maanantai 17. elokuuta 2009

Kynnyksillä

Näen unta, jossa tanssimme piirissä punaisiksi maalattuina ja alasti, kädet yhdessä ja ylös nostettuina, ja yö on sininen ja rytmi nostelee polvia tehokkaammin kuin marionettinarut, jotka koettavat kiskoa kutakin meistä omaan suuntaansa, pois toistemme luota. Unta ei ole erityisen vaikeaa tulkita, kun tietää - unohtumattomasti - että tämä on puolen vuoden lomani viimeinen päivä.

Edessä on paluu koulunpenkille, sellaiselle viisi päivää viikossa ja kahdeksasta neljään -penkille, ensimmäistä kertaa sitten alkuvuoden 1993. Onhan tuosta jo aikaa. Ei ihme, että vähän hirvittää, etenkin kun muistaa, miten lukioni meni: olin enimmäkseen niin ahdistunut, etten pystynyt menemään kouluun. Saatoin lähteä liikkeelle bussilla hyvin aikein, mutta sitten sain paniikit Ruoholahden kohdalla ja jäin pois ja kävelin ympäriinsä Punavuoressa, jossa kukaan tuttu eikä kukaan opettaja asunut, tai sitten en pystynytkään painamaan nappia koulun kohdalla vaan juurruin kuusivitosen penkkiin ja ajoin sillä päättärille ja kävelin metsässä tuntikausia ennen kuin sain itseni siihen tilaan, että pystyin menemään kirjastoon lukemaan asioita, joista olin kiinnostunut. Vaikka tiedän, etten ole enää se sama tyttö monessakaan suhteessa ja että neuroottisuuteni on haihtunut jonnekin - minne? - niin silti ajatus koulukoulusta tuntuu tärskäyttävän pelottavalta.

Onneksi minulla on tunteen ja asenteen erottelumahdollisuus ja onneksi olen päättänyt, etten tahdo pelkojeni kahlitsemaa tai rajoittamaa elämää. Pelot ovat sitä varten, että niitä voi tutkia ja työstää. Ja jos jotakin niistä tiedän, niin ainakin sen, että niiden luonnehtimat skenaariot siitä, miten asiat menisivät, jos tekisin näin ja näin, eivät ole vielä ikinä pitäneet paikkaansa. Ihmiset, tilanteet ja jopa ideologiat ovat aika lailla armollisempia kuin pelkojen maalailuissa.

Aivan kuin koulun alkamisessa ei olisi tarpeeksi uusien asioiden kynnyksellä, elämäni etsii muutenkin uusia, yllättäviä uomia. Olen tässä blogissakin kirjoittanut monesti (tosin harventuvalla tahdilla, koska elämäni on ollut niin intensiivistä, että on ollut vaikeaa löytää aikaa istahtaa takamukselleen ja kirjoittaa, saati sitten lukea valmiiksi talven varalle anatomiaa ja fysiologiaa) siitä, miten olen lähentynyt moneen ihmiseen. Lähentynyt, laumaantunut. Yhden ihmisen kanssa olen hitsautunut jo siinä määrin likeiseksi, että aiemmat käsitykseni parisuhteista ja niiden rakenteesta ovat vakavassa myllerryksessä. Aiemmin olin ajatellut, että jos parisuhteessa alkaa rakentaa hellää, seksuaalisestikin virittynyttä kiintymystä johonkuhun toiseenkin, se on merkki siitä, että varsinaisessa suhteessa asiat ovat todella vakavasti pielessä. Nyt tänä keväänä minulla oli kuitenkin höpsö ihastukseni, joka sai minut huolestumaan, koska ei suhteessa Vompsuun ole erityisen suuria kurttuja. Joitakin ongelmia tietysti on, mutta niin varmasti kaikissa suhteissa on: ongelmia eli haasteita eli kehittämiskohtia. Ja perusfiilis kuitenkin on, että elän varsin tyytyväisenä juuri tämän ihmisen kanssa. Nyt sitten on käynyt niin, että olen kiintynyt ja virittynyt yhteen ystäväänikin siinä määrin, että käytännössä minulla on kai samaan aikaan kaksi suhdetta. Tai jotain, en oikein ole varma, miten hyvin sanat kuvaavat näitä asioita, ja suhde nyt voi tarkoittaa melkein mitä hyvänsä. Ehkä olisi parempi puhua vain hellyydestä ja uteliaisuudesta ja estottomasta koskettamisesta. Koska olen, kuka olen, ja toimintaperiaatteisiini kuuluu avoimuus (enkä taatusti pystyisi pitämään tuollaisia ydinpommitason tajunnanräjähdyksiä sisälläni piilossa enkä halua pitää, oivalluksethan on tehty jaettaviksi), kaikki osapuolet tietävät tarkasti, missä mennään. Yllättäen kaikki ovat tilanteen kanssa myös sinut. Tai ainakin siltä tuntuu nyt. Vaikka kaikilla on omat mielialan hetkelliset dippauksensa, pelkonsa ja huolensa, ainakaan toistaiseksi pelot ja huolet eivät ole saaneet asenteistamme valtaa. Tuntisin itseni epäilemättä suureksi roistoksi, elleivät kummatkin hellyyden kohteeni sanoisi aika jämäkästi, ettei tällaisessa toiminnassa ole mitään erityisen roistomaista. Ja ellen olisi lukenut Etsijän minulle lähettämää kirjaa, jossa kerrotaan, että tällaisissa tilanteissa kahteen eri suhteeseen tukipistejalkansa asettanut nainen on yleensä se, joka repeää pahimmin kappaleiksi, kun pahoja fiiliksiä alkaa nousta. Tosin kirjassa puhutaan tilanteesta, jossa avoimuus ei vallitse. Toivon kovasti, etten myöhemmin repeäisi kappaleiksi. Se jää nähtäväksi. Ainakin kieltäydyn pelkäämästä sellaista siinä määrin, että juoksisin pää paperipussiin piilotettuna pakoon hirvityksestä vinkuen. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että on turvallisinta, jos juuri minä meistä kolmesta repeän kappaleiksi. Minulla taitaa olla vankin kokemus säpälöitymisestä ja itsen uudelleen kokoon kursimisesta. Suhtaudun luottavaisesti siihen, että paikkaannun kyllä. Minulla on lupani erehtyä, arvioida tilanteita huonosti ja tehdä fataaleja ratkaisuja. Kunhan opin jotakin.

