Viimeinen ehtoollinen

Elokuva ja sitä seuraava keskustelu kahvilassa punaviinilasin ääressä saa pohtimaan, mistä tulee ajatus, että kärsimys on todellisempaa kuin ilo. Miksi jäsentää todellisemmaksi se, että ei kestä jotakin olosuhdetta, että mieluummin vaikka vahingoittaa toista kehoa kuin puree hammasta? Miksi se tuntuu joissakin olosuhteissa, elämäntilanteissa, todellisemmalta kuin lämmön tulvahdus, sylikkäin makaaminen, pimeässä tapaillut sanat, jotka muistuttavat konkreettisuuden asteeltaan kissojen varnimista, emo anna maitoa, paitsi etten ole emosi ja paitsi ettei mitään maitoa tule ja sinä vain nautit, silmät kiinni, kehräät, räväytät silmäsi auki, kenen ja minkä silmät ne sitten tällä kertaa ovatkaan? Mikä siinä on erityisen epätodellista tai vähemmän todellista kuin veren hajussa, kohinana korvissa ja kovassa betonissa jalkapohjia vasten? (Ja mitkä kaikki asiat tai prosessit katsovat toisiaan silmiin silloin kun makaa tuolla lailla jonkun kanssa hämärässä huoneessa ja selviytyminen on jossakin toisaalla, mitä tarkoittaa kohdata toinen toisena minänä, toisena tihentymänä tilassa, toisen perhesysteemin jäsenenä, toisen ylisukupolvisen ketjun rikkonaisena lukkona... mitä näen, onko se vain valaisematon manner, voiko valaisematonta nähdä?) Mitä edes tarkoitaa todellisempi tai todellisin, tai perusmuodossakaan, todellinen?

Elän kummallista aikaa. Muistan häivähdyksiä jostakin edeltävästä, mutta se kaikki loittoaa kovaa tahtia. En muista, millaista oli muistaa joitakin kysymyksiä ja niihin liittyviä etenemisstrategioita. Toisaalta olen oppinut paljon uutta. Tunnistan lihasjännityksiä ja lavan alueen lihaksiston uudella tavalla, esimerkiksi. Ja olen entistä enemmän selvillä siitä, että voin etsiä uusia alueita tai palata vanhoille alueille ja solahtaa niihin sisään loppujen lopuksi aika vähällä vaivalla. (Ei kiinnostava tunnu vaivalloiselta.) Enkä oikeastaan tiedä, minne elämäni on menossa. Vaikka pidän suunnitelmista, en oikeastaan suunnittele mitään kovasti nyt. Kai se kertoo siitäkin, että viihdyn tässä. Mitä se tämä nyt sitten onkaan, se tuntuu todelliselta. Mitä se sitten tarkoittaakaan... taidan kirjoittaa väärillä termeillä itseni tai näiden asioiden kannalta nyt. Aihetta on kierrettävä, kunnes löytää oven ja siitä lukon ja myöhemmin keksii lukon mekanismin.

(Kierränkö sisä- vai ulkopuolella, haluanko sisään vai ulos? Onko sisäpuolta ja ulkopuolta tai mitä ne tarkoittavat? Eikö uloskin jääminen voi olla turvallisuudessa kulkemista, jos sisätila ahdistaa?)

Illalla onnistun astumaan lahjaksi saamani rintamerkin tukevaan nastapiikkiin. Se tunkeutuu koko pituudeltaan, vajaa sentti, päkiäni sisään. Reikä on pieni, sen ympärille muodostuu verenpurkauman tummentumaa. Olen lukenut juuri tenttiin verenmyrkytyksistä ja anaerobisten bakteerien juhlinnasta kudoksissa, joten seuraan reikää tarkasti. Kuroutuuko siitä punainen viiva kohti sydäntä? No, stafylokokit, pääsette matsaamaan immunipuolustuksen kanssa. Ha! Näyttää siltä, että immuunipuolustus voittaa. Aamulla pisto on ummessa ja ympärillä vaisu sinelmä. (Olen toki astunut lukemattomia kertoja nauloihin ja nastoihin, enkä ole aiemmin älynnyt pelätä mitään.)

