Käymme teatterissa Vompsun kanssa katsomassa Lispectorin Tähden hetken dramatisoinnin. Lakkaan istumasta katsomossa samalla hetkellä kuin näytelmä alkaa. Huudan hiljaa niin kovaa kuin pystyn. Hiljaa: ettei häiritse toisia.
Kummallista, miten teatteri parhaimmillaan toimii. Tämä on kolmas kerta, kun niin käy. Että rajat täysin lakkaavat olemasta. Että on jokainen henkilö näyttämöllä, tuntee heidän sisäiset pienet ja suuret banaalit myrskynsä, heittelehtii niiden mukana ja on vähällä tempautua seisaalle ja harhailemaan näyttämölle. Ja koska kieltää sen itseltään, ehkä vain itkee hieman ja huomaamattomasti. Ja samalla kokee jotain niin väkevää iloa, että sitä on vaikeaa kannatella.
Jälkikäteen olen tyhjä enkä osaa sanoa mitään. Ehkä sen, että tämä on top kolmosta teatterinäkemisistäni Tampereen työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheen ja Generaattorin Mustan lesken kanssa. Vielä vähän myöhemmin säpsähdän hereille siihen seikkaan, että näitä näytelmiähän yhdistää muutamakin asia. Ensinnäkin kaikkien taustalla on itselleni tuttuja ja ennestään tärkeitä tekstejä (Apologia, Szymborskan runot, Tähden hetki), jotka ovat liikauttaneet teksteinäkin, tuntuneet koskettavan jotakin olennaista. Toiseksi, kaikki nämä tekstit sisältävät jonkinlaista ydintekstiä elämisen ja kuolemisen jännitteestä. Mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Mikä on epävarman, värisevän elämän voima kuolemisen ainoaa varmuutta vasten?
Vompsu masentuu näytelmästä ja puhuu sen jälkeen sävyyn, jota kutsuu itse kyyniseksi. Hän kysyy, johtuvatko pakko-oireet vain siitä, että on arvottanut elämää niin paljon enemmän kuin sitä seuraavaa kuolemaa. Hän tuntuu tuomitsevan aiemman käsityksensä. En osaa sanoa siihen mitään, hämmästelen vain hiljaa itsekseni, miten päinvastaisella tavalla teksti ja esitys painavat jälkensä itseeni. Miten juuri kuolemisen varmuus ja iholle tuleminen saavat nostamaan niskaa ylpeästi ja mahdollistavat kehon painon kannattelemisen. Ei se ole kuollutta painoa. Kaikkea tuota varmuutta, ainoaa (mutta hyvin tuntematonta) varmuuttamme, vasten hahmottuu sykkeen ja hengityksen päättäväisyys.
Ja kuuntelemalla toisen sanoja löytää itsensä. Hahmottaa: kas niin, tämä minua kiinnostaa. Se miten ihminen elää ennen kuolemistaan. Ei mikään suuri juonikuvio, ei. Ennemminkin asenne, jonkinlainen keveä itsensäunohtaminen, jota tapahtuu päivittäin tuntikausia, ja jonka vallitessa elämä jatkuu särähdellen, nuljuen, enemmän nimeämätön havainto ja tuntemus kerrallaan kuin tavoitteisesti tai suunnattuna. Samaan syssyyn mietin sitäkin, mitä olen potenut teinistä saakka, ainakin siitä saakka kuin äidinkielen opettaja pyysi minua harkitsemaan vakavasti kirjoittamista työnä. Kauhua siitä, ettei minulla ole mitään aihetta. Ei ole mitään historiallista vaihetta, josta haluaisin kertoa totuuden (koska en hahmota sellaisia asioita, en ainakaan usko hahmottavani). Ei ole oikein mitään asennettakaan, tai ideologiaa, jonka haluaisin laittaa tekstin tulikokeeseen. Eivät minua niin kiinnosta ihmissuhteet tai itsensä kehittäminen, koulutuspolitiikasta puhumattakaan. Tasa-arvonkin suhteen epäröin: minusta tuntuu, että ihmisten kokemuksia on tajuttoman vaikeaa verrata, ja että jo senkin saaminen selville, mikä heille on todellinen, koettu mahdollisuus, käy varsin vaativaksi ellei suorastaan mahdottomaksi.
Ehkä siksi Lispector ja monet runot tuntuvat tärkeiltä. Eihän niissä sillä lailla puhuta mistään erityisestä. Kun puhutaan jostain erityisestä, se voi tuntua tutulta tai vieraalta, ihailtavalta tai epäillyttävältä. Mutta kun ei puhuta mistään erityisestä, on mahdollista tai helppoa tai luontevaa (tai mitä se nyt sitten onkaan) solahtaa siihen ei-mihinkään-erityiseen, hengittää sitä, kadottaa ero itsen ja tekstin välillä, kokea kerrankin tiedostaen ja sanallistettuna tilaa, jonka yleensä ohittaa huomaamatta, taustatunnetta, jota ei voi nimetä vielä minkään eriytetyn tunteen nimellä.
Ja kun tarkemmin vaivaan päätäni, juuri tähänhän ympäristöestetiikkakin kehottaa suuntaamaan havaintoa: taustaan, ympäristöön, tuntemuksiin joita tuskin hahmottaa.