Kummallista kyllä, tuntuu siltä, että sen sijaan, että tämä uusi läheisyys jonkun toisen kanssa loukkaisi suhdetta Vompsuun tai saisi hänet onnettomaksi, levottomaksi ja alistuvaksi, se jämäköittääkin häntä ja on valanut häneen rutkasti uutta toivoa. Laupias taivas, en ymmärrä näitä mekanismeja, mutta erotan kyllä, miten paljon voimakkaammin Vompsu ottaa nyt vastuuta omista tunnetiloistaan ja miten paljon vähemmän neuroottisesti hän suhtautuu siihen, jos olen hetkellisesti alakuloinen. Ja se on muutos parempaan suuntaan, poispäin lapsenomaisesta takertumisesta toiseen ja tämän elämäntapaan, mielialaan ja mielipiteisiin. Eteneekö muutos, alkaako sen vauhti kasvaa, etäännymmekö? Sitä ei voi tietää, mutta voimme yrittää vaikuttaa näihin asioihin, voimme puhua niistä ja tutkia niitä, käännellä niitä.

Vompsu on särähtänyt hereille ja kokee äkkiä voimakkaasti toisten naisten läheisyyden ja suuntautuu sitä kohti. Se tuntuu hyvältä, koska minulla on omat pelkoni ihmisten rikkomisesta ja loitsimisesta, enkä halua liikaa valtaa kehenkään toiseen. En halua kiinnittää toista itseeni kuin reppua, koska reppua pitää kantaa. Ja valta turmelee. En halua turmeltua. Pohjimmiltani en halua, että joku haluaa vain minua, vaikka hetkellisesti tietysti sen tajuaminen, että toinen haluaa jotakuta toista, saattaa virittää voimakkaan läheisyyden menettämisen pelon. Pelon, jota en aio häätää mutta jonka tanssitettavaksi en aio myöskään suostua. Tarvitsen tuon pelon läsnäoloa, jotta voin käydä siihen käsiksi ja hieman painia sen kanssa. Tiedänhän kuitenkin, että on myös niin, ettei minusta ole vastaamaan kenenkään toisen kaikkiin impulsseihin kuitenkaan. Olen onnellinen, jos saan olla lähellä haluamiani ihmisiä tietyn aikaa, jos saan jakaa heidän kanssaan maailmaa ja elämää, jos voin auttaa heitä jotenkin vapaammiksi ja onnellisemmiksi, ja jos saan heiltä lahjoja, joita en osaisi mitenkään pyytää tai vaatia: läheisyyttä, liikutusta, ihmetystä, hellyyttä, unihengitystä. Ja jos en suutu toisille siitä, että he haluavat myös muita kuin minua, miksi he kieltäisivät minulta (ainakaan emotionaalisen) läheisyyden? En keksi tähän kysymykseen hyvää vastausta. Ja vaikka joku toinen keksisi ja toimisi sen mukaisesti, niin entä sitten: enkö ole selviytynyt siitäkin, että minulta kielletään emotionaalinen läheisyys? Kyllä vain. Olen selviytynyt siitä. Selviydyn siitäkin. En aio ryhtyä pelkäämään menetyksiä, kangastelemaan niitä etukäteen.

