keskiviikko 24. elokuuta 2011

Vuoristoratautuminen

Kuvia: Tässä, kuva itsestä harmoniahakuisena olentona.

Onko kuva syötetty pedagogisessa mielessä? Muistan äidin saarnat isälle tämän sanallistettua minut tyhmänä, itsepäisenä, kömpelönä, idioottina, hulluna jne. - listaa voi jatkaa, isä sanoo suutuspäissään kaiken mitä sylki suuhun tuo, ja tuohan se; se oli silloin kun hän eli stressielämää, eläkkeellä hän on joku toinen, leppoisampi, kuuntelevampi - eikä ihme, että muistan, koska tuo keskustelu käytiin monta kertaa. Älä sano lapselle noin, lapsi identifioituu noihin sanoihin, toistaa niitä itselleen, niistä tulee sen totuus. Älä sano mitään jos ei ole mitään myönteistä sanottavaa. Äitiä ahdistaa se, että identifioidun typeryyteen, kömpelyyteen ja niin edelleen. Siihen on syynsäkin: olen muutaman kerran huutanut, että entä sitten, jos olen niin idiootti, miksette te heitä minua ulos.

Lapsi saattaa olla täynnä raivoa silloin kun hän pelkää, oikeasti pelkää, tosissaan, että hänet voidaan heittää ulos. Raivossa lapsi sylkee vanhempien kasvoille takaisin kaiken sen, mitä hänet on pistetty kuuntelemaan itsestään.

Äiti lähestyy asiaa toisella tavalla. Äiti suosii myönteisiä määreitä. Sellaisia kuten harmoniahakuinen ja lempeä. Leimaudun niihin eri tavalla, eri moodit määrittyvät niiden mukaan. Mutta ovatko ne lopulta yhtään sen vähemmän väkivaltaisia kuin nuo isänkään antamat määreet?

Älä nyt viitsi, sanoo äiti selvittyään oman itkunsa yli. Minä tiedän että sinä olet harmoniahakuinen ja haluat sovintoa. Minä tiedän että sinä olet lempeä ja sinusta tuntuu oikeasti tosi pahalta kun sanot ilkeästi. (Sekin on totta. Kaikki määreet istuvat kuin hansikas. Tarvitaan vain, simsalabim, niiden ääneen sanominen.) Taltun.

Viime päivinä elämä on ollut yhtä vuoristorataa. Olettaisin sen liittyvän muutamaan seikkaan: Yliopiston orientoivat alkavat perjantaina. Kustannustoimitan pitkästä aikaa ja tekstieditoinnin spinozalais-bachilainen pää poikki -ilo saa otteen mielenmaisemastani. Viikonlopusta jäi yksi yö nukkumatta. Tästäkin viikonlopusta; kaksi niitä putkeen suistaa lähelle holtittomuutta, koska aamuvirkkuna en osaa nukkua univelkaa nopeasti pois vaan tasaantumiseen kuluu pitkiä aikoja.

Vuoristorata ratautuu. Vähitellen tietyt, tietyntyyppiset vasteet käyvät selkeämmäksi. Terrierimäisyys, esimerkiksi. (En pidä terrierimäisyydestä.) Tajuan melkein kerjääväni turpiin, kun sanon, mitä ajattelen, mutta yhtäkaikkisesti haluan sanoa asian ääneen, koska minua nyppii välinpitämättömyys ja asioiden perseelleen suistuminen sen takia. Terrierimäisyys ei sovi oikein yhteen harmoniahakuisen itsekuvan kanssa. Ja silti keskellä terrierin vimmaa haluan, että murinan jälkeen saa asettua ja ettei homma mene samanlaiseksi kuin silloin kun kaksi narttua yritti yöpyä samassa mökissä: epävarmuus aiheutti tappelun jälkeen pienen varomurahduksen toisen liikkuessa liian lähellä, ja äkisti koirat olivat taas toistensa kurkuissa kiinni. (Tai oikeastaan päissä: toiselle tuli reikä kirsuun ja toisen korva repesi juurestaan.)

