lauantai 26. maaliskuuta 2011

Mutakautta odotellessa

Ostan lennonvaihdolla John Irvingin uusimman. Siinä luonnehditaan Mainen ja Uuden-Englannin kevätpuolen kautta mutakaudeksi; ensin on lumi ja jää, sitten epämääräistä mutaa, joka sulaa ja jäätyy, ja sitten onkin jo oikeastaan melkein kesä ja ihan kesä. Tunnistan heti, että näinhän meilläkin tosiaan on. Mutakausi! Vai mitenkähän se on suomennettu, minun kirjani on tietysti englanniksi, kun sen kerran ostin ulkomailta jaksaakseni istumisen tuskaa.

Irvingiä on muutenkin hauskaa lukea. Hän kun ei ole erityisen tuomitseva kirjailija. Sitten pysähdyn - ovatko ne muutenkaan? Ehkä minustakin on tullut tämmöinen juuri kirjojen takia. Niissä harvemmin reagoidaan kuten retkiopas Riossa reagoi Vompon kysymykseen, mitenkä tämä tulkitsee hänen portugalinkielisen paitansa lauseen, jossa sanotaan suoraan about että sarvia ei ole, niitä vaan koetetaan sovitella päähäsi. Sarvipää tarkoittaa portugalinkielisissä maissa samaa kuin aisankannattaja suomeksi. Opas ei voinut lopettaa hekotteluaan ja sitten vakavoiduttuaan ei ollut lainkaan päästä siihen kysymykseen, onko lauseen loppupää tulkittavissa siten, että sarvia koetetaan toisten tai omasta toimesta sijoittaa pään ulkopuolelle ("sinä olet aisankannattaja!") tai sisäpuolelle (aisankannattajuus on tästä suhteesta oleellinen kuvaus). Hänen oli nimittäin toistettava kymmeniä kertoja, että "se on kamalaa", "se on tragedia" ja "sellaista tapahtuu mutta sellaista ei saisi tapahtua". Opas myös sanoi, että hänen mielestään joku on corno vain silloin jos hän tietää, että hänen partnerillaan on toinen suhde. Että jos tulee petetyksi eikä tiedä, silloin siinä ei ole mitään hävettävää. Mutta että jos tietää sivusuhteesta eikä lähde, siinä on. Mulkoilimme takapenkillä toisiamme huvittuneina.

Jälkeenpäin kävi ilmi molempien leikitelleen sillä ajatuksella, mitä mies sanoisi, jos häntä konfrontoisi: että sillä lailla mekin elämme eikä se nyt sen kamalampaa ole kuin parisuhteenkaan pelkojen ja turhaumien sietäminen. Pelot muotoutuvat hieman toisella tavalla, mutta pohjimmiltaan on vaikeaa luonnehtia, mikä tässä nyt niin erilaista olisi. Vähemmän rappioromantiikkaa sitä itse tästä löytää. (Voi kyllä olla että se johtuu muustakin, kuten siitä, että sitä koko ajan työstää itseään lisää.)

Niin, kirjoissa ei kai yleensä sillä tavalla tuomita. Todetaan vain tapahtuneen näin ja näin. Jokainen muodostaa itse johtopäätöksensä lukemastaan saamansa informaation perusteella. (Oikeastaan on ehkä väärin kirjoittaa "lukemastaan saamansa", koska kyllähän luettu tulkitaan aiemman informaation perusteella.) Oikeastaan haluaisin lukea uudestaan Irvingin kirjan Välisarjan avioliitto, koska nuorempana onnistuin lukemaan sen kertomuksena siitä, miksi muut mallit kuin parisuhde eivät voisi toimia. Olisi kiinnostavaa tarkkailla, miten sen nyt lukisin. Ehkä kiinnittäisin huomiota aivan toisiin seikkoihin? Tai ainakin sanallistaisin eri tavalla sen, mistä kirja kertoo?