Kaikki tämä äkillinen maailmalle ja sen hellyydelle avautuminen koulun lisäksi, siis... ja jostain on järjestettävä yksityistä aikaa myös uudelle läheisyydelle, joka on sellaisessa naamaanpuhalteluvaiheessa, jossa kelluu ja leijuu ja kikatuttaa ja välillä vuodattaa kyyneliä oikein tietämättä, miksi, silkkaa liikutusta ehkä, kaihoa siitä, etteivät asiat pysy paikallaan. (Miten pöhkö kaihoamisen aihe, sillä jos asiani olisivat pysyneet paikoillaan, olisin kai edelleen juuri hedelmöittynyt munasolu tai jotakin sinnepäin ja kaikki tämä ihmeellinen, kimmeltävä kokemus ja elämä olisi jäänyt elämättä. Ei, rakastan muutosta! Mutta tunnen ristiriitaisesti silloin tällöin ja se huvittaa metatasolla ihan tuhottomasti.) Kaikki on tapahtunut niin äkkiä ja yllättäen, enkä ole osannut kuvitella, että niin voisi käydä. Kaikki on tapahtunut samalla lailla kuin ennenkin merkittävissä suhteissani, että on ystävä, johon luottaa täysin ja jonka kanssa on helppoa olla hyvin avoin ja empaattinen, jonka kanssa on helppoa hössöttää kuin pikkulapsi ja jonka kanssa nauramisesta ei tahdo tulla loppua, ja sitten siitä jotenkin luiskahtaa molemminpuoliseen hämmennykseen kuvion muuttuessa. Ja makaa kyljellään hämärässä huoneessa ja hengittää kasvoihin ja sanoo suoraan, mitä ajattelee, että tärkeintä on ystävyys, kävi miten kävi, ystävyyttä ei saa päästää hapertumaan. Että voi tuntua tosi vaikealtakin paikoittain, mutta että on oltava päättäväinen, sinnikäs, päätettävä pitää ystävyydestä kiinni, ponnistettava siinä iloon, uudestaan ja uudestaan. Ja kun kuvio on havaittu, on helppoa katsoa taaksepäin ja tyrmistyä kaikista niistä merkeistä, jotka on selittänyt pois. Toisen ikävöinti niinä päivinä, kun tätä ei näe, esimerkiksi. Tuntuu hullunkuriselta, miten tarmokkaasti tuollaisen merkin on selittänyt pois jonakin paniikkina asioiden muuttumisesta rajusti juuri nyt. Attribuoinut tuollaiset tunnereaktiot koulun alkamiseen. (Ei ole ensimmäinen kerta, kun teen niin. Fysioterapian pääsykokeissa nelisen vuotta sitten tajusin lähes kymmenen vuoden suhteen olevan lopussa, tajusin äkkiä, ettei se kaikki hermostus ja kumma olo liittynytkään ajatukseen uudesta koulutuksesta, uudesta ammatillisesta suunnasta.)

Tuntuu kuin sisälleni olisi pesinyt parvi kyyhkysiä. Ne lehahtelevat ympärillä, värähtelevät rintakehän sisällä, virittävät hellyyttä ihmisiin ylipäänsä ja sitten erityisesti näihin kahteen, joiden kanssa saan hengittää samaa ilmaa. Nauru ja itku ovat niin herkässä, että ajatus uuden koulun aloittamisesta jämäkkänä ja silmälaput paikallaan tuntuu jotenkin absurdilta. Mutta etenen sekunti kerrallaan, ja ehkä olemiseni huomenna aamulla järjestyy uudella tavalla, asettuu tiettyyn kuvioon suhteessa niihin uusiin kouluihmisiin ja kouluasioihin.