Loppuilta sujuu viimeisen ehtoollisen merkeissä. Ajattelen liukunutta elämää samalla kun ystävät pyörittävät silmiään ajatukselle, että tuosta noin vain ottaisin ja kuolisin rintaneulaan astumiseen. (Aika tyylikäs syy kyllä! Ja kuten Vompsu huomauttaa, muistokirjoituskin olisi jo valmiina. Mutta jos kuolisin pois, olisiko hän serkkuni häissä - viikko tästä eteenpäin - niin sekaisin, että pitäisi jo kerran väläyttelemänsä puheen, jossa kertoisi vuosi sitten naimisiin menneen syvällä kokemuksen rintaäänellä, että avioliittohan ei siis tarkoita mitään mihinkään tiettyyn perhemalliin sitoutumista... jokin ilkikurisuus minussa haluaisi oikeasti kuulla sen puheen pidettynä.) Vompsu keittää teetä, makaan pää Faunin sylissä ja olen rauhallinen, paitsi että tahdon tavata vielä Hurinan ennen kuin kuolen, ja sitten Hurina tuleekin.

No, ihan mukavaa hänet on nähdä, vaikken näy tästä vielä käyvänkään manan maille...

Hiivin alakertaan siellä tuhisevan Vompsun viereen vasta kolmen maissa aamuyöstä, ja tänään on sentään työpäivä. Mutta olen hyvällä tuulella, olenhan elossa.

Automaattivaihteella

Kokeessa käsi kirjoittaa, mutta siitäkään ei oikeastaan vallitse tietoisuutta. Näen toki käteni, mutta se liikkuu ikään kuin jo jossakin toisessa maailmassa. Ja mistä vastaukset tulevat? Unestako? Unessa johtajaopettaja seisoo koulun ovensuussa vastaanottamassa meitä, me tulemme satiinisortseissa, nyrkkeilijän pyyhe kaulassa, hän juoksee kanssamme kohti yläkerran luokkaa (monta kertaa senkin tarkistin?) ja kertoo samalla, että on juuri julkaistu uusia tutkimustuloksia siitä, että nyt tämän ja tämän lihaksen origot ja insertiot ovatkin paljastuneet sijoittuviksi sinne, tänne, tuonne, kaikkialle muualle kuin on haukionkalatettu mieleen tai muistiin tai kehoon tai uneen tai minne nämä asiat nyt menevätkään.

Nyt ne menevät paperille, kirjoittuvat siihen lyijytäytekynällä. o, i, f, suomeksi, latinaksi. Jossain kohden tuntuu samalta kuin uneen mennessä, kun äkisti astuu näkymättömään, vain tuntoaistilliseen kuoppaan samalla kun makaa selkä tiiviisti sängyn pintaa vasten. (Sen nimi on patja, rakkaani, patja... olen tänään hieman tohinassa, tulen juuri tentistä, istun alakerran tietokoneella.) Olen saanut kuulla, että se on tuntoaistimuksellinen puoli siitä, että aivot lähettävät kerralla rentoutumiskäskyn isommalle lihasryhmälle ja lihakset sätkähtävät ennen tension laukeamista lepotasolle. (Sekin on jännitteinen.) Mutta nyt ei tapahdu lihaksen rentoutumista vaan äkillinen muistin tai mieleen palauttamisen kuoppa. (Mistä ne palautetaan mieleen? Työmuistista, joka on tungettu mappiin öö, lihasmuistiin, ehkä silmän liikkeiden osalta, ehkä ossa digitorum manusin hienomotoriikan muistiin kirjoittamisesta?) Jokin ei automaattikirjoitu. En muista nikaman välilevyä latinaksi, koska olen oppinut sen alunperin väärin ryhmätyössä jonkun keksiessä sille pelleilynimen ja muistan vain sen väärän nimen, jonka tiedän vääräksi, siinä tulee pysähdys. Enkä muista paria lihasta suomeksi lainkaan, latinaksi vain. Hyppään näiden kohtien yli ja katselen taas käteni säännöllistä liikehdintää, tanssia kynän ja paperin kanssa.

Käsialani on kokeissa kummallinen, olenko ehkä maininnut siitä ennenkin. Siihen ilmestyy pedanttius, joka siitä arjessa puuttuu. (Että minua harmittaa, ettei koneella kirjoitettaessa käsiala näy. En ymmärrä, miten tämä voisi kuulua intiimiin, kun ei kerran käsialakaan näy. Tekstillä voi valehdella, tekstillä voi valehdella, älä unohda, sillä voi valehdella itselleenkin, käsialan jäädessä johtolangaksi se on hankalampaa. Teeskentelyn ja jäykistelyn erottaa omasta käsialastaan hyvin helposti.) Sanat näyttävät filigraanikoruilta. Niissä on sopivan hienomotorinen klangi käsittelyaluetta ajatellen.

