Pääsiäisloma alkaa

Huomaan valmistautuvani pääsiäiseen riemulla, vaikka sinänsä uskonnon mielessä pääsiäinen ei tarkoita minulle oikeastaan mitään. Mutta nykyään pääsiäisen tienoihin liittyy sellainen juonne, joka on uusi tai ainakin suhteellisen uusi: riemu siitä, miten päivä pitenee, ruoho alkaa työntyä maasta, tuuli vihloa sulilta rannoilta kosteaa keveämmän takin sisään. Elämä! Tuntuu oudolta muistaa, ettei näin ajatellut, tuntenut ja elänyt aina.

Päällimmäisenä erilaisista elämän sedimenteistä on aika, joka edelsi kahdenkympin kriisiä tai miten sen nyt sitten sanallistaisikaan. Teini-ikä, murrosikä, masennus. (Ei minua ole diagnosoitu, mutta olen melko varma, että masennusdiagnoosi se olisi ollut. Oireet täsmäävät niin hyvin.) Tuohon aikaan pääsiäinen, vaikka se tarkoittikin helpotusta koululoman muodossa, tuntui myös karmealta, koska se tarkoitti, että koulussa mätänemisen tai koulusta lintsaamisen ja katujen jaloilla mittaamisen sekä kirjastossa yksin lukemisen sijaan olinkin kotona. Ja vaikka en silloin sitä osannutkaan hahmottaa tai edes aavistaa, kyllä juuri kotona paha olo tihentyi vihlovaksi. (Miten olisin voinut tietää sen? Vaadittiin toisaalla asumista, jotta saatoin vähitellen alkaa hahmottaa, mitä juuri oman lapsuudenperheeni dynaamiikka saa minut kokemaan kerta toisensa jälkeen.)

Tuon ajan pääsiäismielikuvia luonnehtii toisaalta huomio valon lisääntymisestä, toisaalta valtava väsymys, joka tuntuu siltä kuin koettaisi hengittää pakastetun, harmaata muhmua täyteen imetyn pölypussin läpi. Sisko on vielä lapsi ja riemuissaan lomasta ja koteilusta. Hän melskaa iltapainotteisesti. Vain aamuisin on oma rauha. Makaan sängyssä, kyllä, tämä keho on silloinen minä, tämä keho ja paha olo, luen kirjaa ja kuuntelen vanhempien liikehdintää toisissa huoneissa. Keittiöön on viritetty pääsiäisvalmistelut, rairuohot potissa ja tipuja potin ympärillä. Jokin sitkeässä vihreässä ja suloisissa tipuissa vihlaisee liian lujaa. On vaikeaa olla huutamatta itkua ne nähdessään. En osaa ajatella kuin tehokanojen olosuhteita, ja se saa minut aika raivokkaaksi, etenkin kun en vielä sen ikäisenä osaa jäsentää itseäni sen verran päättäväiseksi ja sosiaalisesti autonomiseksi, että onnistuisin aloittamaan kasvissyönnin. (Sehän pitäisi ilmoittaa toisille ihmisille, ja pelkään liikaa heidän reaktioitaan.) Muutenkin minusta tuntuu, että oikeastaan minun pitäisi olla kuollut. Tai oikeastaan, että olen jo kuollut, vaikka hoipunkin ympäriinsä ja vaikka kehoni itsepäisesti hengittää, sulattaa ruoan, hikoilee ja asettuu kömpelösti tiloihin. Vanhemmat huomauttelevat synkeydestä ja käskevät reipastumaan. Onhan sentään kevät, ihanaa. Kristus on noussut kuolleista, muistuttaa äiti.