Sekin tuntuu kummalliselta ja vaikealta, ettei voi seurata täysillä sitä tuntua, joka syntyy, kun astuu jonkun kanssa intiimiin. Ei voi vain maata samassa huoneessa tuntikausia ja puhallella ja tutkia lähietäisyydeltä toisen silmäripsiä (ne ovat hurmaavat) ja sitä, miten toisen iiris tarkentaessaan liikahtaa ikään kuin olisi vettä, jota jokin läikäyttää liikkeeseen. Ei voi kulkea kaupungilla käsi kädessä ja sydän laulaen. Olen kerran ennen rakentanut tällä tavalla läheisyyttä, paitsi että silloin en saanut kirjoittaa siitä suoraan, koska toinen oli asiasta niin häpeissään, ja silloin olin mennä kappaleiksi, kun seisoimme pulkkamäen yläpäässä lumisina ja huohottaen ja pulkkanaru kaksikertaisen lapasen sisässä ja katselimme toisiamme ja kysymykseeni kaakaosta keittiössäni vastattiin, että ruokatauko on loppu, pakko palata töihin, tämäkin oli liian riskialtista, koska jokuhan olisi voinut nähdä, ja intän vastaan, ettei pulkkamäen laskemisessa ole mitään epäillyttävää, ei vaikka laskisi sylikkäin, se on pakko niin kun on vain yksi pulkka ja kaksi laskijaa, enkä olisi millään irronnut siitä halauksesta, ja itkin kotona monta tuntia mutten tietysti kertonut siitä toiselle, koska hän ei halunnut, että kiinnyn häneen liikaa, ja minusta tuntui, että se oli puhdas pyyntö, ja tiesin itsekin silloin, ettei siitä suhteesta tulisi koskaan ykkössuhdettani, ettemme me voisi asua keskenämme tai mitään sellaista, liian villipetomaisia molemmat hysteerisimmillämme. Jotenkin se tekee toiveikkaaksi, että olen tuon ihmisen ystävä edelleen, ja vaikka emme enää ole maanneet keskenämme aikoihin, vuosikausiin, meidän ystävyytemme ei ole järkähtänyt mihinkään suuntaan ja yhteys välillämme on rätisevän vahva. Me hyväksymme edelleen toisemme juuri tällaisina, kummallisuuksinemme. Jos olen onnistunut siinä kerran, voin onnistua toistekin, eikö vain? Vaikka eihän se vain minusta riipu, tietenkään.

Tuntuu pahalta, ettei voi vain pistää kaikkea muuta syrjään ja heittäytyä rypemään oloissaan tai oikeastaan jaetussa olossa. Se tuntuu pahalta, vaikka varmasti pidemmällä tähtäimellä se on hyväksi vain. Se on vain niin vieras tapa edetä. Opettelen sen. Toistaiseksi on riitettävä, että voi hymyillä hetken tanssin lomassa tai keskustelussa ja sitten aina välillä karata jonnekin kahden kesken. Julkiset hellyydenosoitukset eivät oikein käy, koska vaikka Vompsu onkin niiden kanssa kognitiivisella tasolla ookoo, niiden näkeminen tuntuu hänestä pahalta. Ymmärrän reaktion täysin, minulla on ollut ihan samanlainen fiilis eksien kanssa. Olen toivonut koko sydämestäni, että he pääsevät minusta yli ja makaavat jonkun toisen kanssa ja löytävät kukkurapäin läheisyyttä ja onnellisuutta, mutta sen näkeminen, miten he suutelevat jotakuta toista tähän täysin uppoutuen, tuntuu uskomattoman pahalta. Se on jotenkin niin konkreettista. En tajua, miksi tuollaisen periaatteessa hyväksytyn seikan näkeminen tai kuuleminen tuntuu niin pahalta, mutta se tuntuu. Kunnes siihen tottuu.

