lauantai 20. elokuuta 2011

Innostumisesta ja nirsoudesta

Olenkohan joskus muistanut kirjoittaa siitä, miten tavattomasti saatan ihailla ihmisiä, jotka osaavat innostua ja syttyä sekunnin murto-osassa? Muutamat tuttavani kuuluvat tähän kategoriaan. He osaavat sanoa vaikka mistä, että se on huippua tai mahtavaa tai ihan parhautta.

Heidän kanssaan tuntuu silti joskus vähän vaikealta, koska tuntee itsensä möykkyklimppiseksi. Kas: minä pidän aika harvoja asioita huippuina tai mahtavina. Ihan parhaudesta nyt puhumattakaan. Ei se tarkoita, ettenkö syttyisi. Sytyn kyllä välillä ruoasta ja joskus juomastakin, kuten vaikka maracujamehusta. Ja tilanteista. Mutta aika harvoin osaan sanoa jotain ihmistä ihan huipuksi tyypiksi. Jotenkin etenen varovaisemmin, ja siinä vaiheessa, kun olen jo oppinut ihailemaan tietyn ihmisen tiettyjä piirteitä, olen tyypillisesti ehtinyt havaita hänessä myös paljon sellaista, jota en suin surminkaan toivoisi hänelle tai kellekään toisellekaan (mukaanlukien itseni). Ja oikeastaan olen ruoan ja juoman suhteen aivan yhtä alkuynseä kuin ihmistenkin kanssa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Enimmäkseen en pidä ruoasta, jota minulle tarjotaan, maustamatta sitä jollain tavalla, yleensä niin, että vain suolan tai sokerin maustama tasainen mitäänsanomattomuus saisi enemmän sävyjä. (Esimerkiksi voisi antaa sen, että lorauttaa maustettuun ostosoijajugurttiin makeuttamatonta puolukkamehua. Ja ripsauttaa vähän kanelia, kardemummaa ja inkivääriä.)

Joskus mietityttää, onko tämä oikein tai normaalia. Mitä ne sitten ovat? Oikein? Mitä epäoikeudenmukaistakaan tässä on, paitsi etten pysty palauttamaan mahtavuushuudahduksia? Toisaalta, valitettavasti on myös niin, että ne, jotka sanovat lähes kaikkeen, että se on aivan parhautta, ovat menettäneet ainakin minun tapauksessani luotettavan arvostelijan statuksen. Heidän mahtavuutensa on kokenut inflaation. Eikä se tarkoita, että muuten pitäisin heitä epäluotettavina. Esimerkiksi oma aviomieheni kuuluu tähän innostujakategoriaan. Joskus hän, reppana, masentuu ynseydestäni. Se on vähän sääli, kun hän voisi ajatella asiaa niinkinpäin, että olen kuitenkin innostunut menemään hänen kanssaan naimisiin, mikä sentään on aika ennenkuulumatonta ja käsittämätöntä. (Kyllä vain, kyllä minä hänestä olen vaikuttunut.) Ja normaalia - voi luoja, tuskin tämä nyt olisi normaaliuskorjauslistan kärjessä kuitenkaan!

Ehkä ynseä on kyllä vähän väärä sana. Olen kiinnostunut monista asioista ja ihmisistä. En vain jotenkin osaa hurahtaa niihin ja heihin. Tai siis, joskus hurahdankin, mutta se on käytännön hurahtamista. Saatan virkata suuren peiton tai alkaa viettää aikaa kovasti jonkun uuden tuttavuuden kanssa tai tapailla vaikka harrastamani tanssin askelia päivittäin. En silti osaisi luonnehtia näitä huipuiksi tai ihan mahtaviksi. Se on vain semmoista hupsua hurahtamista! Ja odotan tilanteen korjaantuvan tuon tuosta takaisin laimeampaan: paras siis ottaa irti kaikki virkkaushulluudesta tai jee jee bestikset -fiilareista.