Teinille, joka haluaisi kuolla, koska se vastaisi paremmin sisäistä jähmeyden tilaa, kristillinen ilosanoma näyttäytyy hyvin absurdina. Tuntuu uskomattomalta, että kukaan, joka on oikeasti saanut kuolla, onnistunut tuosta noin vain voittamaan rasittavan riippamaisen elämän, joutuu heräämään uudestaan samaan painajaiseen. Ja että siitä sitten pitäisi vielä riemuita! Absurdia. Jotenkin pidän edelleen Kristus-hahmosta, vaikka menetinkin uskoni vuosia aiemmin. Lapsena pääsiäinen ei merkinnyt paljon mitään, koska silloin tiesin (vuorenvarmasti!) että oli tullut toinen aika, ja Kristuksen aiemmat seikkailut eivät oikeastaan enää painaneet niin kovasti vaa'assa. Pidin itseäni uskovaisena, vaikka mikä voisi oikeastaan olla kerettiläisempää kuin kuvitella olevansa itse se uusi kristus? (Nykyään asetelma huvittaa minua kovasti. Teininä häpesin moista väärinkäsitystä niin, etten kyennyt kommunikoimaan siitä kenenkään kanssa. Olin silloin aivan liian huolissani siitä, mitä TOISET siitä ajattelisivat. Ehkä vähän turhaan. Lapsilla on aika usein mantereen tai planeetankin kokoinen ego, vaikka he kaikki eivät kuvittele itseään uusiksi vapahtajiksi.) Minua säälittää teininä Kristus, joka selvästi ansaitsisi oikeasti kuolla sen sijaan että hänet koukataan takaisin kärsimään. (Iankaikkinen elämä se vasta väsyttävältä kuulostaakin silloin kun elämä tuntuu kiduttavalta painajaiselta tai parempien kausien hitaalta tylsältä piinalta.)

Lapsena pääsiäinen jäsentyy enemmän tipujen ja munien kautta. Suklaamunista tulee heti paha olo mutta silti syön niitä liikaa. Köyhistä oloista tulleet vanhemmat haluavat hyvitellä, eikä munilla ole rajaa. Mutta en oikein osaa olla vanhempien kanssa lapsena, koska olen heille vihainen sekä surullinen siitä, miten paljon aikaa he viettävät töissä. En ole varma, välittävätkö he oikeastaan minusta. (Tämän varmuuden olen saanut vasta viime vuosina.) Onko heille tärkeämpää, että heillä on lapsia, tietynlaisia lapsia. Sellaisia lapsia, jollaiseksi en pysty. Lapsi, joka ei tuhri vaatteitaan eikä revi niitä metsissä riehuessaan. Lapsi, joka suhtautuu kaikkeen ilolla ja kiitollisuudella eikä hermostu pienistä. Joka siivoaa huoneensa ja niin edelleen. Tällaisten suhteen olemme myös pääsiäisloman täydessä möykyssä. Niin että kun äkisti vanhemmat ovat kotona monta päivää peräjälkeen, en osaakaan iloita heidän kauan kaipaamastani seurasta, vaan viha ja suru tihentyvät ja kun en uskalla ilmaista niitä, ne muuraavat umpeen suun ja silmät ja ilmeet ja eleet ja istun sängyssä ja luen ja syön suklaamunia ja vastaan ehdotuksiin, ettei minua huvita. Teen peitosta pesän ja itken siellä vähän. Lähden kuitenkin mukaan kävelyille, siellä on helppoa tavoittaa sellainen itse, jonka kehtaa esitellä. Kun pääsiäisen jälkeen vanhemmat palaavat töihin, tyrmistyn siitä, miten en tullut hyödyntäneeksi sitä aikaa, jonka he olivat kotosalla. Sillä nyt kaipaan heidän seuraansa valtavasti. Mutta kotona ei vain ole ehtinyt koskaan syntyä mallia yhdessäololle. Italiassa se onnistuu, koti tuntuu liian virittyneeltä paikalta.

