Vilinää ja melskettä

Paperinen joulukalenteri, joka aluksi näytti niin kovin kauniilta ja rauhaisalta, alkaa saada ikäviä piirteitä. (Enkä nyt tarkoita sitä, miten harmaa repi siitä kulman irti ja avasi kynnellä jouluaaton luukun ikään kuin uhkaillaseen, mitä SITTEN tapahtuu, kun lähdemme Lissaboniin ja kissat jäävät kotiin hoitajan kanssa... joskus harmaa osuu niin oikeaan, että hämmentyy ja joutuu oikein jankkaamaan itselleen, ettei se mitenkään voi olla tarkoitus, että se on sattuma ja vahinko vain, että se tuolla lailla berserköi juuri oikean esineen tai päivän säpäleiksi. Eilen opin senkin, että portugaliksi sanotaan "huono" maukaisemalla oikein klassiseen tyyliin. Olin tikahtua nauruun - harmaa ja pieni pannumyssykissa ovat siis aina vastanneet kysymykseeni, mitä kuuluu, närkästyneellä portugalilla, että huonoa kuuluu - vihje vihje, ymmärrä jo laittaa latzia pöytään - ja jääneet ymmärtämättömiksi.) Lumisesta metsäaukiosta, jolla tonttu koristaa kuustaa ja kettu hiihtää, alkaa tapahtua yhä enemmän. Pieni jänis heiluttaa päivän luukussa kansallisvaltion symbolia. Jänis! (Jostain syystä se tuntuu pahemmalta kuin se, että eläin hiihtää. Hiihtäminen ei ole vissiin päässäni yhtä poliittisesti latautunutta kuin kansallisvaltioaate.) Ja ylipäänsä luukuista paljastuu, miten metsäaukion rauha vähä vähältä hälvenee.

Ehkä kalenteri on suunnattu lapsille. Joillekin geneerisille lapsille, jotka rakastavat vilinää, melskettä, helinää, helskettä, kuten siinä laulussa, joka etenee hengästyttävään tahtiin. Pidän siitä laulusta mutten muista erityisemmin pitäneeni vilinästä ja melskeestä lapsenakaan. Ja tietysti tänä vuonna tämä melskeen kammoaminen korostuu eritoten, kun joudun melskeen keskelle täydeksi työajaksi joka viikko. (Oikeastaan viime viikolla parhaita hetkiä koulussa oli tentti - silloin kaikki olivat hetken ihan hiljaa. Ehkä siksi pidänkin tenteistä? En ole aiemmin tullut ajatelleeksi tätä, mutta siinä voisi olla itua.) Siten minuun iskee aamulla semmoinen olo, että oikeastaan en haluaisi avata paperikalenterista enää yhtään luukkua. Tai että ainakin joulukalentereita pitäisi olla kahdenlaisia. Sellaisia, joissa melske lisääntyy, ja sellaisia, joissa hämäränhyssy painuu yhä tiukemmin ympärille, ihan kuten (toivottavasti) oikeastikin käy.

Tuntuu kauhean vapauttavalta ja hyvältä, ettei tänä jouluna tarvitse käydä vanhempien kanssa niitä samoja keskusteluita kuin ennen. Ei tarvitse korostaa, että älkää nyt hyvät ihmiset ostako lahjoja, kun meillä on jo kaikkea, mitä tarvitsemme. (Ja silti ne ostavat aina.) Eikä tarvitse kuunnella äidin vuodatusta siitä, miten kauhean kiirettä on pitänyt, kun on täytynyt tehdä ziljoona ruokaa - siitä huolimatta, että kaikki ovat jo kymmenen vuotta ilmoittaneet tiukasti, ettei asiaan tarvitse sillä lailla kilahtaa, että voimme varsin mainiosti syödä vaikka kasvissosekeittoa, jos sillä tavalla äiti voisi olla stressaamatta ja valvomatta muutamaa edellistä yötä. Silloin kun äiti on ollut sairas jollakin tavalla, häntä on yritetty estellä tarmokkaammin, ja se on onnistunut sen aikaa, kun isä pysyy hereillä. Mutta isä menee nukkumaan jo kymmenen aikaan ja äiti valvoo vähintään kolmeen, neljään. Niinpä kun isä sammahtaa sänkyyn, äiti hyökkää keittiöön kokkaamaan salaa, kun häntä ei kerran muuten päästetä. Parhaimmassa tapauksessa hän ei sitten ole nukkunut lainkaan, ja tietäähän sen, mitä se teettää mielialalle ja parantumisprosesseille. Ja kuten olettaa saattaa, äiti tietää aivan hyvin tämän kuvion itsekin ja lupaa joka vuosi, ettei ala stressata, mutta toisinhan siinä käy. Tänä vuonna joulun kärsimysnäytelmää ei onneksi tarvitse todistaa, koska pakenemme ulkomaille.

Yllättäen äiti sanoo, että sehän kuulostaa mukavalta. Että hänkin on usein haaveillut, että voisi viettää joulun vaikka jossakin kylpylässä, missä ei tarvitsisi panna rikkaa ristiin.

Yhtä asiaa en vain ymmärrä: miksi se ei onnistuisi kotosallakin?