Tarkastan vielä kaiken kirjoittamani, arvaan pari suomenkielistä nimeä ja välilevyn latinankielisen nimen, eräänlaista lottoa, jolla ei ole oikeastaan väliä, koska olen jo varma siitä, että tentti menee läpi. Ei se minua enää huolestuta, enemmän askarruttaa se, mistä ne vastaukset tulevat, muistaminen ja mieleenpalauttaminen, adrenaliini ja automaatio, se miten koko keho katoaa havainnonkentästä ja vain filigraanisanat tanssahtelevat, tulevat todellisiksi siinä katseen alla. Nousen seisomaan, tunnen pulssin korvalehdissä, samanlainen olo on joskus kun keskellä yötä herää siihen, että rakastelee jonkun kanssa eikä muista, miten siihen on päädytty (ja yleensä toinenkaan ei muista, niin on tapahtunut jossakin unen ja valveen rajalla, keholla on omat metkunsa), kuljetan käsissäni papereita, joilla sanat lepäävät, ojennan paperin opettajalle, en jaksa puhua kenenkään kanssa nyt, koska haluan tunnustella sanojen tulemista kuvien kutsumina.

Enkä haluaisi päästää irti, helpottua, koska kurkkuni on ilmoitellut itsestään kivulla ja limalla jo pari päivää, ja olisi niin tyypillistä sairastua heti jännityksen lauetessa.

Väsähdys

Jossain vaiheessa lihakset muuttuvat tylsäksi puuroksi. Ei auta kuin työntää kirja sivuun ja ihmetellä kaaosta huoneessa. Kukaan ei ole siivonnut tai tiskannut tai pyykännyt aikoihin. Kissat loikkivat kurpitsoiden, likaisten farkkumyttyjen, greippipussien ylitse. Puhtaita astioita ei yksinkertaisesti ole.

Ilta etenee. Selässä tuntuu väsymys, lukuväsymys, öisinheräämisväsymys. Väsymys, joka vie unta ja kysyy, mikä se nyt lähtikään samasta kohdasta kuin m. pronator teres, entäpä m. supinator, siinä oli niitä hankalia lähtökohtia kasapäin. Kysymykset vaikenevat pian. Tungen monistenipun takaisin keltaiseen kansioon ja hengittelen alakeuhkoihin.

Väsymys on näyttänyt kynsiään jo infotilaisuudessa, jossa kerrottiin tutkinnon ensimmäisen osan suorittamisesta tarkemmin. Huomaan äkisti istuvani vähän lysyssä ja tuntevani epämääräistä surua. En odotusta, en jännitystä, en pelkoa, en epätoivoa, ei mitään tuollaisia suoritustunteita, ainoastaan vaisua surua, uupumusta. Kotiin pyöräillessä jalat eivät tahdo löytää voimia.

Ehkä tämä on laskeutumista siihen tosiseikkaan, että ensi viikko on etätyöskentelyä. Lauantaina on vielä töitä, mutta sitten voin aikatauluttaa kokonaisen viikon sen mukaan, miten tahdon. Toki on rutkasti tehtävääkin. Kaksi esitelmää, yksi lopputyön alustava runko ja tiedonhaku, tutkintotilaisuuteen toimitettavan esseen työstämistä. Supertiski, superpyykki, suursiivous. Mutta saan tehdä sen kotona oman aikatauluni tahtiin. Eikä minun tarvitse oppia mitään ulkoa.

Kunpa olisi jo sunnuntai. Pian se koittaa. Kunpa vain jaksaisin odottaa. Mutta taidan olla liian väsynyt siihen.

Läski ja liikunnassa huono vai kuis se menikään...

Tänään, päivänä ennen niitä kahta päivää, joiksi on kalenteriin kirjattu tentit, tulee miellyttävä ylläri. Liikuntatunnilla teemme kuntotestin, laskemme painoindeksin ja mittaamme rasvaprosentin. Suhtaudun etukäteen kuntotestiin (muusta ei ole edes varoitettu ennaltakäsin) pienellä kauhulla, koska liikuntanumeroni on ollut koulussa kutosta ja seiskaa ja minulla on vankka käsitys siitä, etten ole erityisen liikunnallinen tai hyväkuntoinen.