Tuntuu kummalliselta herätä pääsiäisloman ensimmäiseen päivään ja tunnistaa näitä vanhoja aikoja ja vanhoja minuja, niiden valtavaa surua ja ahdistusta, vihaa ja myöhemmin masennusta. Vaihtuiko viha masennukseen siinä vaiheessa kun aloin ymmärtää vanhempien ainaista työssäkäyntiä paremmin ja kielsin itseltäni oikeuden olla vihainen? Siitäkö juontaa edelleen se varmuus siitä, ettei taloudellista hyvinvointia SAA laittaa henkisen hyvinvoinnin edelle? En ole enää vihainen enkä turta, mutta olen vanhempieni kanssa selkeästi eri mieltä tässä asiassa. Ja monen muun kanssa myös. Tai kai kaikki puheen tasolla sanovat, että totta kai terveys ja mielenterveys ovat tärkeämpiä kuin se, kuinka isossa asunnossa asuu ja onko varaa ostaa espanjalaista lampaanjuustoa tai kahdenkympin viinipullo, mutta sitä on joskus vaikeaa uskoa, kun katselee ja kuuntelee menoa ympärillään. Monen oli vaikeaa myöskään mieltää mitenkään sitä, että jätin hyvän minulle tarjotun pestin vastaanottamatta lähinnä siksi, että sen myötä minulla olisi ollut vähemmän aikaa ihmis- ja eläinsuhteilleni. Näissä kohdin tunnen kiitollisuutta siitä, että olen elänyt lapsuuden, jossa rahoituskeskeisyys korostui siinä määrin, että voin pahoin. Aiempi pahoinvointi nimittäin on tehnyt minusta aika sitkeän ja peräänantamattoman tässä kysymyksessä silloin kun on kyse omasta hyvinvoinnistani. Tai jonkun sellaisen hyvinvoinnista, joka ei osaa eikä voikaan osata sanallistaa omia toiveitaan ja tarpeitaan. En jaksa niin kovasti välittää siitä, etteivät monet ymmärrä ratkaisujani tämän pointsin suhteen juuri lainkaan. Jos he olisivat möykynneet minun möykkyni, he varmasti ymmärtäisivät. Se riittää.

Nyt opetushommissa olen kohdannut vaikka minkälaisia ajankäytön tyylejä, itsen motivoinnin sanallistuksia ja tietysti kauheat kasat pelkoja ja epävarmuuksia ja haavoittuvuuksia. En tiedä, mistä se johtuu, mutta hyvin usein opiskelijat tuovat esiin pelkonsa, epävarmuutensa ja haavoittuvuutensa ja sitten keskustelemme niistä yhdessä ja lopulta nauramme iloisesti kaikki. Se tuntuu kummalliselta ja jollakin tavalla uskomattomalta. Ihmettelen hiljaisesti, puhuisivatkohan he kaikille noin. Minä en puhuisi, sen tiedän. Jotenkin he luottavat minuun, vaikka olen heille oikeastaan tosi vieras ihminen. Olemme tavanneet vain muutaman kerran. Sekin tuntuu uskomattomalta, miten nämä tilanteet eivät kärjisty kielteiseen suuntaan tai neuvottomuuteen, vaan tosiaan joka ikinen kerta olemme saaneet yhdessä purettua pelkoja ja epävarmuuksia jotenkin siedettävämmiksi. Ehkä se on eniten kiinni siitä, että ne hyväksytään semmoisinaan. Ja suhteutetaan heidän motivaatioonsa ja siihen suoritukseen, jonka olen nähnyt (ja joka on poikkeuksetta aivan riittävä ja usein erinomainenkin peloista huolimatta). Tässä työssä tajuan selkeästi, että en olisi selvinnyt siinä ennen eroa. Ei, en sitten mitenkään. Enkä selviäisi siinä, ellen olisi itse ollut paljon pahemmin möykyssä toisinaan. On lopulta aika vähän asioita, joilla minut saa hetkautettua uteliaasta, hyväntuulisesta asenteesta. (Tietysti kun joku kertoo pelostaan, vakavoidun hetkeksi ja koettelen tuota pelkoa kuvitteellisesti sisältäkäsin ja koetan hahmottaa, miten maailma ja tämä tilanne jäsentyvät sen kautta, ja siihen sisältyy surua, mutta yksikään peloista ei ole ollut sellainen, että olisin säikähtänyt sitä; eivät he minulle puhu siitä, miten joskus tuntuu siltä kuin ei jaksaisi elää enää sekunninkaan vertaa ja ehkä se on heille jopa vieras tuntemus. Sitäkään tuskin säikähtäisin. Tiedän, miltä se tuntuu. Ja tiedän, miten se saattaa hellittää siinä määrin, että alkaa näyttää jotenkin aivan absurdilta ja vieraalta.) Ehkä omat turhautumiseni ja pelkoni ja masennukseni ovat olleet semmoisia hirmumyrskyjä, että minun on vain helppo solahtaa toistenkin pelkoihin, etenkin kun etukäteen muistuttelen itseäni ahkerasti siitä, että jos olisi kasvanut sellaiseksi kuin minun haluttiin kasvavan, jos kaikki olisi mennyt nappiin, olisin aivan sietämätön tyyppi. Juuri sellainen, joka sanoo masentuneelle, että hei, tsemppaapas vähän. Tai turhat pelot pois. Minulle on sanottu niin, silloin joskus, ja voi luoja että se tuntuu vain uskomattoman ääliömäiseltä ja synnyttää entistä kovemman halun ottaa etäisyyttä maailmaan.