Vompsu koki Lissabonissa lyhyen lomaromanssin. Ei siis minun kanssani. Minä olin kipeänä hotellissa nukkumassa. Tunsin itseni vähän surkeaksi, kun hän siis löysi villin yöelämän, ja minä en jaksanut kuin levätä. Ja ehkä vähän yksinäiseksi ja hylätyksi, kun jouduin painimaan yksin omien spekulaatioideni kanssa siitä, miten turvallista patin kanssa lienee lentää pitkä, melkein puolen vuorokauden lento valtameren yli, sillä välin kun tajuttomassa tuubassa kotiin tullut mies nukkui krapulaansa pois. Mutta oikeastaan se ei tuntunut pahalta, että hänellä oli sutinaa jonkun muun kanssa. Onhan hän käynyt treffeillä tässä ennenkin ja jo silloin, kun menimme naimisiin, se tapahtui enemmän kaveripohjalta ja varsin tietoisena siitä, ettei kumpikaan liene toisen "suuri rakkaus". (En pidä erityisemmin suurista rakkauksista. Toimin niissä liian kalkkunasti, jotta ne pidemmän päälle vaikuttaisivat hyvältä elämän järjestämisen periaatteelta. Haluan pysyä kohtuullisena, ja siihen tarvitaan kaikkea muuta kuin kalkkunuutta.) Enemmän olen ollut kaiken aikaa huolissani siitä, kuinka painava tai järkevä lienee Vompsun päätös elää kanssani, jos hän ei ole juuri muuta nähnyt eikä kokeillut. Minua myös kauhistuttaa hetkellisesti, miten seksuaalisesti epävarma Vompsu joskus saattaa olla. Ehkä hän nyt vähitellen alkaa tajuta, etteivät hänen käsityksensä hänen itsensä seksuaalisena olentona hahmottumisesta ehkä vastaa aivan kohta kohdalta sitä sosiaalista todellisuutta, jota esimerkiksi minä havainnoin.

Lennolla suljen välillä kirjan ja silmät ja hymähtelen itsekseni huvittuneena sille, miten erilailla eri ihmiset ottavat tietyn tapahtuman. Ajattelen sitä, miten olisin ehkä joskus aiemmin tuntenut itseni täysin toisella tasolla uhatuksi, jos olisin kahdestaan lomamatkalla ollessa sairastunut ja toinen olisi sillä välin mennyt baariin ja löytänyt toisen nuhjauskumppanin. Ja nyt minusta taas tuntuu, että vaikka olenkin hetken vähän varpaillani - entä jos toinen onkin paljon viehättävämpi, kohtuullisempi, älykkäämpi ja muutenkin temperamentiltaan sopivampi kumppani ja minut hylätään? - niin lopulta tiedän koko jutun ja siitä puhumisen ansiosta paljon enemmän siitä, miten vahva meidän välisemme side on ja mitä asioita oikeastaan Vompsu minussa osaa arvostaa. (Tiedän kyllä myös, mitkä asiat ärsyttävät häntä, mutta tiedän myös, etten muutu tuosta noin vain aivan toiseksi ihmiseksi, enkä edes halua muuttua joissain kohdin, joten hän saa itse työstää ärsyyntymystään samoin kuin itsekin työstän omaani.) Tuntuu ihan käsittämättömältä, miten monen olen kuullut sanovan, että he eivät haluaisi tietää, jos toinen on ihastunut johonkin toiseenkin tai puuhaillut jotain heidän selkänsä takana. Minä haluan tietää. Ja, vielä tärkeämmin, haluan toisen voivan kasvaa ja löytää omia juttujaan. (Jos toinen haluaisi kasvaa salailevaan suuntaan, sitten varmaan olisi vaikeampaa.) Pelkäämättä, että niistä vaaditaan päätä pölkylle.

Irvingin kirjassa oli toinenkin lausahdus, joka jäi pyörimään mieleen. Siinä sanottiin, että lapset tietävät kyllä, missä heitä rakastetaan ehdottomasti.

Arvelisin sen pitävän paikkansa. Tosin sellaista pitää kokea edes kerran ja lyhyesti, tai lukea hyvä kuvaus siitä, että tietää semmoista voivan tapahtua.

Haluaisin osata rakastaa ehdottomasti. Ehkä jollain tasolla osaankin, ainakin kun saan hetken aikaa tokeentua järkytyksistä. Joskus tietyn ihmisen ehdoton rakastaminen vaatii kumman kuuloisia toimenpiteitä, kuten sen, että päättää lakata asumasta hänen kanssaan. Mutta minulle ehdottomasta rakkaudesta ei tulekaan mieleen perhe. Ainakaan ydinperhe.

