Violetti kani

Jos en olisi niin solmussa valkoisen värin kanssa, tituleeraisin itseäni tätä nykyä valkoiseksi kaniksi. Juoksen eestaas kalenteripäivät silmissä viuhuen saamatta mitään järjellistä aikaan. Tai ehkä saan aikaan, mutta kaikkea sävyttää ikävä reaktiivisuuden maku. Tästä tulee mieleen taannoinen Linnanmäen 3D plus liike -elokuvateatterin filmi, jossa vaunu syöksyi rinnettä alas, ja tuntui siltä, ettei voi kuin pitää kiinni, kirkua ja ottaa tumpsaukset vastaan.

Tietysti tämä on liioiteltua, jos katsoo vaikkapa sitä vauhtia, jolla pyöräilen. Ei minulla ole kiire mihinkään. Mutta sisältäkäsin tämä tuntuu kiireiseltä. Ajan esimerkiksi pyörällä ainoalle tuntemalleni ilmaistulostimelle, mutta se on kaatunut. Totean tehneeni turhan reissun. (Ei sentään, ehdinhän nyt kirjoittaa blogia sillä ajalla, jonka olin päässäni tauluttanut yrityskirjanpidon, kelan paperien ja yhden lahjakortin tulostamiselle.) Vähältä pitää, etten kaadu printterisysteemien näyttävyydellä. Ei. Tapan vain hetken aikaa ennen vesijuoksua. On liikuttava, jotta jaksaa työn.

Haluaisin taas teipata suuni kiinni, koska minusta tuntuu, että aina kun pääsen syvemmän pohdinnan makuun, läheiset alkavat voida pahoin epidemianomaisesti. Tarkoitan: Onko eettisiä töitä juurikaan? Voiko tässä yhteiskunnassa elää niin ettei tukisi aivan karmeita käytäntöjä? Miten esimerkiksi sanoutua irti rahavallasta? Mikä määrä siinä on järkevää? Ja, onko eettistä koettaa maksimoida omia vapauksiaan ja omaa hyvinvointiaan pyytämällä korkeita palkkioita, kun on monia, joiden työkokemus ja koulutus ja muu elämäntilanne on sellainen, ettei se ole heille mahdollista, ja saattaa olla heiltä pois? Ei, en oikeasti tiedä, miten täällä pitäisi elää. Tai haluanko aina elää, edelleenkään. Aika usein törmään ilkeisiin seiniin. Ja on vaikeaa keksiä toivoa mistään simsalabim.

Ja sitten kun alan ajatella oikein kunnolla, olen vihainen itselleni. Esimerkiksi, entä sitten vaikka opiskelu antaakin minulle toivoa siitä, että keksin joitain ratkaisuja ikuisuuskysymyksiin. On niin monia, joilla ei ole rahkeita opiskella sillä tavalla, jotka tekevät raskasta työtä ja joutuvat pakosti sietämään siinä epävarmuutta, koska alalla ei ole muita kuin karmeita sopimusyrittäjyyskuvioita, ei heillä ole aikaa eikä resursseja muuttaa koko instituutiota hurlumhei, mutta tuntuu kauhean epäreilulta sillä tavalla itse marssia taas lappamaan toivokaivo yliopiston vettä suuhun hetkeksi. Etenkin kun en ole lainkaan varma siitä, onnistunko mieltämään sitten uusia opittuja asioitakaan eettisiksi töiksi.

Hieromisen kanssakin elän kriisiä, tietysti. Okei, se tekee hyvää. Mutta se tekee hyvää vain niille joilla on varaa maksaa, kuten kaikki yksityinen terveydenhuolto. (Niin, yritykseni antaa yksityistä terveydenhuoltoa, huhhuh.) Hinnat ovat aika korkeita. Toisaalta, oma terveyteni on jatkuvasti uhattuna sen takia, että on psyykkinen stressi: eihän noista mielestäni korkeista hinnoistakaan jää paljon käteen sen jälkeen kun olen maksanut tilavuokran, eläkemaksut ja verot. Ja fyysisesti työ on raskasta ja usein sen jäljiltä virun kotona voimattomana ja paikoitellen särkevänä. Nyt, elokuussa, yrityksen liikevaihto alkaa hitaasti kallistua plussan puolelle. En tiedä, pitäisikö kirkua vai hihittää. Kas niin, ehkä saan plusmerkkistä palkkaa miinusmerkkisen sijaan tänä vuonna. Ja silti koen riistäneeni toisia korkein hinnoin. Huooh. Jotenkin minusta olisi tasapuolisempaa, että palvelun maksaisi valtio tai muu yhteisö, edes vaikka työnantaja, ja sitten taas se jakaisi palvelua harkinnanvaraisesti. Paitsi ettenhän minä luota nyt valtion, kuntien tai yritystenkään päätöksentekoon. Onhan se nähty, esimerkiksi, miten ei välttämättä tueta eläkeläisen psykoterapiaa, koska häntä ei voida enää kuntouttaa työvoimaksi kuitenkaan.

Ei taida olla instanssia, jota pitäisin erityisen luotettavana ellei toisin todisteta.

Joskus mietin, millaista olisi elää silmät enemmän suljettuna tai edes toisenlaisessa kuplassa. Millaista olisi ajatella olevansa oikeutettu etuoikeutettuun asemaan, esimerkiksi.

Tänä yönä, sen jälkeen kun huomasin illalla Faunin alkavan voida pahoin raha ja oikeudenmukaisuus -keloistani, näin taas unia unikaupungista. Pitkästä aikaa. Kaupunkia pommitetaan, ajan raitiovaunulla. Laukussani on jotain, mitä ei saisi olla. En puhu samaa kieltä kuin toiset joten koetan selvitä mimiikalla. Aamulla ajattelin sitä maailmaa, jossa mummu elää nyt kun dementia on syönyt hänen aikuisminänsä kuoret. Hän elää unikaupunkia, jossa kaikki uhkaa jollakin tavalla. Poljin tulostimen luokse vihaisena: Millainen on yhteiskunta, jossa mummun kaltainen ihminen pistetään huolehtimaan peräkkäin neljästä lapsenlapsestaan, ja joihin kaikkiin hän näyttää istuttaneen kauhun? Muistammeko mekin sitten vanhana enää kauhun?

Tulostin ei tosiaan toimi. On lähdettävä. Aikataulut.

On keksittävä jostain toinen tulostin. Kirjastossa tulostaminen ei muistaakseni maksa paljon. Vanhemmillakin voisi tulostaa ilmaiseksi. Ehkä on toivioretkeiltävä sinne jokin ilta nyt kun koirakin on oppinut juoksemaan pyörän vierellä. Ja olisi päästävä kunnolla editoinnin kimppuun, leikattava mintut, silputtava, pakastettava, poimittava herneitä ja mandoldia, kesäkurpitsoita, spagettikurpitsoita, olisi ostettava kasvikuivuri ja kuivattava chiliä. Ja haluaisin kirjoittaa enemmän, kirjoittaa ja kuvata ja tanssia. Ja jossain välissä olisi ehdittävä nukkua. Tänään sentään ehdin vaihtaa perusteellisesti kissanvessanpurut ja lykätä violetin värjäyskoneen jauhamaan uutta elämää kulahtaneille kirppisvaatteille.

Olkoonkin, että retkeilen taas yötä raitiovaunulla pommikaupungissa ja odotan vain milloin koko kulkuneuvo posahtaa taivaan tuuliin. Saan sentään nukutuksi vielä.