut jo useamman valkeista, keimailevista tutuistaan. Ensimmäien salkoruusu, joka talvehti Annalassa! Katselen ihmetellen valkeita teetassin kokoisia kukkia, joissa kimalaiset kylpevät siitepölyssä. Salkoruusu tuhlaa siitepölyään, kukkien alapuoliset lehdetkin ovat keltatäplitetyt. Toivotan kimalaisille työteliäitä päiviä, haluan tästä kasvista monta siementä villiintymään, yhtä innokkaasti kuin sitruunakissanminttu ja kähärämalva, salkoruusun proosallisempi serkku, ovat tänne karanneet.

Jossain vaiheessa vehreän seinämän ylle, ehdottomansiniselle taivaalle, kohoavat vanhan miehen kasvot. "No onhan se naapurikin täällä, ajattelinkin, ettei mehiläinen noin hyräile." Nousen seisomaan, ojentajalihakset vavahtelevat itsekseen. Juttelemme, mutten muista mitä. Auringonkukista, ainakin. Nekin aukeavat pian, katsellen poispäin kävelytieltä, suoraan rivien väliin. Kerin jonkinlaista myttyä, sellaista tuulen heittämää värikästä hiirtä, niihin päiviin, jolloin ulkona on oltava käsineet käsissä.

Olen nähnyt taas lepakon pihallamme, yön suussa. Se läiskii hätäisesti siivillään ja kaartaa hevoskastanjoiden ja saarnin luona aistimiensa öttiäisten perässä. Vasta nyt on kesä, kun lepakko on tullut. Se on yksin, mutta yksi on monen alku. En menisi sisään lainkaan, ellei väsyttäisi niin kovasti, ellei päälläni olisi punainen silkkipyjama ja muuta sopimatonta, hiuksetkin märät ja auki. En usko, että lepakko noteeraa meitä ollenkaan samalla lailla kuin me sen. Se näkee ihmisiä niin paljon.

Rasittavia, kiireisiä, voipuneita yönsuun ihmisiä, ihmisiä jotka tupakoivat villiviinin kietomilla parvekkeilla ja niillä parvekkeilla, joita villiviini karttaa, ihmisiä jotka liukuvat pihaan pyörällä villapaidoitettuina tai olkapäät paljaina, ihmisiä joilla on käsivarrellaan pyyhe tai lapsi tai koiranpentu tai saunakori. Miksi se niistä välittäisi, meistä?

Sen lento on räpsähtelystä huolimatta varmaa, se ei tipahda maahan eikä ajaudu päin runkoja. Se ei välitä, vaikka joku katseleekin, eikä siitä, mitä tuo joku ajattelee. Sillä on nälkä, varmasti, tuolla siipitahdilla. Tämä on sen koti, se tuntee sen kuin oman ullakkonsa. Me tiedämme, että se aistii öttiäiset kaikuluotaimellaan, vaikkemme tiedäkään, miltä kaikuluotaaminen tuntuu.

Kun istun rivinvälissä ja rivit kiemurtavat kohollaan kiinanmuureina horisonttiin saakka - ei, se on liioittelua, palsta on vain sata neliömetriä - ja kähärämalvat silittelevät pilviä ja voin taas kuvitella, ettei kukaan tiedä, missä olen, vaikka oikeasti Kissa tietää, koska sanoin, ja pian sanko on taas vesiheinää täysi, ja aurinko sen kuin leikkii elokuuta, ja kimalaiset laulavat, ja muistan lepakon pihayössä, ja maa tuoksuu eikä aikaa ole, kertakaikkisesti ei, ja käsi työskentelee, hyvä alainen, käskemättä ja rutiinilla, ja jalat lojuvat edessä rentoina ja melkein ennallaan, on vaikeaa uskoa, että niin moni unohtaa, että se, mitä rivinväleissä on, on ainakin yhtä tärkeää kuin se, mitä riveissä on säännöllisin välimatkoin.

Kirjoamaranttia, spagettikurpitsaa, käärmekurkkua, talvikurpitsaa, snapsihernettä, härkäpapua, sidesalaattia, auringonkukkaa, pensaskrassia, valkosipulia, punapellavaa, kyssäkaalia, parsakaalia, leikkopapua, merikaalia, ilmasipulia, sitruunakorianteria, pillisipulia, limettibasilikaa, jättiretiisiä. Hyräily, jonka voi tuntea kämmenpohjin, vilpoisa varjo, jonka kasvit piirtävät seuraavan penkin reunaan saakka.