Näen riemukkaan unen. Unessa terrierimäisyys käy ilmi erityisen selkeästi, sillä siinä nousen vastustamaan rehtorin tervetuliaispuheessaan esittämää huomautusta, että rattopoikuus on täysin teoreettinen konstruktio. Kaiken huipuksi käyn vastustamaan tuollaista käsitystä iloisena, täsmällisenä ja jopa ironiaa hyödyntäen. Viimeistä näistä en toki valveille tekisi suin surminkaan. Ja mitä iloon tulee - no, en muista, että osaisin tuolla tavalla huolestumatta puolustaa kantaani. Vaikka olisin melko varma siitä, että argumentissani on jotain puhtia ja perää (joskin tietysti perusoletus on, että erehtyyhän sekin, mutta ei voi sanoa eikä tehdä mitään, ei yhtikäs mitään, jos odottaa jumalten varmuutta) niin piru vie, enkö vain koekin argumentoidessani kummallista pelkoa siitä, että kohta naamalleni singotaan vähintään pulpetti, kun en osaa kokea, tuntea ja ajatella sen harmoniahakuisemmin. Ilo tarvitsee siis ponnistelua yli huolten myräkkäisen myttykasan, toiveikkuuden aktiivista valamista ja runsasta vakuuttelua sen suhteen, että saan olla typerä ja erehtyvä ja että saan olla raivostuttava itsepäinen suikale, hulluämmä ja niin edellleen.

Unessa ilo esiintyy välittömästi, sillä lailla kuin se saattaa esiintyä tentissä tai kirjoittaessa jotakin sellaista, joka ei tunnu turpiin kerjäämiseltä. (Tosin blogatessa olen oppinut, että usein se, mikä ei tunnu itsestä turpiin kerjäämiseltä, saattaa osoittautua sellaiseksi!)

Olen tänä kesänä tehnyt myös improteatteria, ja oivaltanut sen puitteissa muutaman seikan. Esimerkiksi sen, että on olemassa ihmisiä, jotka menevät täysin lukkoon, jos heille tai edes heidän roolihenkilölleen puhuessaan toinen korottaa ääntään vaativaan sävyyn. Hämmästyin tätä ilmiötä hurjasti ensialkuun. Mutta sittemmin olen kerinnyt miettiä asiaa ja todeta sen ehkä olevan aivan samaa perua kuin sen, etten minäkään erityisemmin pidä siitä, että minulle korotetaan ääntä tuollaiseen sävyyn. Minä en mene lukkoon samalla tavalla, mutta saatan kyllä hermoilla moisen tapahtumisesta etukäteen. Itse asiassa monesti olen aivan varma, että nyt tulee joku ja huutaa ja on vihainen. Sitten saatan hämmästyä kun niin ei käykään. Eikö kuulostakin hassulta: että kerjää turpiin, kun sanoo sen, mitä mielestään on asiallista sanoa, kun on kerran tällainen ja tällainen asenneongelma ja siihen olisi hyvä jollakin tavalla puuttua? Tästä tulee elävästi mieleen Jean-Jacques Lecerclen Philosophy on Nonsensessa tekemä erottelu kahteen erilaiseen keskustelun eetokseen: agoniin ja eireneen. Agonistisen arkkikuvaksi muistoissani hahmottuu ikimuistoinen Herttakuningatar, joka huutaa kaikkeen: "Pää poikki!" Eirene olisi sitten kai semmoinen eetos, jossa ajatellaan keskusteluiden soljuvan kohti yhdessä ja sovussa tehtyjä loppupäätelmiä, jaettuja johtopäätöksiä, jaettua kuvaa maailmasta. Huomaan odottavani usein toisilta ihmisiltä enemmän agonia kuin eireneä ikään kuin syvätason perusoletuksena. Se, että joku paljastuu eireenimmäksi, on tosiaan paljastus.

Tietysti agon ilmenee vain silloin, kun uskaltautuu purnaamaan vastaan tai huomauttamaan jostain.

Minua hämmentää se, että on tosiaan ihmisiä, joille ei ole koskaan aiemmin huudettu ja jotka menevät siitä lukkoon. Kai olen vain itse tottunut siihen. Jos minä olisin mennyt lukkoon, tuskin sanoisin enää sanaakaan. (No, on niitäkin jaksoja ollut, kun en ole juuri puhunut kuin muutamalle ihmiselle.) En kyllä itse halua huutaa. Ainakaan vihaisesti. Suutun helposti itselleni silloinkin kun innostuksissani korotan ääntä. Miksi? Koska se sotii jotakin vastaan. Näkymättömyyttä, ehkä. Hassua.