Viime päivät ovat olleet maagisia, kimmeltäviä, uskomattomia. Ja uskon, että ne olisivat tuntuneet sellaisilta, vaikken olisikaan tietyssä hormonaalisessa tilassa ja viiltävän tajuinen kaikesta tilanteeseen liittyvästä epävarmuudesta ja siitä, miten kaikki suojavarustukseni ovat tilanteen suhteen alhaalla. (Pidän tästä epävarmuudesta ja suojattomuudesta. Siinä on jotakin hyvin voimakasta myös. Sillä onhan tavallaan sekin melkoinen statement, että on pystyttämättä vallituksia ja linnoituksia. Vaikka sitä vaihetta kestäisikin vain hetken tai pari.) Olemme matkustaneet yhdessä isommalla joukkiolla toiseen kaupunkiin, istuneet vanhalla mukulakivetyllä pihalla ja juoneet anniskelualueen ulkopuolella pohjia roseeviinitetrasta, käyneet festareilla, jotka voidaan lukea what the fuck, kuunnelleet silmät suurina ja eturivissä keinuen J.K. Ihalaista, tanssineet Aurajoen ylittävällä sillalla rummutuksen tahtiin, nähneet Näkymättömän tytön, kyllästyneet Turun taiteiden yön vaisuun tarjontaan ja alkaneet omin päin tehdä kontakti-improa kauppakeskus Hansan yläkerrassa kaikkien niiden näyteikkunoiden keskellä, lilluneet uima-altaassa kuutamouinneilla keskellä yötä kuunnellen jo toista Iida Umpikujan keikkaa saman illan aikana, samoilleet Ruissalon hienoissa metsissä ja nukkuneet isoina laumaläjinä, kutittaneet toisiamme ja kaulailleet ja jakaneet kaiken valveen, palanneet kaupunkiin päiväunille ja Eufemian tupaantulijaisiin, joissa tanssittiin taas villisti ja makoiltiin suurissa kasoissa. (Jotkut myös keskustelivat, mutta tuntuu siltä, että olen saanut siitä lajista tarpeekseni tältä erää. Haluan kuitenkin enemmän tanssia silloin kun olen monen ihmisen kanssa samassa tilassa, keskustelu on parhaimmillaan kahdenkesken tai enintään kolmistaan.) Liika tanssiminen vaikeuttaa pikkuvarpaani parantumista, mutta ehkä se ei ole kovinkaan vakavaa. Nyt hyvin nukutun yön ja yhden levätyn päivän jälkeen varvas ei tunnu kovin kipeältä, ja huomisesta lähtien tosiaan olen varpaan kannalta turvasäilössä koulussa päivät pitkät.

Näiden ihanien päivien ja öiden tunnelma vahvistuu vain entisestään, kun tiedän, että edessä on pitkä ja systemaattinen ponnistelu yli kaikkien niiden teoreettisten tietojen, käytännön otteiden ja ihmissuhteiden, jotka liittyvät uuteen kouluun. Ponnistelu yli talven, joka vuosi vuodelta tuntuu pimeämmältä ja painavammalta ja jonka aikana ihmiset tuntevat itsensä yksinäisemmiksi ja tarvitsevammiksi samalla kun itsellä on yhä vähemmän puhtia jakaa iloa, annostella sitä ja läikkyä ylitse. Kaikenlaiset hassut pelot vaeltelevat mielessäni kuin pilvet taivaalla, yhtä tavoittamattomina ja höttöisinä, ja suhtaudun niihin samalla kulmankurtistuksella tai uteliaisuudella kuin taivaan pilviin: että menetän kaikki ihmissuhteeni vajotessani luihin ja lihaksiin, että väsymys syö kaiken nautinnon elämästä, että en jaksa enää käydä liikkumassa ja sen seurauksena mieliala laskee alamaihin ja makaan kuralätäköissä, että sitä ja tätä ja tuota. Seuraavaan kesään tuntuu olevan ikuisuus. Mutta jotakin olen jo päättänyt, ja siitä on pidettävä kiinni: keväällä, siinä vaiheessa kun linnut lirisevät kilpaa kevätpurojen kanssa, on mentävä uudelleen laumana Ruissalon lehtoihin, koettava niiden vuokkomeret ja kilpalaulut ja huumaannuttava aurinko, on tunnettava lämpövalon käärmeen hidas tunkeutuminen kehoon, aistien herääminen, on tanssittava noita samoja polkuja, joita nyt kuljemme hivenen surumielisinä, koska tuuli kääntyy siellä ollessamme ja äkisti kesäinen päivä vaihtuu hyytäväksi syksyksi, jota vastaan sonnustaudutaan fleeceen kietoutumalla ja kaulaliinaan vyöttäytyen ja lintujen hiljaisuus toteamalla.

Niin, olemme palanneet kaupunkiin.

