perjantai 26. elokuuta 2011

Tokakerta

No mutta sinähän olet ollut siinä tilanteessa jo kerran aiemminkin, sanoo ystävä. Mitäpä sitä jännittämään, siis!

En ole pitkiin aikoihin jännitellyt tällä tavalla. Aiemmin jännitin kovasti ja usein. Jännitin sitä, että esimerkiksi uusia ihmisiä tavatessa piti sanoa oma nimi (se virallinen, joksi en identifioitunut ja sitten ehkä lempinimi ja sitten ehkä joutua kuuntelemaan kiusallisia kysymyksiä siitä, miksi en halua itseäni kutsuttavan oikealla nimellä - ehkä termi oikea on saanut kaikesta tästä liikaa vihaa päälleen, eihän se sen syy ole, etteivät ihmiset aina ymmärrä, kuinka kipeiltä jotkut asiat voivat tuntua). Vielä pahemmin jännitin, jos tuntui, että pitää sanoa substanssiasioitakin. Että pitäisi olla näkemys tai mielipide. Tai piti puhua useammalle kuin yhdelle kerrallaan. Tai yhdellekin kerrallaan, jos se yksi oli mies, koska miehistä minulla ei ollut kovinkaan hyviä kokemuksia ja ajattelin heidän joka tapauksessa pitävän minua jotenkin vammaisena. Saatoin menettää monet perättäiset yöunet jännittäessäni, mitä kaikkea voi joutua sanomaan ääneen. Ja sitä, että olen väärän muotoinen ja näköinen ja en näytä koskaan tehokkaalta tai siistiltä tai itsevarmalta. Varsinaisia kauhuja koin, kun piti pitää esitelmä tai muuten joutua huomion kohteeksi. Seis, halusin sanoa: katsokaa, tuolla juoksee valkoinen kani. Niin, katsokaa sitä, älkääkä tänne.

Silloin kun jännitin kovasti, kärsin punastelusta. Jossain vaiheessa jännittäminen hävisi ja punastus saman tien. Luultavasti se kaikki kävi niin, että kun aloin vetää opintopiiriä, minun oli pakko asettua säännönmukaisesti kahden viikon tarkkailun kohteeksi ja lopulta totuin siihen kaikkeen. Niin ja aloin asua miehen kanssa avoliitossa. Sekin oli aluksi kaameaa, koska aina itse kotiin palatessa tai toisen oletettavasti pian kotiutuessa jäin luuppaamaan sen suhteen, mitä keksisin sanoa kohta. Ja että sitten kuitenkin unohdin kaikki oivallukset ja keskustelut tuntuivat lässäköiltä kuulumisten vaihdoilta. (Haaveilin intellektuaalisista, huimia näköaloja avaavista keskusteluista.) Vähitellen huomasin, etteivät miehet nyt niin ihmeellisiä ole, eivät oikeastaan yhtään sen pelottavampia kuin naisetkaan ja että nekin tykkäävät usein puhua viimeksi kokemistaan asioista. Minun ei tarvinnut myöskään enää vieraiden miesten kanssa jutustellakseni kitata puolta pulloa vodkaa.

Ekakerralla minulla oli kaikki nämä rasitteet, joten ei ihmekään, että jännittää. Ja onhan tässä tokakerrassakin, ensimmäiseen fuksitapaamiseen menemisessä, haasteita. Ekakerralla onnistuin tahtomattani musertamaan itseäni seuraavan esittelijän kertomalla käyneeni kuvataidelukiota ja viettäneeni välivuoden Lontoossa au pairina. En ollut ajatellut niitä musertavina yksityiskohtina, mutta toivoin totisesti, että olisin pitänyt turpani niistä kiinni, kun seuraavana vuorossa ollut ilmoitti jurosti nimensä ja ettei hänellä ole todellakaan muuta sanottavaa, koska täällä on tämmöistä pelottavaa eliittiä, joka on ollut kuvataidelukiossa ja asunut Lontoossakin ja hän on ihan maalta vaan. (Myöhemmin koetin käyttää muserrustaktiikkaa vieraillessani osakunnassa, johon olin liittynyt kuviteltuani sen jotenkin pakolliseksi; pidin raivoisan palopuheen siitä, miten on mahdollista, että yliopistossa, joka on sentään Suomen henkisen elämän keskus, harjoitetaan jotain tämmöistä idioottitoimintaa kuin jotain helvetin peli- ja saunailtoja ja ryyppäjäisiä keskustelukerhojen, pamflettityöpajojen ja runomatineoiden loistaessa poissaolollaan. En onnistunut musertamaan ketään; fuksivastaava vaikutti vain hiukan hämmentyneeltä, mutta ehkä vielä enemmän huvittuneelta tuskaisesta purkauksesta. Poistuin raivosta puhisten ja siihen loppui osakuntaelämä osaltani. - Tuossa tilanteessa unohdin täysin kärsiä esiintymisjännityksestä. Ehkä tämä voisi selittää joitakuita muitakin raivokkaita kommunikoijia; ehkä he pyrkivät raivollaan peittämään alleen esiintymisjännityksen?) Nyt minulla on sitten kissa kahdeksikolle väännettävänä sen suhteen, että olen valmistunut jo kerran maisteriksi ja on tuo ammattitutkintokin ja voisin ikäni joskaan en motivaationi puolesta olla monen äiti. Mutta etten silti ole pelottava. Ainakaan kovin pelottava. Että silti hukkaan avaimet ja setelit ja välillä motivaation ja välillä tahdikkuuden ja hyväntuulisuuden. Ja olen tolkuttoman pölkkypäinen välillä.