Toinen juttu, jonka olen huomannut improssa, on se, että hahmotan statukset usein ihan toisella tavalla kuin toiset. Minulle se on aina ponnistuksen takana, en jotenkin erota niitä tuosta noin vain arkitilanteissa (ja se poikii joskus hupaisia seuraamuksia vaikkapa työhaastatteluissa tai suhteessa opiskelutovereihin ja opettajiin; en kertakaikkisesti osaa esimerkiksi kokea opettajien natsittavan ja määräilevän puhdasta pahansuopuuttaan ja se voi herättää närää, jos totean, että hänhän nyt vain hoitaa täsmällisesti ammattitehtäviään tarkistaa, olemmeko oppineet, ja sparrata meitä oppimaan - huono ohjaaminen on asia erikseen, siitä minäkin kyllä purnaan jos uskon sen muuttavan käytäntöjä, mutta usein yleisessä narinassa on kyse jostakin muusta, jostakin minulle näkymättömästä asetelmasta, jossa opettajat ovat ylempiä, joita vastaan tuntuu jopa kuuluvan pullikoida; minusta he ovat samalla tasolla ja tavoitteemme yhteiset, joten purnaan vain jos heidän käytäntönsä sotivat oppimistavoitteitani vastaan; useimmiten opettajat suhtautuvat hyvin ja luontevasti siihen, että heidän kanssaan keskustelee kuin vertaisen kanssa, juuri tässä asiassa vähän kokeneemman vertaisen vain). Statukset ovat kyllä minulle vielä niin hepreaa, etten ehkä vielä käy erittelemään niitä sen enempää. Usein nimittäin käy niin, että minusta tuntuu, että jonkun status samanaikaisesti nousee ja laskee. Mikä ei kai voi tarkoittaa kuin sitä, että sekoitan ilmiöitä toisiinsa ja tarvitsen tarkempaa erittelyä ja ehkä oman terminologian ensiksi, jota voin sitten koettaa tulkata statusten kielelle. (Klassinen perse edellä puuhun -metodi, mutta sitä kautta saattaisin innostua aiheesta, vaikka tähän voikin mennä aikaa...)

Kolmas jännä juttu improssa on ollut se, että olen hahmottanut hurjan selkeästi, miten paljon pidän fantasiasta ja fantastisesta sekä ideoita rohkeasti pallottelevista ihmisistä. Pienieleisyys ei erityisemmin miellytä. Tavallaan olisin voinut tajuta tämän jo paljon aiemmin ja muualla, mutta enpä ole tullut tajunneeksi. No, parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Improssa olen saanut roolihahmoja kokeillen huomata, että hahmo kuin hahmo, kohtaushahmoni alkaa rakoilla, kun rupean ärsyyntymään ennen pitkää, jos toinen kaiken aikaa odottaa minun tekevän kaiken työn tilanteen aktiivisesti eteenpäin viemiseksi, kutistaa itsensä, odottaa minun määrittelevän hänet ja niin edelleen. Ei: haluan vastusta. Ei ehkä agonista vastusta, koska haluan myös säilyttää puhuvan pääni, mutta jonkinlaista vastusta. Jos en saa vastusta, en koe saavani tilanteesta oikein mitään. Kaikkein hauskinta oli, kun teimme tarinaa toveri Timon kanssa. Siinä nousi melkein lentoon, koska molemmat pompottelivat aivan hullunkurisia jatkokäänteitä.

En osaa oikein hyvin ehkä kuvata tätä ilmiötä, mutta yritän kuitenkin: on seurueita, joissa tunnelma oireellisen lattea. Ihmiset varovat tarkasti sanomisiaan, vahtivat huolissaan sitä, miltä vaikuttavat ja näyttävät antautuvan kontrollimieltymyksilleen niin täysin, ettei kukaan tule koskaan sanoneeksi mitään kiinnostavaa, järisyttävää, mieltämyllertävää. Tiedän nuo kontrollimieltymykset mainiosti, koska tunnen ne itsestäni varsin hyvin. Harmoniahakuisuus! Lempeys! Noin niin kuin esimerkiksi. Tällaisen seurueen tunnelma voi silti olla vielä aika monenkinlainen. Latteuden rikkomisiin voidaan suhtautua esimerkiksi monin eri tavoin. Myönnetään: Tykkään rikkoa latteutta. Mutta tykkään rikkoa sitä pehmeästi. Tai mistä minä tiedän, onko se pehmeää toisista. Mutta olen jotenkin ajatellut pehmeämmäksi sen, että provosoinnin sijaan kyselen jostain latteasta toteamuksesta ja koetan saada sen syventymään, elävöitymään. Joskus tuntuu kuin joku ihminen olisi kiedottu johonkin ihme limaan tai ektoplasmaan tai huntuun, jonka takaa häntä tuskin hahmottaa. Ehkä olen vain liian utelias ja ihmiset ajattelevat näiden huntujen takaista joksikin niin kauheaksi ja häpeälliseksi että kokevat suojelevansa minua pahalta niiden laskoksista kiinni pitäessään. Tiedä tuosta. Luulen kyllä, etten säikähtäisi vähästä. Tai kukaan muukaan (ainakaan harjoittelun jälkeen). Eiväthän he voi sitä tietää. Mutta haluaisin saada jonkin kosketuksen, jonkin liikahduksen, havaita elävämpää. Jos tuntuu, ettei se onnistu, en jaksa seuruetta kauan. Eihän elävöityminen voi olla vastuullani. Voin ehkä avata jonkin mahdollisuuksien ikkunan, mutta siihen se jää. En voi kiskoa ihmisiä ulos ikkunasta ja harsoistaan. Ehkä he eivät halua ulos sieltä. Heillä on varmasti siihen hyvät syynsä. Ja minä taas, no, en kestä sisätiloja pitkiä aikoja. Tai puristavia vaatteita.