Kotiin palaaminen tuntuu hauskalta, vaikka odotettua mutakautta ei olekaan vielä aloiteltu, toisin kuin olin kuvitellut joidenkin toiveikkaista fb-päivityksistä. Eteiseen rientää kaksi iloista kämppistä halaamaan ja huomaan, että tuntuu ihan siltä kuin tulisi kotiin... kotiin, jossa saa olla enää kuukauden. Aika jyskyttää niin valtavaa tahtia!

Lentokoneessa valtameren yli yksi kuukauden albumeista on Supertrampin kootut. Olen kuullut yhtenä aamuna viereisestä talosta hostelliin tulvivan musiikin seassa yhden heidän kappaleensa, "Take a long way home". Silloin en pysty menemään suihkuun, en tekemään mitään muuta kuin seisomaan ikkunassa ja antamaan kyynelien tulla ja muistojen huuhtoa ylitse. Jostain syystä Supertrampin iloinen poljento ja silti käsitellyt isot asiat, yhdistettynä siihen, että tätä musiikkia kuuntelin elämäni näennäisesti turvallisimman kauden aikana, silmät tiukasti kiinni tapahtuvalta, muodostaa melko tehokkaan vanhojen asioiden muistelemisen ja jäsentämisen välineen. Etenkin kun musiikki saa aikaan jo kauan sitten kadonneiksi kuviteltujen ajatuskuvioiden muistumisen. Äkkiä on toisessa ajassa ja paikassa, keskellä niitä uskomuksia ja tuntemuksia, ja sitten samalla toinen jalka on tukevasti hostellin lautalattialla, ja on pakko tietää ja muistaa sekin, miten kauas noista tuntemuksista on kuljettu ja miten moni niistä uskomuksista tuntuu nykyään pelokkaalta ja dogmaattiselta. Sattumalta sitten tosiaan lentokoneessa on Supertrampia tarjolla koko albumi ajateltuani juuri pari päivää aiemmin, että minun pitää lainata albumi eksältä tai katsoa, löytyisikö se spotifysta.

Istun silmät kiinni ja kuuntelen, tunnustelen. Jotkut kappaleet on kuunneltava useita kertoja. En onnistu taaskaan nukkumaan, mutta ei se mitään.

Kun kuuntelen, huomaan mielialani hitaasti muuttuvan mietteliään kuulaaksi.

Saavun kotiin hyvillä mielin.

4 kommenttia:

Hoo Moilanen kirjoitti...

Voi miten kaunista ja mieltäylentävää.

Toinen romantiseeraa muualla samaan aikaan kun toinen kipeilee hotellissa yksin, vieraassa maassa.

Rakkaus kuulostaa yhtä etäiseltä kuin taivas on maasta.

Veloena kirjoitti...

Mistä kohdin taivas alkaa?

Hoo Moilanen kirjoitti...

Taivas on siellä, missä tuntee olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Mieli ei kaipaa mihinkään muualle eikä mitään muuta.

Siis tässä ja nyt! :)

Veloena kirjoitti...

Jaa, ehkä se on vähän temperamenttikysymyskin. En ole kai koskaan elänyt täysin turvallisissa oloissa. Se tunne vain liipaistuu hyvin herkästi ja usein tarkemmin ajateltuna varsin asiattomastikin esiin. En välttämättä ilmaise sitä toisille, kun tunnen turvattomuutta, mutta koen sitä aika usein. Ja usein häkellyttävän pian turvallisuuden jälkeen. Vaikka vain siitä syystä, että turvallisuudentunne on viekoitellut minua puhumaan pälpätämään ja sitten äkkiä tajuan käyttäytyneeni ääliömäisen meluisasti ja jos toinen siinä vaiheessa näyttää jostain (ihan muusta syystä) vähän synkeältä, saatan pelätä vihlovasti, että nyt hän on ymmärtänyt todellisen ääliöyteni syvät onkalot ja se on loppu ny. Mutta tietysti sekin menee ohi. Pian.