Ehkä tämä on jokin jäänne, yritys piilottaa hurahtamiset? Olen lapsena oppinut piilottamaan vanhemmilta taitavasti kaiken kiinnostavan, etteivät he talloneet innostusta jalkoihinsa alkamalla intoilemaan siitä, että jos kunnolla panostaisi, tuosta voisi tulla hyvä ammatti ja leipäpuu. Ja miten jokin harraste vielä voisi parantaa naimamahdollisuuksiakin. Lapsena en halunnut sellaista tapahtuvan, en jaksanut sitä heidän hurahtamistaan kerta toisensa jälkeen. No, en kai halua vieläkään sellaista tapahtuvan. Tosin vanhempien suhteen ei enää ole pelkoa tässä asiassa; nykyään he tuntuvat luopuneen toivosta sen suhteen, että voisin menestyä heidän mittareillaan. Toisinaan he mainitsevat, paljonko siskoni ja minä tulemme aikanaan perimään ja että sitten meidän elämämme tulee olemaan taloudellisesti turvatumpaa. Se jotenkin masentaa, se kaiken rahaan redusoiminen.

Vaikeaa arvioida!

Mutta jokin nirsous kyllä on, ja olen alkanut hahmottaa sitä viime vuosina. Saatan sinnitellä aika pontevasti, kun en tahdo jotakin, ja olla hyvin varma siitä, etten tahdo jotakin tapahtuvaksi. En tunne suurtakaan tarvetta koettaa innostua samoista asioista kuin toisetkin, jos niistä aistinvaraisesti saatu kokemus ei vakuuta. On monia asioita, joista en ole oppinut pitämään ja joista en ole edes yrittänyt opetella pitämään. Hullunkurisimmin se käy ilmi snägärillä, kun tilaan annoksen niin ettei siihen laiteta mitään lisukkeita. En nimittäin ole opetellut pitämään sinapista, ketsupista ja niin edelleen. Joskus nuorempana se meinasi käydä vähän uhkaavaksi kaverisuhteissa, mutta päätin, että jos en kelpaa kaveriksi sen takia, etten syö ketsuppia, niin se on sitten siinä. Koska eihän ketsuppi nyt voi olla kovin oleellista ystävyyden kannalta.

Kiinnostaisi tietää, tai tutkia, onko joku ehkä tietoisesti lähtenyt muokkaamaan itseään suositumpaan suuntaan. Muistan tehneeni itse niin oliivien kohdalla. Niistä opettelin pitämään. (Tosin en vieläkään syö mustia halpisoliiveja; ei, niiden pitää olla kalamataa, että saan ne alas muutenkin kuin irvistellen.) Mutta siihen se taisi jäädä. Vai onko niin, että monista asiat eivät tunnu aistinvaraisesti samalla tavalla yhtä tyrmäävän vastenmielisiltä? Ettei heitä ole koskaan fyysisesti kuvottanut kovasti esimerkiksi paljastuttua, että hampurilaisen sisään on ruiskautettu ketsuppia? Että heissä on sisäänrakennettuna jokin suurempi vastaanottavuus, avoimuus, hurahtamiskyky... helppous innostua?

Pidin pitkään itseäni ehkä vähän jopa nirsousvammaisena ja innostusrajoittuneena, mutta muutamat viime vuosien tapahtumat ovat auttaneet hahmottamaan, että kenties tämä omakin lähestymistapani, jota en erityisemmin koe tietoisesti valituksi, ja josta en oikein osaa suunnata muuallekaan, sisältää hyviäkin puolia. Olen nimittäin päässyt todistamaan muutamaa ihan parhautta -hurahdusta hyvin läheltä. On tuntunut siltä kuin hurahtaja olisi rakastunut. Ja sitten, vähitellen, suhde asiaan tai ihmiseen (ja kyse ei ole ollut rakkaussuhteesta perinteisessä mielessä) on saanut kumman parisuhdeahdistusmaisia muotoja. On kuin tuolta asialta tai ihmiseltä olisi odotettu jotain vastinetta omalle tunteelle. Ja petytty. Syyllistetty. Suututtu toiselle, osoitettu mieltä. Yhdessä seuraamistani tapauksista oirehdinta on vaikuttanut todella kummalliselta, koska hullaantumisen kohde on ollut instituutio. Silti suhteessa on vaikuttanut olevan monia väljähtyvän ja vähitellen eroon päättyvän parisuhteen tunnusmerkkejä. Pettymys tuntuu karvaalta melkein sivustakatsojan suussakin. Samat seikat, jotka aluksi jäsentyivät ihmeellisinä, saavatkin inhottavan ja perverssin luonteen. Mutta olen seurannut tapahtumaketjua niin läheltä, että tiedän tilanteen ja siksi minun on vaikeaa ymmärtää, miten ihmeessä tuollainen hurahdus on ollut mahdollinen. Ja etenkin tämä sen pettymäpuoli, sen suuntautuminen toiseen itsen sijasta. Ikään kuin hurahtajalta olisi hukkunut näkökulma riskiin, jonka hän otti - nähdäkseni tietoisesti, mutta ehkä joku ottaa riskejä aivan yhtä tiedostamatta kuin itse jarruttelen niiden ottamisessa?