Hoidan käytännön asioita, soitan käräjäoikeuteen ja kerron, ettei minusta ole heille mitään iloa seuraavan kymmenen kuukauden aikana. Että olen aikuiskoulutuksessa joka on ihan tämmöinen päiväkoulu josta ei voi oikein olla pois. Minut hyllytetään kymmeneksi kuukaudeksi. Pelkään, että elämälleni käy samoin, nieleskelen kyyneliä puhelimessa. Vaikka tiedän jollakin tasolla, ettei niin käy, totta kai, siltä silti tuntuu. Olen kynnyksellä ja kurkistelen hämärään sisätilaan kesän kirkkaudesta ja huumaavuudesta. Olen muuttumassa, astun virtaan tai aaltoihin, ne hakkaavat kehoa tiettyyn suuntaan, vievät. Kun astun rannalle, kuka olen? Jos ei voi kahta kertaa astua samaan virtaan, ei voi kai kahdesti huuhtoutua saman kesänkään rannoille? Voi tätä kesää! Olen niin kiitollinen ja onnellinen, että itkettää. Ja koetan pitää mielessä, käsittää ja tolkuttaa tolkuttamistani, että tämä kymmenen kuukauden koulu ei niin kauheasti eroa siitä, että ottaisin pari kustannustoimitus- ja käännöskeikkaa, joihin niihinkin menisi aikaa, ja lisäksi, niihin ei liittyisi samaa uusien horisonttien avautumista kuin uuden koulutuksen suorittamiseen, ne eivät avaisi uusia mahdollisuuksia samalla intensiteetillä. Olisin niiden kanssa vähän tyytymätön ja nurisisin ja miettisin, miten kauan elämäni pyörii samaa rataa. Nyt sitä tyytymättömyydenaihetta ei tosiaankaan ole!

Seison kynnyksellä. Luulin sitä jyrkänteeksi, mutta se onkin kynnys. Jos voin astua sisään, pääsen uloskin. Jyrkänne olisi hankalampi: jyrkänteen seinämää ei välttämättä noin vain kiivittäisi ylös äkkipudotuksen jälkeen.

Oikea metafora on äärimmäinen kohtalonkysymys.

8 kommenttia:

Möme kirjoitti...

Inspiroivaa muutosta - ja miten tärkeää, että pidät sitä hyvänä, sitä se varmasti onkin.

Ja mielestäni - vaikka ehkä tahattomasti - kiteytät tosi hyvin kumppanuuden ja parisuhteenkin idean tuossa:

"Että voi tuntua tosi vaikealtakin paikoittain, mutta että on oltava päättäväinen, sinnikäs, päätettävä pitää ystävyydestä kiinni, ponnistettava siinä iloon, uudestaan ja uudestaan."

suklaahirviö kirjoitti...

Muutos jännittää, kutkuttaa ja pelottaa, sitähän se on. :) Itse osaan kyllä samaistua tuohon sun huoleesi, kun "päiväkoulu" alkaa. Itse pelkäisin sellaista 8-16 opiskelua - mulle se opiskelutapa ei myöskään sopinut lukiossa yhtään. Kuulosti taas kovin tutulta nuo lukioaikojesi jutut, itse lintsasin hävyttömän paljon koulusta ihan vain sen ilmapiirin ja pelon/ahdistuksen vuoksi.

Onneksi lukio oli lukio ja nyt olemme aikuisia.. :) Uskoisin päiväkoulun olevan aikuisopiskelijalle vähän toista. Lukiossa oli opintojen lisäksi niin paljon muuta hermoiltavaa.. ja se tapa, jolla kohdeltiin - ihan kakarana siis.. kaikki se vaikutti varmasti kielteisesti.

Tuo parisuhdejuttu on siitä jännä, että joillekin traditionalisteille avioliitto tarkoittaa sitä, että täytyy tappaa itsessään kyky rakastua. Vähän kuin kuohitsisi itsensä henkisesti. Vaikka jokainen kai tietää - tietäähän?? - että kyky rakastua, ihastua, tuntea seksuaalista vetovoimaa EIVÄT kuole siihen, kun pappi sanoo aamen! Eihän se vihkiseremonia ole mikään taikatemppu, jolla ihmisen tunne-elämä lobotoidaan suureksi osaksi.. tai varataan vain yhdelle.

Minä ainakin suon ihmisille mielelläni sen onnen, että elämässä on täyteläisyyttä, kohtaamisia. Ei ihminen lakkaa olemasta ihminen [=aistiolento, tunneolento] silloin, kun naimisiin menee. Jos ajattelisi noin, niin sehän olisi melkein kuin päättäisi olla näkemättä kokonaan joitain värejä! "Tästä lähtien maailmastani puuttuu punaisen sävyt, sillä selvä". :(

No niin, tietysti kaikesta tästä pitää puhua/kirjoittaa hyvin, hyvin varovasti, muuten saa kyllä ihmiset silmilleen. Sen verran tiedän minäkin, Suklis. :)

suklaahirviö kirjoitti...