Tai siis, jollakin tasolla toki ymmärrän. Minullakin on omat kuvioni, jotka saattaa olla vaikea katkaista. Yksi on tuo sama juhlatohottaminen, jossa jokin kumma suuruudenhulluus saa minut valtaansa. Eihän voi millään riittää, että ystäville on tarjolla vain yksi kakku tai yksi salaatti! Ja sitten ruokaa tahtoo jäädä yli. Tosin viime aikoina olen menestyksekkäästi kampittanut tätä kestitsemismaniaa, mutta sen sivutuotteena jää usein tyhjä olo, jonkinlainen lievä pettymys siitä, että tarjolla on sitten vähän mitä sattuu ja ostotavaraakin. Se tuntuu taitojen haaskaamiselta, kun en näemmä kuitenkaan osaa olla sosiaalinen samalla pontevuudella, jolla osaan suunnitella ja toteuttaa gargantualaisia ruokalistoja. Ehkä olen jotenkin jäsentänyt asian niin, että kun en kerran ole sillä lailla viehättävä suurissa seurueissa, voin niissä osoittaa ystävällismielisyyttäni tekemällä suuret kasat hekumallista ruokaa. Hmm. No, nyt se saa luvan muuttua, aion tottua onttoon oloon. Vasta siihen totuttuani saan palata kestitsemiseen, ja jos palaan, se tapahtuu, koska tahdon niin, ei siksi, että minulla on pakkomielle asiasta.

Tuntuu kummalta, että äiti toteuttaa tuota pakkomiellettä perheen kanssa. Ehkä se osoittaa, miten eri lailla jäsennämme perheen. Äidille perhe on ehkä vähän samalla tavalla uhkaava ja vaativa kuin minulle ystävien joukko. (En nyt tarkoita, että ihmiset oikeasti uhkaisivat tai vaatisivat, ymmärrän kyllä, että ne vaatimukset ovat omassa mielessäni. Mutta olen kauhean epävarma siitä, voiko minusta pitää.) Minulle taas perhe kaikessa ahdistavuudessaan ja raivostuttavuudessaan on kuitenkin se yksikkö, josta en ole erityisemmin huolissani. Tiedän varsin hyvin, että vanhempani rakastavat minua, vaikka tekisin mitä. Samoin sisko. Me olemme vain taittaneet niin pitkän matkan yhdessä. Emme suhtaudu toisiimme erityisen pehmeästi ja empatia on usein tosi vaikeaa, mutta jonkinlainen hyväksyntä on aina olemassa.

(Olisi jännittävää saada elää edes päivä sellaista elämää, jossa perhe voisi tarjota perushyväksynnän lisäksi myös empatiaa. Olen vieraillut sellaisissakin kodeissa, joissa se näyttäisi toteutuvan, vaikka tietysti pinnalta käsin on paha mennä vannomaan. Onnelliset ne, jotka saavat kasvaa sellaisessa ympäristössä! Heille ei varmaan tulisi mieleenkään solmia ystävyys- ja rakkaussuhteita heitä huonosti kohtelevien ihmisten kanssa. Meidän muiden taas on opittava se kantapään kautta: se, että saa valita seuransa ja ettei ole järkevää hakeutua seuraan, jossa ei saa tukea eikä ymmärrystä vaan enimmäkseen moitteita ja kehotuksia tehdä sitä ja tätä. Että se ei vielä riitä, että jonkun kanssa rakastetaan toisiamme tai pidetään tai pidetään kiinni toisistamme: että on oltava myös keskusteluyhteys, hyväntahtoisuutta, molemminpuolista tietoista ponnistelua kohti toisen ymmärtämistä hänen omista lähtökohdistaan.)

Kaikkea sitä voikin sävähtää läpi mielen, kun katselee yhtä pahvista joulukalenteria. Ja kun silmät liikkuvat yli huoneen, sen monien esineiden, mitä kaikkea muutakin tulee mieleen.

Mutta nyt en mene siihen - toteanpa vain lyhyesti, että haluaisin joulukalenterin, joka etenisi samalla tavalla kuin pimentyvä ajanjaksokin. Että kalenterin kuvassa olisi pikkujoulueläimiä, laulavia eläimiä, glögikahvilaeläimiä, kaikkia kissanristiäisiä ja näkemisiä, ja että jokaisen luukun aukaisemisella niiden takaa aukeaisi helpottava, pelkistetty eleettömyys. Uni, metsä, lepo, hämärä, torkut päiväpeiton alla. Että kun kalenteri riittävästi etenisi ja luukut olisi varovasti ratkottu katkoviivoja pitkin, jäljellä olisi enää luminen metsä ja ehkä jonkin eläimen jäljet lumen halki, ja voisi astua kuvaan ja umpihumpsia jälkiä pitkin syvemmälle hiljaisuuteen ja hämmästyä sitä, miten puiden takana lumi olisikin sulanut ja aurinko kurkistaisi ikivihreiden pensaiden takaa ja hyasintit kohoaisivat metsänpohjasta sellaisina kuin ne kohoavat maasta, kun niitä ei ole varta vasten lannoitettu tiettyä juhlasesonkia varten - paljon hennompina, vähäkukkaisempina ja jotenkin tunnistettavammin kasvin oloisina, mutta yhtäkaikkisesti aivan yhtä tuoksuvina.