Sitä en kyllä tiedä, miksi juuri ne tuntuvat kiinnostavilta.
Kummallista, miten teatteri parhaimmillaan toimii. Tämä on kolmas kerta, kun niin käy. Että rajat täysin lakkaavat olemasta. Että on jokainen henkilö näyttämöllä, tuntee heidän sisäiset pienet ja suuret banaalit myrskynsä, heittelehtii niiden mukana ja on vähällä tempautua seisaalle ja harhailemaan näyttämölle. Ja koska kieltää sen itseltään, ehkä vain itkee hieman ja huomaamattomasti. Ja samalla kokee jotain niin väkevää iloa, että sitä on vaikeaa kannatella.
Jälkikäteen olen tyhjä enkä osaa sanoa mitään. Ehkä sen, että tämä on top kolmosta teatterinäkemisistäni Tampereen työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheen ja Generaattorin Mustan lesken kanssa. Vielä vähän myöhemmin säpsähdän hereille siihen seikkaan, että näitä näytelmiähän yhdistää muutamakin asia. Ensinnäkin kaikkien taustalla on itselleni tuttuja ja ennestään tärkeitä tekstejä (Apologia, Szymborskan runot, Tähden hetki), jotka ovat liikauttaneet teksteinäkin, tuntuneet koskettavan jotakin olennaista. Toiseksi, kaikki nämä tekstit sisältävät jonkinlaista ydintekstiä elämisen ja kuolemisen jännitteestä. Mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Mikä on epävarman, värisevän elämän voima kuolemisen ainoaa varmuutta vasten?
Vompsu masentuu näytelmästä ja puhuu sen jälkeen sävyyn, jota kutsuu itse kyyniseksi. Hän kysyy, johtuvatko pakko-oireet vain siitä, että on arvottanut elämää niin paljon enemmän kuin sitä seuraavaa kuolemaa. Hän tuntuu tuomitsevan aiemman käsityksensä. En osaa sanoa siihen mitään, hämmästelen vain hiljaa itsekseni, miten päinvastaisella tavalla teksti ja esitys painavat jälkensä itseeni. Miten juuri kuolemisen varmuus ja iholle tuleminen saavat nostamaan niskaa ylpeästi ja mahdollistavat kehon painon kannattelemisen. Ei se ole kuollutta painoa. Kaikkea tuota varmuutta, ainoaa (mutta hyvin tuntematonta) varmuuttamme, vasten hahmottuu sykkeen ja hengityksen päättäväisyys.
Ja kuuntelemalla toisen sanoja löytää itsensä. Hahmottaa: kas niin, tämä minua kiinnostaa. Se miten ihminen elää ennen kuolemistaan. Ei mikään suuri juonikuvio, ei. Ennemminkin asenne, jonkinlainen keveä itsensäunohtaminen, jota tapahtuu päivittäin tuntikausia, ja jonka vallitessa elämä jatkuu särähdellen, nuljuen, enemmän nimeämätön havainto ja tuntemus kerrallaan kuin tavoitteisesti tai suunnattuna. Samaan syssyyn mietin sitäkin, mitä olen potenut teinistä saakka, ainakin siitä saakka kuin äidinkielen opettaja pyysi minua harkitsemaan vakavasti kirjoittamista työnä. Kauhua siitä, ettei minulla ole mitään aihetta. Ei ole mitään historiallista vaihetta, josta haluaisin kertoa totuuden (koska en hahmota sellaisia asioita, en ainakaan usko hahmottavani). Ei ole oikein mitään asennettakaan, tai ideologiaa, jonka haluaisin laittaa tekstin tulikokeeseen. Eivät minua niin kiinnosta ihmissuhteet tai itsensä kehittäminen, koulutuspolitiikasta puhumattakaan. Tasa-arvonkin suhteen epäröin: minusta tuntuu, että ihmisten kokemuksia on tajuttoman vaikeaa verrata, ja että jo senkin saaminen selville, mikä heille on todellinen, koettu mahdollisuus, käy varsin vaativaksi ellei suorastaan mahdottomaksi.
Ehkä siksi Lispector ja monet runot tuntuvat tärkeiltä. Eihän niissä sillä lailla puhuta mistään erityisestä. Kun puhutaan jostain erityisestä, se voi tuntua tutulta tai vieraalta, ihailtavalta tai epäillyttävältä. Mutta kun ei puhuta mistään erityisestä, on mahdollista tai helppoa tai luontevaa (tai mitä se nyt sitten onkaan) solahtaa siihen ei-mihinkään-erityiseen, hengittää sitä, kadottaa ero itsen ja tekstin välillä, kokea kerrankin tiedostaen ja sanallistettuna tilaa, jonka yleensä ohittaa huomaamatta, taustatunnetta, jota ei voi nimetä vielä minkään eriytetyn tunteen nimellä.
Ja kun tarkemmin vaivaan päätäni, juuri tähänhän ympäristöestetiikkakin kehottaa suuntaamaan havaintoa: taustaan, ympäristöön, tuntemuksiin joita tuskin hahmottaa.
Sitä en kyllä tiedä, miksi juuri ne tuntuvat kiinnostavilta.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti