Dialektiikkatyttöys

Ystävän luona juodut teekupilliset (seurassa huolimattomuus tiivistyy, ajattelee, että ehkä mä nyt nukahdan, vaikka joku osa kehosta epäilee jo silloin) saavat valvomaan kahden tunnin unisäpsyntää lukuunottamatta. Aamulla herään kuudelta, sunnuntaiaamu, tämän piti olla lepopäivä ennen rankinta viikkoa pitkiin aikoihin (seitsemän viikkoa ennen matkaa ja haluaisin viimeisellä matkaa edeltävällä viikolla levätä jo hieman etten sitten Italiassa ole aivan henkihieverissä), teen ensin esseetä, vastaan kurssitoverin kysymyksiin tilasto-ohjelman käytöstä, koetan kestää leijuvaa hälykehoa ja ääniharhoja, olen kasvanut niistä piittaamattomammaksi sen jälkeen kun olen ymmärtänyt niiden kuuluvan elimellisenä osana käsiä tärisyttämättömienkin piristeiden (tee) käyttöön ja etteivät ne millään lailla indikoi välitöntä kajahtamisvaaraa. (Sitä paitsi toisinaan minun on vaikeaa hahmottaa, miten tarkalleen voisin mitoittaa, olenko kajahtanut vai en.) Sitten alan lukea yhden kurssin ylimääräisiä vapaaehtoisia handouteja, ja piru vie, maailmani kääntää kylkeä.

Mukana on tekstinpätkä Tim Ingoldin kirjasta. Tekstiä käytetään esimerkkinä dialektisesta tavasta hahmottaa maailmaa. Havahdun. Piru vie, eikö vain olekin niin, että olen käyttänyt hyvin dialektisia hahmotustapoja jo kauan. Enkä ole tiennyt sitä. Tai en ole osannut nimetä asiaa näin. Luimistan korvia keskittyneesti mielenmaisemassa, samalla ilmeellä jolla harmaa kissa asettuu soittamaan tuolin selkänojaa kynsiharpulla. Kiirehdin Wallace Stevensin luo ja luen ja makustelen ja mietin kokemusta kauan sitten, niissä yliopiston pääsykokeissa, joilla kävelin sisään silloin. Kokeissa piti analysoida Stevensin runo, josta olen kirjoittanut blogissakin monesti.

Oikeastaan nyt kun luen dialektiikasta, on palattava takaisin tuohon päivään, tuohon heinäkuuhun ja orastavaan jännityspissahätään Porthanian suuressa salissa. Tekstiin, jota katson ensin tekstinä ja johon sitten astun sisään kuten en ole ennen astunut minkään sisään, varustettuna teoriakirjasta kiireesti mukaan hutkaistuilla työnimillä, mutta ennen kaikkea jollain häilyvällä, epävarmalla kysymyksellä, tuleeko tästä elämääni. (Tuli siitä, vastasin kyllä, huomaamattani, ja osaltaan siksi, että äiti avasi kotiin tulleen yliopiston kirjeen, jossa kerrottiin minun päässeen kaikkiin pyrkimiini aineisiin, ja siten kirjallisuustieteeseen, joka oli preferenssilistan ensimmäisenä, ja vanhempani ilmoittivat aika suorasukaisesti, että Italiasta jo hankkimastani hotellisiivoojan paikasta oli siis luovuttava, ja tavallaan se ehkä tuntui helpottavaltakin, koska siinä sopimisessa oli niin paljon epämääräistä jo silloisenkin mittapuun mukaan - nykyään pidän täysin mahdollisena, että kyseessä olisi voinut olla suurinpiirtein ihmiskaupastakin, niin epämääräisin tiedoin olisin ollut valmis lähtemään, yhden puhelinnumeron ja päivämäärän varassa, eikä heitä tuntunut kiinnostavan tarkemmin mikään muu kuin saapumisaikani.) Kysyn tekstiltä, saanko tulla tanssimaan sitä, ja se myöntyy.

Siitä tuli pääsykokeessa minun runoni ja minusta sen runon dialektiikkatyttö.