No, ehkä tämä tästä. Joka tapauksessa: jännittää.

Miksi turhaan, sanoo ystävä, ja tietenkin hän on oikeassa. Tapahtuma on jännittävä, muttei erityisemmin jännityksen arvoinen. Varmasti kaikki lutviutuu. Asiat tapaavat järjestyä, vaikka ensimmäiset kuukaudet uusien ihmisten kanssa varmasti vaikuttavatkin kiirastulimaiselta kärvistelyltä. (Joku taannoin väitti uskonpuhdistuksen tuhonneen kiirastulen luterilaisuudesta ja hämmästyin. En tietysti ole koskaan ollutkaan kovin kristitty, mutta silti - kiirastuli on aina ollut minulle jotenkin rakas metaforana. Tuntuu käsittämättömältä, että juuri se on heitetty helvettiin, vaikka tietysti ymmärränkin anekaupan liittyvän juuri kiirastuleen. Jotenkin Danteni lukeneena olin kuvitellut kiirastulen luterilaiseenkin kaanoniin. No, äiti kuvittelee sinne myös sielunvaelluksen ja karman lain ja pitää silti itseään kristittynä, joten ei ole tainnut kauas omena puusta pudota tässä mielessä.) Kai sitä vähitellen lutviutuu ja lunkiutuu? Oppii uskomaan, etteivät toiset halua purra päätäni pois?

Haluaisin vaikuttaa puolinäkymättömältä ja hyvin ystävälliseltä ja ehkä hieman alistuvalta. Mutta en tiedä, onnistunko. Osaanko olla hiljaa ja rauhallinen eleiltäni. Tuskin. Tai ehkä. Mutta kokemuksesta tiedän, että jos sullon itseni liian tiiviisti hilpeän pikku puuhastelijan rooliin, alan voida pahoin ennen pitkää. Mutta haluaisin silti olla helpostilähestyttävä, koska uuteen paikkaan sopeutuminen tuntuu paljon helpommalta, jos on ystävällisiä tahoja, joille voi hymyillä ja saada hymyn takaisin.

Ekakerralla ei ollut tällaisia pohdintoja, oli lähinnä kauhu. Ensin kauhu siitä, että joutui puhumaan vieraiden ihmisten kuullen ja sitten kauhu siitä, että oli sanonut selvästi jotakin väärin, koska seuraava meni sanotusta niin mykyrään, vaikkei se ollut mitenkään hänelle edes suunnattu. (Ja tietysti pelkäsin tuota ihmistä kuin ruttoa sen jälkeen ja koetin pysyä visusti näkymättömänä, ettei hän keksisi alkaa vihailla tai kiusata minua.)