En edelleenkään osaa hahmottaa, mikä tarkalleen siirsi minut takaisin niiden kirjoihin, jotka innostuvat rairuohosta ja kauranversoista ja voikukan tupsuista portaanpielessä ja hahmottavat heti tipujen söpöyden siinä määrin, että pysähtyvät postissa hiplaamaan tipukortteja. (Ei ole ketään, jolle semmoisen kirjoittaisin, en oikein osaa postikortteilla, mutta ne ovat ihania.) Ehkä se on ollut hidaskin prosessi. Mutta minusta näyttää, että parantuminen tai muuttuminen alkoi siinä vaiheessa kun löysin ihmisen, jolla oli minulle aikaa ja jolle kelpasin sellaisenaan. Se saa miettimään: eikö aika olekin hirvittävän tärkeä? Entä jos silloin opiskelua olisi jo tiukennettu? Tai jos vuokra olisi ollut kalliimpi? Miten sitten olisi käynyt?

Pääsiäistarpeita kaupasta hakiessani ahdistuin aivan älyttömästi takanani olleen lapsiperheen meiningistä. Vilkuilin ympärilleni vaivihkaa, mutta muita se ei juuri näyttänyt ahdistavan. (Ellei sitä sitten ilmaistu ärtyneellä ilmeellä jonojen pitkittyessä.) En tiedä, miten he tilanteen kuulivat. Itse pakenin kassalta kovaa vauhtia heti kun pääsin, koska en kestänyt sitä kasvatuspuhetta juuri mitenkään. Näen sellaisen puheen aiheuttaman pahoinvoinnin aivan liian selvästi. Ei, se ei ole näkemistä. Se on kuvotus omassa kehossa. "Ole tällainen ja sitten kelpaat." Totuus on kuitenkin, että löytyy itkua, pelkoa, möykkyjä, epäolennaiseen pakenemista, kaikkea sellaista löytyy varmasti ihan jokaisesta. Jos niihin tarttuu rakastamisen, välittämisen ja kelpaamisen esteinä, taitaa käydä niin, ettei voi rakastaa ketään ja kukaan ei kelpaa. Eikä millään tai kellään ole sitten yhtään mitään väliä.

Olin helpottunut kaupasta kotiin päästyäni. (Ensin piti työntää ruokatarpeilla painavasti lastattu pyörä mäen laelle. Polveni eivät siedä mäen ylös runnomista polkien.) Täällä on hiljaista ja valoisaa. Voi kuvitella nurmet, joita tuuli pyörtää. Jos katsoo parvekkeen huimauksesta alas, näkee ruohon liiskaantuneen lumen alla muruiseen maaperään juuri samalla tavalla kuin vanhojen miesten ja naisten hiukset liiskaantuvat hilseilevään ihoon päänahan paljastaen, ohuina ja jotenkin levämäisinä. Mutta vegaaninen pasha valustuu jääkaapissa, on jotain päiviä ilman kalenterimerkintöjä. Paljon tehtävää, vähän pakkoja.

Enkä oikein enää tarkasti muista, miltä tuntui haluta kuolla. Tai kuvitella itseään vapahtajaksi. Joskus aamulla ehkä, hyvin lyhyesti, mutta sitten solahdan tähän aikaan ja pistän mokapotin porisemaan ja leivät uuniin. Hyvää huomenta, pääsiäisloma!