On ihmisiä, kirjoittaa Platon, jotka rakastuvat ruumiiltaan ja kantavat lapsia, ja ihmisiä, jotka rakastuvat, siittävät ja synnyttävät toisella tapaa, ideoissa. En usko kahtiajakoon, ja tuskin uskoi Platonkaan, vai uskoiko? Voiko joku tulla niin mystikoksi? En tiedä. Mutta joka tapauksessa, painotuksia varmasti on. On niitä, jotka sanovat teoria yök ja haluavat nyrkkisääntöjä ja ohjelmanjulistuksia ja sitten niitä, jotka tuijottavat ohjelmanjulistuksia ja nyrkkisääntöjä lähtökohtaisesti hieman epäröivinä ja miettien, mihin oikeastaan tulen sitoutuneeksi, jos sitoudun tällaiseen. Taannoisessa tieteenfilosofian tentissä huomasin tällaista ulottuvuutta voivan käyttää. Kun minulta kysyttiin, miten olen jaksanut opiskella perusteita ja vastaperusteita ja niiden relevanssikiistelyä, huomasin vastaavani pitäväni sellaisesta. No, tarkalleen ottaen: se on aika väsyttävää ja rasittavaa, mutta kyllä minulle mielekkäämpää kuin ilman sitä eteneminen kaikkien näiden yksinäisten kysymysten kanssa. Ainakin noiden keskustelujen läpikäyminen auttaa huomaamaan jotain hyvin räikeitä virheitä omissa ajatusmalleissa ja antaa kuvan siitä, ettei ole ainoa, joka vaivaantuu samoista aiheista.

Eteneminen kysymysten ja vastausten suossa on ollut aika vaivalloista, ja nyt kun luen dialektiikka-artikkelia, tajuan joitain pieniä syitä siihen. (Ei pitäisi vissiin esittää kausaaliväitteitä, mutta menköön... väsymyspöppöröhorina-aamu.) Esimerkiksi Stevensiin leimautuminen ja sen parissa saatuihin kokemuksiin sopivan teorian löytyminen ovat jarruttaneet kovasti kykyäni pitää joitain toisille hyvinkin relevantteja kysymyksiä erityisen kiinnostavina. Minulla on ollut nämä omat häikäisevän konkreettiset kokemukseni, joiden haluan tulevan selitetyiksi havainnon teoriassa, mielen teoriassa, kielen kuvauksessa, kokemuksen mallissa. Nuorempana en osannut kyllä tätäkään sanallistaa. Ihmettelin vain, miksi niin monet teoriat tuntuvat niin kaukaisilta ja vieraantuneilta, miksi ne eivät tuntuneet sanovan mitään mistään oleellisesta (eipä taida löytyä universaalimittaria oleelliselle...). (Myöhemmin toki olen silloittanut kuiluja ja onnistun nykyään käynnistymään aika monesta pienestä huomiosta. En osaa sanoa, onko se hyvä asia, mutta ainakin nykyään tunnun löytävän kaikista tekemisistä, oppisisällöistä ja teorioista kohtia, joihin voin tarttua eksplisiittisestikin, kysyä ja hämmästellä ja probleemata ja välillä jopa riemastua.)

Vähitellen löysin kuvauksia, joista tunnistin maailmaa - kysymyksiäni - edes jotenkin. Tuntuu jännittävältä lukea nyt vuosia jälkeenpäin, vuosia noiden teorioiden kautta asioita jäsentäneenä, että kyse on dialektisesta tavasta hahmottaa maailmaa, elämää ja kokemusta. Että muutoksen kuvaus on dialektista. Olenko lukenut sen aiemmin jostain? Tai siis, onko se lukenut jossain aiemmin lukemassani mutta olenko vain loikkinut kohdan yli kuten saatan loikkia kohtien yli silloin kun luettavana on satoja sivuja ja aikataulukorsetti puristaa hengitystä ja "on keskityttävä oleelliseen". Eikä kukaan koskaan tarttunut hartioista, ravistanut ja karjunut vasten naamaa, että tuo on hei dialektiikkaa. (Olisinko silloinkaan kuullut? Ehkä en.) Muistan lukeneeni kyllä Deweyn hegeliläisestä nuoruudesta ja siitä, että se heijastuu esteettisen kokemuksen kuvauksessa. Mutta siinäpä se. En jotenkin ajatellut sitä oleelliseksi ajatukseksi.

Tarvitaan niin paljon aikaa ja hiljaisuutta, niin paljon tilaa ja vapautta olla yrittämättä suoriutua, ennen kuin tällaiset asiat alkavat avautua minulle edes tällaisena esiymmärryksenä. (Puhumattakaan siitä, että onnistuisi kehittämään jonkin "oman kannan", jonkin systemaattisen ja erityisen näkökulman sanallistettuna, jonkun josta joku toinen voisi rikastaa ymmärrystään. Sellaiseen en odota pystyväni mutten aio antaa sen edelleenkään häiritä rakkauttani tutkimiseen, tunnustelemiseen ja keskustelemiseen, yritykseen ymmärtää tekemistä ja tehdä ymmärrystä kehräävästi ja siihen tukeutuen.) Tarvitaan niin paljon tanssia ja runoutta ja kuvia hevosenkavioisista tytöistä (kuva "24 hours shift", joku jakaa uneni, kiitos Eufemialle linkistä) ja vierautta ja tuskastumista ja erilaisia ja eri muodoissa jäsennettyjä ihmis- ja eläinsuhteita, niin monia kallioita ja sammalia ja jumalansormia ja maasta tunkevia versoja, epäonnistumisia ja oivalluksia, ennen kuin alkaa huomata, mitä oikeastaan etsii, mitkä ovat niitä kokemuksia, joista ja joiden alustavasta jäsennyksestä ei suostu luopumaan barokinsystemaattisten ja -pateettisten perusteluidenkaan edessä.

Hupsua tämä elämä. Olen oppinut kävelemään sisään moniin erilaisiin tilanteisiin ja tekemään itseni niissä hyödylliseksi. Silti en usko siihen, että palautuisin lopulta tuohon hyödyllisyyteen. Käsitykseni ja identiteettini toki nojaavat paljonkin noihin kokemuksiin, niiden rakenteeseen ja liikahduksiin, niiden lävitse kasvamiseen, mutta pohjimmiltaan, lopulta, luulen, että vielä enemmän palautuu siihen hiljaiseen, hiljaisella tavalla kysyvään tilaan - tai aikaan - tai mikä se sitten onkaan - suuntaan, joka pyörteilee ympäriinsä näennäisen sekavasti eikä vielä ole ehtinyt leimahtaa maailmaan niin että olisi painellut koivet suorana hetken johonkin suuntaan, metsänlaitaan tai luentosaliin tai tietyn ajatuksen helmoihin kyöhnäämään. Se on jokin tietty avoimuus, arvaamattomuus, tuntematon manner kaiken minusta pursuvan tapahtumisen alla, enkä ole varma, teenkö vääryyttää mantereen metaforalla, se kuulostaa jotenkin niin... kiinteältä. Mutta mantereet seilaavat kiehuvassa laavassa. Se on ulkoapäin itsensä katsomista. Katsoa itseään kuin toista. Dewey kirjoittaa impulssien pulsaatiosta, se on ehkä sisäisempi metafora. Purskuminen. Jotakin tapahtuu, suuntautuu, muttei vielä tiedä, mitä ja miten.

Joskus kun on valvonut liikaa ja lukee tekstiä ja silmiin sattuu ja sulkee silmät hetkeksi ja valot vilistävät ja välkkyvät luomien sisäpuolella ja ajatus viivähtää hetken synapsinapsunnassa ja vaihtaa painoa kaviolta toiselle, melkein tavoittaa tuon jonkin, tuon oleellisen avoimuuden ja arvaamattomuuden.

Ja ei - tämä ei oikeastaan ole ollenkaan teoreettista eikä abstraktia. En tiedä, uskaltaisinko keskustella ihmisten kanssa tai koskettaa heitä kuten nyt teen, jos en olisi kulkenut noita teitä ja opetellut keveäkavioiseksi ja nauranut itselleni ojennellessani käsiä ennaltamäärättyjen liikkeiden mukaan ja koettanut jäsentää kieltä kuten geometrista todistelua, rakkautta kuten portaita, jos en olisi kysynyt kysymistäni, mitä haluan selitettävän ja mitä oikeastaan vain kuvattavan, ja jos en olisi tajunnut, että siitä huolimatta, sen rinnalla, maailma tapahtuu ja että siihenkin voi sanoa jotakin.

On ihanaa, että on mahdollisuus kirjoittaa. En tunne montaa ihmistä, jolle osaisin puhua näistä ja näin. Tämä on liian haparoivaa ja sanallistavaa.

Mutta tänään hämmennyin, tosiaan, koska tajusin pitäneeni jo kauan dialektisista kuvauksista. En vain ollut tiennyt, että ne kuvaukset voidaan niputtaa siten.