Anteeksi muuten että taas meni pitkäksi! :( Äh, kylläpä mä aina vuodatan! :(

Veloena kirjoitti...

Suklis: Höh, no minä nyt en ainakaan vuodattamisesta suutu... ;)

Mulla on vähän semmoinen kutkutus, että vaikka kaikki hyväksyvätkin sen seikan, ettei tunne-elämä siitä mihinkään muutu, että sattuu avioitumaan, niin silti aika moni pitää kiinni siitä, ettei mitään saisi tapahtua tekojen tasolla. Tai ainakin aika monet puhuvat kyvystä ja kyvyttömyydestä sitoutua siihen sävyyn, että käy ilmiselväksi, että kyseessä on kyky sitoutua vain yhteen kumppaniin. Mikä selvästi tuntuu olevan kaikille aika vaikeaa... ja sitten sitäkin hyveellisempää ja arvostetumpaa. :P

Luulen kyllä, että osittain juuri varovaisuus keskustella näistä asioista jotenkin myönteiseen tai neutraaliin sävyyn saa aikaan sen, että ihmiset joutuvat elämään pelkojen kahlitsemalla tavalla. Toivottavasti olen siinä väärässä, mutta pahoin pelkään, etten ole.

No, ehkä vähitellen näistäkin asioista aletaan puhua avoimemmin. Sain eilen kirjeen ystävältä, joka kertoi monikkorakkauksistaan jo useiden vuosien ajalta, ja oli helpottavaa lukea, että homma voi oikeasti toimia, jos avoimuus ja luottamus säilyvät. Se on hurjan erilainen kuva kuin se, jonka olen saanut kuunnellessani, miten ihmiset puhuvat noista muutamista monikkosuhteista, joista tiedän jotakin.

Möme, minäkin uskon, että tämä on lopulta hyväksi. Kaikille.

tutetiti kirjoitti...

"Mulla on vähän semmoinen kutkutus, että vaikka kaikki hyväksyvätkin sen seikan, ettei tunne-elämä siitä mihinkään muutu, että sattuu avioitumaan, niin silti aika moni pitää kiinni siitä, ettei mitään saisi tapahtua tekojen tasolla. Tai ainakin aika monet puhuvat kyvystä ja kyvyttömyydestä sitoutua siihen sävyyn, että käy ilmiselväksi, että kyseessä on kyky sitoutua vain yhteen kumppaniin. Mikä selvästi tuntuu olevan kaikille aika vaikeaa... ja sitten sitäkin hyveellisempää ja arvostetumpaa. :P"

Ei nyt sentään KAIKILLE... ainakin minusta on tähän mennessä tuntunut helpolta ja armolliselta juuri se mahdollisuus, että riittäisin yksin enkä joutuisi sovittamaan elämääni (edes peräjälkeen) muita rakastajia kuin sen yhden. En ole kokenut, että minua olisi tämän vuoksi pidetty jotenkin erityisen hyveellisenä. Ne jotka huorittelevat tyttöjä, tuntuvat tekevän niin sukupuolimoraaliin katsomatta, mikä onkin perusteltua, jos huoruus määritellään psyykkiseksi pehmeydeksi ja vastaanottavuudeksi. Tämän lisäksi yksiavioisuuteen liittyy tiukoissa tilanteissa riippuvuutta, mustasukkaisuutta ja masentuvuutta, joita yleensä pidetään erittäin pahoina ominaisuuksina.