Yllättävää kyllä, jalka- ja selkälihasteni kunto on kuitenkin erinomainen, käsilihastenkin kunto on hyvä ja ja vatsalihasten keskinkertainen. (Huooh, vatsalihakset, yök.) Ilahdun jotenkin ihan tajuttomasti. Tunnen pientä ylpeyttä siitä, että olen koululiikunnan lannistavuudesta huolimatta jaksanut pitää kiinni siitä, että minusta on hauskaa tanssia ja juoksennella ja hyppelehtiä ja kävellä ja pyöräillä, hurmaantua kieppumisesta ja vauhdista. Jotenkin olen pysynyt kunnossa, vaikken käy lenkillä enkä salilla vaan harrastan pelkkiä pehmeitä, rauhallisia, kilpailemattomia ja puolimeditatiivisia lajeja ja ymmärrän nekin lähinnä kehollisuuden tutkimisena, en minään "kunnonkohennuksena". (Olen ehkä vähän kokenut sellaisen olevan omien mahdollisuuksieni ulottumattomissa; inhoan jos hikeä menee silmiin, paitsi tietysti tanssiessa, mutta se onkin taiteen tekemistä, heh.)

Toinen seikka, joka saa kolauksen, on se potentiaalinen läskiys, johon neuvolassa ja ala-asteella takerruttiin. Juuri ja juuri normaalipainon rajoissa pysyminen, pieni karkailu lievän ylipainon puolelle ja kehotus syömisen tarkkailemiseen (ja äidille kielto, ettei minulle saa antaa niin paljon ruokaa) on nyt näemmä vaihtunut normaalipainon alarajoilla kiikkumiseksi, vaikka syön kuin hevonen. Paljon. Kuinka kummallista. No, ajattelen tuloksen laskettuani, rasvaprosentti ainakin vetää suupielet alaspäin. Mutta ihme kyllä, se jatkaa samaa kannustavaa linjaa. Kun tartun kahvoihin, arvuuttelen, pysyykö prosentti 25 ja 30 välillä vai kipuaako se yli kolmenkymmenen. (Naisten ihanne on 22.) Mutta mittari näyttää seitsemäätoista ja puolta! Oloni on kertakaikkisen pöllämystynyt. Miesten ihanne on 15, eli minulla on rasvaprosentiltaan melkein miehen ihannevartalo. Laupias taivas. Sitä ei kyllä uskoisi, jos katsoo alleja tai vyötäröä. En yksinkertaisesti ymmärrä, minähän olen kauttaaltani pehmeä ja tärisevä iholtani, olen aina mieltänyt sen merkiksi paljosta rasvasta, mutta ehkä se onkin vain nahkan löysyyttä. (Joka taas kertoo aineenvaihdunnan toimivan hyvin.) Koska rasvaa on mittarin arvion mukaan koko kehossa noin kymmenen ja puoli kiloa, se on varmasti lähes kaikki näkysällä jollakin tavalla (aivot epäsuoremmin) ja helposti paikannettavissa. Ei siis sitä ikävää kudoksiin piiloutuvaa tavaraa, joka on terveydelle paljon haitallisempaa.

Kummallista. Tunnen kotiin sateen läpi pyöräillessäni kummaa helpotusta, koska olen ehkä ihan turhaan miettinyt ohimennen ja häivähtävästi, onko minulla ehkä metabolisen oireyhtymän piirteitä ja ovatko sisäelimeni kenties yltiöpäisen rasvoittuneet epäterveiden elintapojen, stressin ja unettomuuden takia. Ehkä elän sittenkin terveellisesti ja voin vähitellen päästä yli siitä, että olen mieltänyt itseni läskiksi ja liikunnassa huonoksi. Omituista. En oikein ehkä kuitenkaan osaa sijoittua muunlaiseen identiteettiin, vaikka nuo arviot ovatkin ala-asteen ajoilta. Ehkä sen ei ole niin väliäkään, voin jatkaa entiseen malliin, eivät ne asiat ole ihmeemmin ahdistaneet, olen jotenkin sopeutunut niihin ja hyväksynyt ne itseni osiksi. (Ja ne ovat hienosti mahdollistaneet sen, että saan esimerkiksi syödä paljon ja halukkaasti, koska minulla ei ole mitään sellaista vartaloa, jota pitäisi erityisesti vahtia, ettei se paisu.)

