Kasvillisuusräjähdys ja unettomuutta

Selviämme Vompsun kanssa palstalle pitkästä aikaa. "Ai palstalle?" kysyy Vompsu hämmästyneenä, kun ilmoitan päiväsuunnitelman. Nyökkään. Edellisestä kerrasta onkin aikaa. Ja nyt kaikki on taatusti kasvanut valtavasti. Palsta on pilkahdellut mieleeni epätasaisesti, olen tullut ajatelleeksi, mutta päättänyt sitten tarmokkaasti, että koska syksy ja seuraavat kymmenen kuukautta on yhtä hemmetin motivaatiopuristusta ja vaahtokarkkitestiä, saan viettää viimeiset lomaviikkoni kuten tahdon. Olkoonkin, että se tarkoittaisi sitä, että rikkaruohot kasvavat valtaviksi ja kenties jokin sato menee yli ja sen sellaista - juuri sinä kesänä, kun olen etukäteen riemuinnut mahdollisuudestani istua vaikka aamusta iltaan palstalla kitkukoukku kädessä tonkimassa savimaata. Eihän elämää voi ennustaa eikä kahlita. Tai voisi kai, mutta en oikein pidä neuroottisuudesta ja kontrollimaniasta, en muissa enkä etenkään itsessäni.

Ei ole mikään yllätys, että palsta tosiaan rehottaa. Kitkemme sankoihin hiki hatussa pahimmat rikat, siemenvaiheelle ehtineet, tungemme ne kompostiin ja katkomme parsakaaleista koviksi kukkineet varret. Mehiläisten, kimalaisten ja perhosten riemuksi kukkaan avautuvaa piparminttua on siunaantunut muutama kuutiollinen, eli jos joku haluaa kokeilla esimerkiksi vihtomista piparminttuvastalla, kommenttilaatikkoon saa jättää toiveen tuollaisen vastan noutopäivästä... Rucolat ovat ehtineet kukkaan, samoin pari tammenlehväsalaattia, mutta mikäs siinä: ehkä ne nyt sitten ehtivät kunnolla siementää ja kylväytyvät ensi vuodeksikin. Ei minulla ole mitään sitä vastaan! Pavut ja kurpitsat kukkivat, kurpitsoista moni on kasvattanut palstatauon aikana monimetriset lonkerovarret raakileineen. Punainen roomansalaatti on kasvattanut kupunsa lapsen pään kokoisiksi palleroiksi. Ja mistä maata kääntääkin, kaikkialla kuhisee maamuurahaisten pesiä. Siinä missä aiemmin kesällä muurahaiset tarttuivat muniin ja juoksuttivat ne turvaan, nyt maan alta paljastuu siivekkäitä muurahaisia, jotka lähtevät jotenkin tahmaisen oloisina ryömimään toistensa päältä. Jännittävää!

Palaamme kotiin valtavassa ruokalastissa ja päätämme, että salaatin tuhoamiseksi on pidettävä juhlat. Koska salaatti ei säily, juhlat on pidettävä heti! Illalla menemme pelaamaan jalkapalloa ja sen jälkeen meille kokoontuu sekalainen joukko ystäviä. Juhla alkaa dekadentisti puoli yhdentoista aikaan illalla. Syömme salaattia ja juomme skumppaa ja otamme jälkkäriksi vaniljasoijajäätelöä sitruunatimjamilla ja appelsiiniliköörillä. Ilta pimenee, koneella soivat zurnat. Olen aamulla viimein ryhdistäytynyt ja tilannut tuollaisen soittimen - sen saman, jota ihastelin kyproslaisten bussikuskien suosimassa jamittelumusiikissa ja jonka kuvia katselin uteliaana teininä Kiovasta ostamissani ja nyt jo kirppiksellä eteenpäin myydyissä kaukasuslaisissa väripainokuvissa, joissa punapukuiset naiset kantavat aprikooseja ja rypäleitä ja granaattiomenia ja litteitä vehnäleipiään (ja hadzapureja! - siitä on ikuisuus, kun olen tehnyt hadzapuria, mutta ehkä voisin ryhdistäytyä ja tehdä sitä lehmänmaidottomana nyt kun meillä on uuni kerrosta ylempänä) pöytään ja perinneasuiset miehet soittavat noita hassuja leveneviä tsurniaan ja juhlat näyttävät jatkuvat pitkälle yöhön. Kiehtovaa, että nuo kuvat ja kyproslaisten kamikazebussikuskien suosiman musiikin äänet punoutuvat tuohon samaan soittimeen, joka varmaan ensi viikon alussa saapuu kotiini. Kuulemma tsurna on hyvin vaikea soittaa, mutta eipä tässä maailmassa kai mikään ole kovin helppoa. Ja ainakin standardini ovat matalalla! Kunhan jotakin ääntä syntyy, noin aluksi. Myöhemmin kuulemma pitäisi opetella kiertoilmahengitys. Heh, mitähän siitäkin oikein tulee! Olisi ainakin aika tuhoisaa, jos oppisi puhumaan kiertoilmahengittäen...

Pieneen huoneeseen mahdutettu ihmispaljous - meitä on kymmenen kutsun hätäisyydestä huolimatta - vie sitten tietysti yöunet. Avokommuunimme alkaa näyttää kyntensä: Vompsu saa mennä Faunille nukkumaan, siellä on mahdollista pimentää ja hiljentää huone ja vallata kokonainen pehmeä sänky. Muut vieraat lähtevät aamun jo vähän kallistuessa valoisampaan päin, ja me jäämme heidän lähdettyään Faunin kanssa kuuntelemaan jazzia ja zurnia ja höpöttämään maanisesti sinne saakka, että kello on seitsemän ja tuntuu hyvältä idealta juoda vähän espressoa - jos vaikka päivä siitä kunnolla valkenisi. On kyllä vähän tuhoisaa, että sillä lailla keskustelee yön yli, yleensä olen valvonut itsekseni, ja silloin on olemassa pieni mahdollisuus, että jossain vaiheessa nukahtaa, mutta keskustellessa (kuten myös lukiessa) mahdollisuus käy aika olemattomaksi, koska toinen sanoo aina jotakin mielenkiintoista ja asia polveilee eteenpäin ja sitä piristyy kerran toisensa jälkeen ja tulee mietteliääksi eikä pääse pitkästymään, kun ajatukset eivät vain kierrä tuttua kehäänsä. Toisaalta on kyllä hauskempaa keskustella kuin maata yksinään pimeässä kuuntelemassa toisen unihengitystä ja sadattelemassa omaa kyvyttömyyttään osallistua levollisuuteen juuri tässä hetkessä.

Uuh, nyt olosta kyllä huomaa unen puuttumisen, vaikka nukahdankin kymmenen jälkeen tietokone sylissä sängylle ikään kuin lähdössä maauimalaan. Hullunkurista, että sentään melkein kunnon yöunet nukkunut Vompsu on taas paljon väsyneempi kuin itse olen. (Fauni-parka on lähtenyt töihin. Ajatuskin on käsittämätön, särisevä ja rasittava.) No, ehkä illalla roolit kääntyvät tämän väsymysasian suhteen päälaelleen.

Nyt taidan koota itseni maauimalaan, jos vaikka siitä tulisi vähemmän keinuva ja painoton olo.