En muista, että itselleni olisi käynyt ihan tuolla tavalla. Ehkä ynseä eteneminen säästää siis tällaiselta?

Moni tuntemani innostuja on myös kärsinyt eritasoisista burn out -oireista. Ehkä tämä on kapean otoksen harhaa. Mutta kenties ynseys ja varovaisuus suojaa loppuunpalamiseltakin. Eihän nimittäin ole mitään mieltä syöstä kaikkia voimiaan johonkin juttuun, joka vaikuttaa ihan lupaavalta, mutta siinä kaikki. Aika harvoin minusta on tuntunut siltä kuin muutamasta ystävästä tuntuu säännöllisin väliajoin. Nimittäin että nyt elämän kiitotie aukeaa, pidäkkeet vain katoavat, elämä imee ja kantaa, vie mukanaan, menee lujaa. Ehkä hetken, ja silloinkin lähinnä seksuaalisessa kontekstissa (jossa saman moodin eliniänodote ei ole kovinkaan pitkä). Ja ehkä nimeomaan yhden viinilasin jälkeen. Mutta muuten - no, joskus näyttää lupaavammalta kuin toisinaan, joskus voimavarat on helpompi tunnistaa, on helpompi luottaa talvesta selviytymiseen ja sillä tavalla. Enimmäkseen kuitenkin etenen varovaisesti ja aika jalat maassa.

Ei se tarkoita, etten tuntisi voimakkaasti tai sävykkäästi. Joskus olen saanut selvittää tätä eroa pitkällisesti. Ei: on mahdollista tuntea voimakkaasti, ihailla jotakin ihmistä tai käytäntöä ja silti tiedostaa kaiken aikaa, että tässäkin on puutteita, tämäkään ei ratkaise kaikkia ongelmia kertaheitolla, ei ole mitään taikasanaa tai kertapelastusta. On mahdollista aloittaa uusia harrasteita ja opintoja ja olla jipoissa niistä ja syömistään ruoista ja sillä tavalla. Ja silti - se ei ole huippua eikä mahtavinta. Enkä usko, että kyse on vain sanallistuksen eroista.

Epäröinti, se ei katoa. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän jaksan raivostua siitä, ettei se katoa.

3 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Ei se innostuminenkaan normaalia ole, ainakaan kun seuraa ihmisten reaktioita siihen. Minulle on koko ikäny yritetty opettaa itsehillintää ja rauhoittumista - huonolla menestyksellä. Ja aivan, kyllä se joskus synkistää kun toinen ei ikinä innostu mukana - tulee olo ettei minun ajatuksillani ole väliä ja että ideani ja innostuksen aiheeni ovat huonoja ja turhia. Minun mielestäni sellainen itsensä hillitseminen ja asioihin rauhallisemmin suhtautuminen itse asiassa on normaalimpaa kuin tämä hirveä innostuminen. ;)

Ja kyllä, ihmiset opettelevat sietämään ruoka-aineita, joista eivät ole aikaisemmin pitäneet. Itse opin syömään pitsaa ja oliiveja vasta tutustuttuani mieheeni, ja juustoakin vasta kun aloin laktovegetaristiksi joskus aikoinaan (inhosin juustoa lapsena, ja vieläkin tulen kyllä hyvin toimeen ilman). Ystäväni taas on opetellut juomaan olutta, vaikka se kuulemma oli aluksi niin pahaa että hän melkein oksensi. Olen jopa oppinut pitämään homejuustosta, jonka hajukin etoi minua kun olin lapsi, ja sipuleista ja sienistä, jotka saivat aikaan yökkäysrefleksin samoin ollessani lapsi.

Mutta ei aivan kaikesta voi innostua kuitenkaan, eikä aivan heti. Joskus innostuksen voi myös rakentaa, jos sitä tarvitsee. Ja se se outoa onkijn, koska sitä ihan oikeasti tarvitsee ja jos sitä ei ole, elämä on tylsää, mielenkiinnotonta ja harmaata.