Hullunkurisissa (onhan se vähän hassua, että elää ala-asteelta periytyvissä, päivittämättömissä käsityksissä omasta kehostaan - eikä vain kehostaan, vaan koko olemuksestaan, oikeastaan) ja hilpeissä tunnelmissa tartun mikrobiologian kirjaan ja alan lukea, jotta osaisin huomenna vastata kysymyksiin eikä ala-asteelta periytyvä käsitys tiedollisten kokonaisuuksien hallinnasta (lihaksia ei lasketa tiedollisiksi kokonaisuuksiksi, ne ovat yhtä mahdottomia kuin Euroopan joet ja kirjasin jo ala-asteella Volgan keskelle Saksanmaata) osoittautuisi yhtä virheelliseksi kuin kehonkuva.

Virma

Aamuyöstä rohtovirmajuuresta keitetyn haudukkeen vaikutus hiipuu ja vaimenee. Herään kuuden pintaan, taivas on vielä voimakkaan sininen ja täysi kuu kelluu korkealla. Tämä kuu ei voisi soutaa venettä veneenmuotoisena, sen kyytiin ei lähtisi kolmio herne nutturanaan, se sama symboli, joka esittää naista joissakin vessanovissa. Kehollani on kiireisiä tarpeita. Sen on saatava tarkistaa, mistä pinnalliset ja syvälliset ranteen ja sormien ojentajat lähtevät ja minne ne kiinnittyvät. Herään täysin virmana ikään kuin mitään unta tai välitilaa ei olisi ollutkaan. Silti olen nukkunut tuntikausia pimennossa ilman unia. Lieneekö pääni koko ajan koettanut järjestellä lihasten juoksusuuntia?

Tavallaan on aika kätevääkin, että silloinkin kun tietoinen mieleni nostaa kädet pystyyn jonkin tehtävän edessä, nurisee ja kiukustuu sen huonosta suunnittelusta, kehoni kyllä virittyy suoriutumaan näistä häiritsevistäkin yksityiskohdista. Sen prioriteeteissa ei ole huoneen siivoaminen tai jokin muu, kuten usealla kurssitoverilla. Ei. Eikä se reagoi väsymyksellä vaan väsymättömyydellä, jollakin kiireellä ja tarpeella ja kärsimättömyydellä, joka vilkkuu punaista valoa ja pitää ambulanssiääntä. Sitä ärsyttää suunnattomasti, kun se ei ole oppinut sitä, mitä olen niin kovasti koettanut lueskella ja ajaa sisään hieman epävarmana kaiken tuon informaation ulkoa oppimisen mielekkyydestä. Keho herää kuuden aikaan oppimaan, sitä hiertää silkka oppimattomuus.

Kun olen katsellut listat läpi taas kerran, taivaan väri on heleämpi ja kuu jo alempana, oikeammalla. Kuivuvat yrttikimput lasin edessä näyttävät mustuudessaan vähemmän syviltä. On aika pukeutua ja syödä aamiainen ja polkea kouluun asfalttista alamäkeä ja ratisevaa hiekkatietä ja ihmetellä kurssitovereita, jotka tarvitsevat kahvia pysyäkseen hereillä ja vastaanottavaisina.

Epätoivon läikähdyksiä

Anatomian tenttiin lukeminen alkaa saada epätoivoisia piirteitä. Olen piirrellyt erilaisia taulukoita ja vedellyt sormilla lihasviivoja käsivarsiini, mutta pahus soikoon, muistanko lihakset? No en! Muistan sentään olkavarren lihasten nimet ainakin latinaksi, suomi vähän ontuu, ja tunnistan ne kuvista ja tunnistan myös kyynärvarren pinnalliset koukistajat aika hyvin ja keski- ja syvätasonkin mitenkuten, mutta kyynärvarren ojentajat eivät yksinkertaisesti tunnu mahtuvan päähäni. Kaikista lihaksista pitäisi vielä osata lähtö- ja kiinnityskohtakin ja sitten niiden funktiot. Osaan ne ehkä yhdestä lihaksesta kaikki, ja sekin vaihtelee vähän päivän ja vireystilan mukaan.