Ehkä olen aika vuoristoratautunut. Haluan mieluummin oivalluksia ja järkytyksiä kuin tasaista mitäänsanomattomuutta.

Mutta kyllä kommunikaatio voi olla vaikeaa. Joskus ajattelee heittävänsä toiselle pallon ja odottaa hänen koppaavan sen ja sitten sinkauttavan sen takaisin. Mutta toinen saakin kosketuksen flyygeliin, joka lentää sinkautuksestani ja lyhistyy kauhusta. Kas, se on ymmärrettävää. Minullekin käy välillä niin. Saattaa mennä hetken ennen kuin tajuan, että flyygelilläkin voi kopitella ja että oikeastaan se onkin siis pallo, koska onko kukaan koskaan kuullut flyygelipeleistä...

Eilen leikin Vompsun kanssa lyhyen improleikin. Teimme yhteistä tarinaa ja sanat piti sanoa yhteen ääneen samaan aikaan. Koetin antaa hänelle vetovastuuta (koska hänestä joskus tuntuu, että haluan hänen tekevän tahtoni mukaan, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa - haluan vastuksen) ja tarina meinasi tyrehtyä siihen, ettei kukaan tahtonut sanoa mitään. (Tylsää, ettei ollut aikaa odottaa. Minusta olisimme voineet ihan hyvin istua vaikka pari tuntia odottamassa tarinan alkamista. Mutta sen olisi pitänyt tulla heti. Ikään kuin tarinat niin tulisivat!) Lopulta saamme kuitenkin aikaan pienen kauniin lauseen: Olipa kerran einäkuupu ja siinä linnuja.

Einäkuupu. Linnuja. Minusta ne kuulostavat vähän siltä, miltä elämä alkaa kuulostaa, jos alkaa liian tarkasti vahdata, että se kulkee kaikkien säännösten ja suositusten mukaan, ja unohtaa kuunnella, mitä mahdollisuuksia, hassunkurisuuksia ja ihmetyksiä kohoaa mieleen. Tietenkin haluaisin osittain olla toisenlainen. Tai enemmän toisenlainen. Enemmän joku toinen. Mutta ensin on hahmotettava tämä. Tämä tässä. Se, mitä kaikkea siihen sisältyy, kuten terrierimäisyyden ja harmoniahakuisuuden huvittava dialektiikka.

4 kommenttia:

walopää kirjoitti...

olisi kivaa improta sun kanssa!

Sarianna kirjoitti...

Tuohan on suorastaan tolkienilainen fantasiaromaanin aloituslause! Haluan lukea lisää einäkuupusta (-kuuvusta?) ja linnuista ;-).

Mikko kirjoitti...

Minä olen useammankin kerran yllättynyt siitä, kuinka oikeastaan useimpien ihmisten tuntuu olevan tosi hankala nähdä statuksia tai edes saada kiinni tuosta käsitteestä. Vaikka monissa asioissa olen sosiaalisesti lahjaton, jostain syystä juuri tu käsite oli minulle heti kristallinkirkas kun olin lukenut Johnstonen Impron ja niitä oli helppo alkaa hahmottaa muissa. (Niiden näkeminen itsessä saati sitten muuttaminen onkin ihan eri vaikeustason asia.) On kuin meillä olisi joku synnynnäinen peite joka estää näkemästä statuksia, varsinkin omaamme.

Veloena kirjoitti...

Walopää, tämän voimme taatusti toteuttaa. :)

Sarianna, ehkä me Vompsun kanssa voimme yrittää kehittää HIIIIIIDAAAASTA jatkotarinaa... ;)

Mikko, epäilemättä me kaksi tulkitsemme statuksen hyvin eri tavalla. :D Taputan itseäni kuitenkin siitä, että olen uskaltautunut kokeilemaan improa, vaikka aloinkin voida pahoin Johnstonin kirjan myötä. Impro on kivaa, vaikka varmasti käsitänkin asiat taas ihan omalla laillani.