Olen pilkkonut kauhusta jännitystä käsitteellistämällä. Silti samat kysymykset, jotka vaivasivat minua edellisessä koulussakin, nousevat taas esiin, mokomat möröt. Kuten: Pitäisikö vaan ottaa ja panostaa yhden sydänystävän hankkimiseen? Osaisinko, haluaisinko, menisinkö siitä liian pahasti rikki sitten joskus kun se side purkautuu (koska ne purkautuvat tai ainakin muuttuvat tosi erilaisiksi)? Entä sitten vaikka se tuntuukin epämääräisellä tavalla ahdistavalta? Eikö ahdistavalta tunnu sekin, että ryhmäjaoissa aina jää siksi kuhnuriksi, joka ei tahdo löytää paikkaansa? Toisaalta, jälkimmäistä olen harjoitellut lähestulkoon kaikkina kouluaikoinani. Ei siinä ole mitään uutta. Mutta vähän surulliselta se silti tuntuu kerta toisensa jälkeen. Tavallaan tämäkin kysymys on pseudokysymys: Tiedän jo tutustuvani useimpiin ihmisiin hitaasti, paljon hitaammin kuin muut. (On ollut muutamia poikkeuksia, niissä kaikki on sujunut helposti.) Ja tiedän, että nyt ensimmäisen kuukauden ajan ja kenties ison osan syksyä olen muista puuhista niin työllistetty, ettei minulta yksinkertaisesti riitä aikaa tai voimia sellaiseen roikkumiseen, mitä bondaaminen vaatisi. Ja tavallaan näen jo nyt ihmisiä sen verran kun toivonkin näkeväni. (Joskus ehkä vähän paljonkinpuoleisesti. Mutta paljolta eivät koskaan tunnu naamakkain näkemiset vaan ryhmätapaamiset.) Mutta yhtäkaikkisesti kammoksun tilannetta, että kävisi samoin kuin aikoinaan sosiaalipsykologian ryhmäprosessit-kurssilla: en onnistunut tutustumaan kehenkään, paniikki sai vallan ja tein lopulta ryhmätyönä tehtävän laajan esseen yksin, omana ryhmänäni.

Uh. Olen vesijuossut, syönyt hyvin ja nyt aion vielä venytellä ennen tokakertaa.

Ja ehkä ajatella byronkatiemäisesti, että se, mikä tapahtuu, mitä se sitten onkaan, on hyvä juttu. Kaikesta voi oppia, kaikkea voi hyödyntää oppimisprosesseissaan. Jännitystäkin.

1 kommentti:

Juha kirjoitti...

Hieman hämmästyin lukemaani. Tarkoitan sitä, että kerrot jännittäväsi vieraiden, uusien ihmisten tapaamista. No, itse asiassa eipä tuo ole minullekaan täysin haudattu tunne. Olin viime viikonloppuna filosofitapaamisessa, jossa en entuudestaan tuntenut ketään muita, tapahtuma järjestettiin toisella kotimaisella, ja kaikki niin sanotut alustajat olivat minua ehkä 20 vuotta nuorempia. Lopputulema seminaarista oli sellainen, että en vuorokauden jälkeen enää halunnut jatkaa huonoa sosiaalisuuttani osallistumalla päivälliselle ravintolassa ja sen jälkeen epäviralliseen yhdessäoloon. Eli jäi paljon pohdittavaa. Toisaalta seminaarin aiheet osoittautuivat kovin teoreettisiksi tai sillä lailla minulle vieraiksi, että enimmäkseen päätin istua hiljaisena tarkkailijana. Toisaalta taas olin havaitsevinani sellaista tiettyä jännitystä läsnäolevien välillä, jota noin negatiivisessa mielessä on ns. 'akateemisissa fakkipiireissä'. Sen lisäksi tunsin sellaista negatiivista seksuaalijännitettä, joka tulee siitä, että läsnä oli vain muutama nainen, ja muutama pariskunta, joiden käyttäytymistä leimasi mielestäni tuon asian korostuminen. Väitän, että olen menneisyyden kokemuksien kautta oppinut jotain eteen tulevista sosiaalisista haasteista. Tarkoitan, että olisin tähän ikään oppinut antamaan ihmisille anteeksi tiettyä sosiaalista kompurointia, erityisesti jos läsnä on itseä paljon nuorempia. Mutta tuossa seminaarissa koinkin, että minulta ei toisaalta odoteta 'rakentavaa kritiikkiä', eikä sitten sille vain mitään voi, jos olosuhteista ehkä johtuen kenenkään läsnäolevan seurassa ei tuntenut haltioitumista. Niin, ja kyllä yhä enemmän kokee, että oikeiden ja merkityksellisten tapaamisten edellytykset täyttyvät kauan sen jälkeen, kun on pakottomasti tavannut toista useita kertoja. Tämä on mielestäni myös se suuri ongelma kaikenlaisten parisuhteiden aloittamisessa suunnilleen yhden ravintoillan jälkeen tms.

Mutta sitten on tietenkin tämä 'mestareiden kohtaaminen', eli sellainen hienovarainen lähestymistapa, jossa lähtökohtaisesti uusi tuttavuus/seurue kohdataan 'mestarina'. But can be tricky.