Uskoni siihen, että aivoissani on ylipäänsä mitään kapasiteettia yhtään mihinkään, on jokseenkin nollassa.

Tentistä on sanottu, ettei sitä voisi uusia. Huomaan pohtivani, mitä se tarkoittaa. Mitä tuhlausta, kun pitäisi pohtia, mikä juoksee mistä minne ja tekee mitä. Onneksi tämä ei ole ainoa anatomiasta läpipääsemiseen vaikuttava tentti. Huomaan aprikoivani myös, paljonko muut osaavat ja miten se vaikuttaa tentin arvosteluun. Sekin on niin turhaa, kun oikeasti pitäisi keskittyä vain nimiin ja hopluuttaa niitä ulkoa. En voi vaikuttaa siihen, miten muilla menee, ainoastaan omaan oppimiseeni. (Vaikkei se kyllä siltä tunnu!)

Ja on ilta. Iltaisin kaikki näyttää ja tuntuu kurjalta. Vompsu ja Fauni ovat jossakin muualla, lojun yksin papereineni ja kirjoineni ja tuijotan lihaksia ja tunnen syvää, kolossaalista epätoivoa. On vaikeaa uskoa, että viikon päästä alkaa loma. Tai että joskus tulee joululoma. Tai että joskus voisi oppia nämä tässä.

Joskus ja joskus. En oikeastaan epäile sitä, ettenkö joskus oppisi. Perjantai on vain niin pian eikä lihaksia voi mitenkään järkeillä.

Mieleen palaavat ne muutamat toisetkin hetket, jolloin menetin toiveikkuuteni aika totaalisesti. Joku toinen jaksoi uskoa silloin siihen, että selviän, ja kun hän selitti, miksi ajatteli niin, elelin lainatoivolla sinne saakka että omani koheni taas kantavaksi, kestäväksi. Se on oikeastaan aika kummallinen ilmiö. Että toiveikkuuttakin voi lainata... ja että joskus se on jopa ainoa vaihtoehto. Ponnisteleminen ilman toiveikkuutta on aika vaikeaa.

Luen kaikesta huolimatta kyynärvarren posterioriset pintalihakset, ei se ole niin kovasti ponnistelemista, piirrän taas yhden taulukon, enkä tule hullua hurskaammaksi. Toiveikkuuskin on kadonnut jonnekin.

Kai se on aivan normaalia opiskelijaelämässä. Huomaan törmänneeni taas kerran siihen, miten koulu on suunniteltu enemmän koulua (nyt: tammikuun tutkintotilaisuutta numero kaksi) kuin elämää varten. Ei elämässä ja työssä tarvitse osata asioita ulkoa, ne voi tarkistaa värikkäistä seinätauluista, painavista käsikirjastokirjoista ja joskus myös nopeasti wikipediasta. Kun tarkistuksia on suorittanut joitakin tuhansia kertoja, asian vähitellen oppii tarkistamattakin. On aika vaikeaa motivoitua ulkoa opettelemiseen tiettyyn deadlineen mennessä, kun oppimista voisi tehdä muutenkin, vaikka oppimispäiväkirjan avulla. (No, niin tietysti teen nytkin, tavallaan, mutta tuntuu hullulta pyörittää kahta päällekkäistä systeemiä, joista toisen tarvitsen joka tapauksessa vähintään toiveikkuuteni virittelemiseen tai ainakin teeman esillä pitämiseen.)

Jotakin sentään olen oppinut tenttiin lukiessa. Korjasin wikipediaan erään väärin kirjatun liikesuunnan, jonka äkkäsin välittömästi. Ehkä se säästää jonkun toisen epätoivoisilta väärinymmärryksiltä.

Laiska sunnuntaiaamu

Sataa. Perjantaista on puoli vuotta eivätkä jalat ole enää Vompsun synttärinaamiaisissa tanssimisesta kipeät. Flemarin edessä väreilee hopeinen sirpaloitu vesipatsas, autojen valot maalaavat pitkiä kultaisia kajaleita asfalttiin. Five Corners Quintet jammailee stereoissa, Fauni lukee miniläppäriltään sähköposteja ja uutisotsikoita kylpytakissa. Uuni lämpiää korvapuusteja varten. Anatomian kirjani makaavat lattialla raskaina. Olen piirtänyt lyijykynällä paperiin lihasten juoksusuuntia kyynärvarren etu- ja takapuolen pinta- ja syväkerroksissa.