Minulla nämä liittynevät AD/HD -diagnoosiini, muista en tiedä. :)

lupiini kirjoitti...

Mielenkiintoista lukea sanallistusta hurahtamisesta ja varautuneisuudesta, olen nimittäin nyt tämän vuoden ajan pohtinut näitä piirteitä lähes päivittäin. Minulla on läheinen ihmissuhde tällaiseen hurahtajaan, ja sitä kautta oma varovaisuuteni, penseyteni ja tunnustelevuuteni on korostunut tai oikeastaan täydessä mittakaavassa vasta auennut minulle. Tämä selkeä ero aiheuttaa joskus muuten auvoisiin väleihimme jonkinasteista kitkaa, kun näen vaan niin hyvin etukäteen, miten hurahtajan uusimmalle hurahdukselle tulee käymään enkä vaan jaksa lähteä mukaan hehkuttamaan uusinta ideaa/elämäntapaa/tuotetta. Tämä hurahtaja on kyllä tavallaan hyvin tarkkanäköinen itsensä suhteen ja näkee aina jälkikäteen että ohups, tuli hurahdettua. Mutta uusin hurahdus on aina silti se The Elämänmuutos ja "nyt olen tosissaan oivaltanut mistä kaikki ongelmani johtuvat ja löytänyt niille pakettiratkaisun"-tyylinen. Hän on itse selittänyt omaa hurahdusherkkyyttään tietyllä perusturvallisuuden puutteella.

Tavallaan kyllä ihailenkin hurahtajien spontaaniutta ja kykyä innostua sekä uskomatonta tarmokkuutta paiskia joku asia innostuksenpuuskassa kasaan. Toisaalta hurahtaminen joskus rehellisesti ärsyttää: inhoan sitä kun minua yritetään väen vängällä perustella kanssahurahtamaan ja loukkaannutaan kun lämpeän hitaasti, jos ollenkaan.

Veloena kirjoitti...

Tuo hurahtamistemperamenttiero (ehkä se on semmoinen, niin vähän se tuntuu valitulta tai opitulta) on kyllä joskus vähän mustan huumorin tavalla kutkuttava. Esim. käy niin, että toinen hehkuttaa jotain voimakkaasti ja itse vähän luimistelee, että mikäs tuo nyt on, onkohan tuo varmasti hyväksi sulle tai mulle, ja tunnustele ja tutkii varovaisesti, ja sitten kun itse alkaa syttyä, että joo, on tässä siistejä piirteitä, toinen onkin jo ihan kypsänä koko juttuun, koska se ei ole antanut sitä instant-tyydytystä, jota siltä on odotettu. Niissä tilanteissa tekisi mieli sanoa ääneen "auts". :)

Jäänainen, tuo juusto on niin tuttu! Lapsena en pystynyt istumaan samassa huoneessa missä oli juustoa pöydässä, niin vaikeaa oli kuvotus. Nykyään pystyn kyllä istumaan, mutta sulattamattoman juuston suuhun laittaminen... huh... sipuleita muistin nyt oppineeni syömään. Tuskin koskaan opin erityisemmin pitämään niiden mausta semmoisenaan, mutta terveysargumentit ovat uponneet ja osana makukimaraa ne menettelevät.

Tuokin on totta, että ilman innostusta maailma jää tylsäksi ja harmaaksi. Ja tietysti tässä on näkökulmaistus taas: on ystäviä, joihin suhteessa on ynseä, kuten nyt eilen tunsin olevani, ja sitten on ystäviä, joiden kanssa tuntee olevansa kipinöitä sähisevä ilotulitusraketti ja epäilemättä innostuksiltaan aivan yhtä pitkäjänteinen heidän näkökulmastaan... :D Jotenkin on helpompi hyväksyä itsensä silloin kun tuntuu epämääräiseltä, lyhytjänteiseltä tempoilijalta kuin silloin kun tuntee itsensä ylikontrolloiduksi ja ynseäksi. Vaikka itse asiassa samannopeuksinen reaktio saattaa synnyttää molemmat tuntemukset; vain seura ja sen myötä tarkastelukulma tilanteeseen ovat vaihtuneet!

Luppis: Juu, inhoan minäkin kanssahurahtamisvaateita. Ja jopa toiveita. No, yritän ymmärtää toiveita, mutta ne alkavat helposti tuntua vaateilta. Silloin asiasta on hyvä puhua. :P