Siitä sen sijaan olen samaa mieltä, että olisi hyvä pohtia avoimesti omia tarpeita ja tajuta se, ettei naimisiin meneminen niitä miksikään muuta. Minusta on jotenkin onneton lähtökohta avioliitolle, jos se hahmottuu sinkun vapaudesta luopumiseksi jonkin ylimaallisen päämäärän vuoksi. Lukion psykankirjan mukaan parisuhteeseen liittyy sellainen symbioosivaihe, jossa liimaudutaan yhteen ja korostetaan toisten ulkopuolisuutta. Sillä hetkellä ilmeisesti tuntuu korostuneesti siltä, että toinen on kaikki kaikessa, mutta ajan myötä tulee tarve vapautua siitä sisäänpäinlämpiävyydestä. Oma suhteeni ei ole edennyt tämän kuvion mukaan. Olen jatkuvasti säilyttänyt tietoisuuden toisen itsenäisyydestä ja riippumattomuudesta, ja siksi minussa on vuosi vuoden jälkeen säilynyt lähentymisen kaipuu, joka kai yleensä liittyy rakastumisen ensi hetkiin. Mahdollisesti ihmiset kokivat entisaikaan jotain samansuuntaista, kun toiseen sai koskea vasta naimisissa ja sittenkin esimerkiksi sota saattoi erottaa rakastavaiset. Parisuhdeasioiden käsittely vaatii myös paljon psyykkistä työtä, eikä kaikilla ole siihen tilaisuutta. Jos elämä on muuten kaoottista, vakaa ja turvallinen parisuhde voi tuntua siunaukselta.

suklaahirviö kirjoitti...

Noista tunteista ja niiden muuttumisesta teoiksi.. -Itse en ole koskaan tajunnut ihan täysin tätä, kun puhutaan "pettämisestä". En paljon ole uskaltanut näistä asioista ihmisille puhuakaan, koska pääsääntöisesti seurauksena on ollut valtavaa paheksuntaa. Aihe on siis TOSI herkkä.

Niin, siis minun on vaikea käsittää sitä, miksi esim. seksi jonkun-muun-kuin-puolison-kanssa olisi jotakin niin peruuttamatonta, ettei sitä kerta kaikkiaan voisi "antaa anteeksi" (!), tai ettei sen jälkeen voisi jatkaa. Ymmärrän sen, että ihmiset on tässä hyvin erilaisia enkä mitenkään tuomitse niitä, jotka eivät sitä voi mitenkään hyväksyä. Itse kuitenkin olen alkanut vanhemmiten tulla melkein kuin allergiseksi sille ajatukselle, että toisen voisi "omistaa", että toiseen voisi sormuksella saada ehdottoman yksinoikeuden. Ihan kuin sitten voisi lösähtää sohvalle ja alkaa olla millainen turjake vaan, kun on VARMUUS siitä, ettei tuo toinen 'tee' mitään.

Tavallaan olen itse vähän katunut sitä, että menin naimisiin. En miehen persoonan vuoksi, vaan tarkoitan sitä pönäkkää kristiseremoniaa siellä kirkossa. :( Haluan elää juuri tuon oman miehen kanssa, mutta tavallaan harmittaa kun ihmiset pitävät meitäKIN 'naimisissa olevana parina' ja on kaikkia sellaisia ennakko-odotuksia siitä, miten meidänkin on PAKKO ajatella. Vähän niin kuin se, kun heti häiden jälkeen aletaan vihjailla, että koskas teidän kotona alkaa kuulua pienten jalkojen tepsutus. :(

Jos nyt menisin "naimisiin" niin tahtoisin tehdä sen jotenkin eri tavalla, korostaa sitä että haluan elää tämän ihmisen kanssa, en OMISTAA häntä.. Joku ei-luterilainen riitti voisi ehkä ilmaista sen paremmin!

No, kiitokset sinulle kuitenkin, kun puhut/kirjoitat näistä vaikeista asioista.

Etsijä kirjoitti...

Nämä kysymykset taitavat tuoda herkästi esiin ihmisten pelot ja epävarmuudet, joiden pohjalta korostetaan tiettyjä juttuja ja mielipiteitä. Käsittelet hyvin näitä vaikeita asioita, eihän näissä jutuissa ole mitään lopullisia totuuksia.

文章 kirjoitti...

走光,色遊戲,情色自拍,kk俱樂部,好玩遊戲,免費遊戲,貼圖區,好玩遊戲區,中部人聊天室,情色視訊聊天室,聊天室ut,成人遊戲,免費成人影片,成人光碟,情色遊戲,情色a片,情色網,性愛自拍,美女寫真,亂倫,戀愛ING,免費視訊聊天,視訊聊天,成人短片,美女交友,美女遊戲,18禁,三級片,自拍,後宮電影院,85cc,85cc免費影片,免費影片,線上遊戲,色情遊戲,日本a片,美女,avdvd,色情遊戲,情色貼圖,女優,偷拍,情色視訊,愛情小說,85cc成人片,成人貼圖站,成人論壇,080聊天室,080苗栗人聊天室,免費a片,視訊美女,視訊做愛,免費視訊,伊莉討論區,sogo論壇,台灣論壇,plus論壇,維克斯論壇,自拍