Enää viikko syysloman alkuun: viikko ja kaksi tenttiä, pieni ja iso, peräkkäisinä päivinä.

Perjantain juhlissa minulta kysytään, kuuluuko elämääni enimmäkseen koulua. Niin kai siihen kuuluu. Ajallisesti. Mutta koulupäivät tuntuvat kuluvan nopeasti, vaivattomammin kuin ennen. Olen saanut koskettaa jokaista ryhmässämme, osoittaa heille hellyyttä hieromalla, se tekee tilaan asettumisen heidän kanssaan helpommaksi. Tiedän myös, miten he koskettavat toisen kehoa. Joidenkin kohdalla se menee eri tavalla kuin kuvittelisi. Ihminen voi näyttää lempeältä ja pehmeältä ja silti olla kovakourainen ja dominoiva, ja sitten toisinpäin - joku aika skarppi ja verbaalisesti aika raisu saattaa koskettaa hyvin pehmeästi ja tunnustelevasti. Ihoni kuuntelee uteliaasti tätä heidän ensimmäistä kieltään, josta kuulen senkin, että se on myös kielistä viimeinen, syvin, että nekin, jotka ovat jonkin aivojen toimintahäiriön seurauksena unohtaneet sanat, vastaavat edelleen kosketukseen. Kosketukseen vastataan senkin jälkeen kun kipuun vastaaminen käy epäselväksi, se on viimeinen tajunnan säie. Se saa minut ajattelemaan, että äiti oli ehkä sittenkin oikeassa, kun silitti koomassa makaavaa isoäitiä sairaalassa tunnista toiseen, lymfasikin tätä varovasti, eihän mitään toipumisen toivoa enää ollut, ja väitti, että tuo minun silloisella mittapuullani täysin toiseen liukunut ihminen vastasi kosketukseen, että ihokudos pehmentyi ja rentoutui. (Olin silloin kahdenkymmenen ja suhtauduin äidin sanomaan kuin visvaiseen sidetaitokseen - luoja, mitä paskaa, isoäiti oli sentään koomassa. Mutta ehkä sittenkin? On hyvä, että ennakko-oletuksiaan voi korjata. Täytyy muistaa kysyä äidiltä lisää tästä, miten hän tunsi ihokudoksen rentoutumisen.)

Ja sitten ovat illat. Anatomian latinan lisäksi iltoihin kuuluu ihmisiä, venyttelyä, istumme Napaketulla ja teemme chili-soijarouhelasagnea, mustalla kissalla on kuunkeltaiset silmät, miehet sovittelevat meillä pyykkitelineen ja pakastimen välisessä ahtaassa tilassa sairaanhoitajamekkoja ja korsetteja, perjantaina miehet ovat pukeutuneet naisiksi ja naiset, no, miehiksi, jotka ovat pukeutuneet naisiksi. Tai miten sen nyt sanoisi. Tanssilattialla ihmiset nuhjaavat kiinni toisissaan arvelluttavissa asuissaan ja huomaan itse tanssivani karkuun laajoin liikkein, en kaipaa tilanteeseeni enää yhtään lisää monimutkaisuutta. Vompsu ei tanssi kanssani kuin hitaita ja silloinkin minun pitää eksplisiittisesti pyytää hänet tanssimaan, hänellä on oma tapansa vastata suhteen kolmioitumiseen, ja luulen, että se tekee hänelle hyvää, joten suhtaudun hänen levottomuuteensa ja torjuvuuteensa päättäväisen myönteisesti (kyllä se päättäväisyyttä vaatii suhtautua myönteisesti siihen, ettei voi enää turvata toiseen samalla tavalla kuin ennen), ja toisaalta, en voi tanssia Faunin kanssa, koska sen näkeminen saisi Vompsun tuntemaan itsensä yksinäiseksi. Joten tanssin ympäriinsä ja katselen toisia ja nautin vapaudestani liikkua laajoin kaarin ja siitä, ettei minussa ole hitustakaan seikkailuhakuisuutta nyt, kehoni on livahtanut takaisin luotettavuuteen ja ennustettavuuteen, se nelistää joukon laidalla, paimentava lassie.

Nyt korvapuustit ovat valmiit, joten lopetan kirjoittamisen ja keskityn viettämään kansallista korvapuustipäivää!